Jotenkin sitä on niin tuudittautunut siihen, että kun ei tuo poika puhu niin onhan se aika pieni vielä.
Sisimmissään kuitenkin tiennyt, että taitava kaksi vee tuo on puheesta huolimatta, iso poika.
Helppo vaan mieltää vielä pikkaraiseksi, kun ei tuota sanoja.
Vaikkakin tuo onkin jo pitkän tovin pukenut housut ja kengät itse, auttanut kodin askareissa,
syönyt itse, tehnyt aina (tai aina kun huvittaa) työtä käskettyä ja ymmärtänuy mitä sanotaan.
On taitava motorisesti, oppi potkupyöräilynkin alta puolessa tunnissa.
Keskittyy mieleisiin leikkeihin pitkään.
Mutta onhan se nyt pieni vielä, kun ei tuota sanoja, onhan?
Vähän päältä kuukausi sitten tapahtui jotain.
En ole varma, vaihtuiko minulta lapsi mutta muutos oli huima parissa viikossa.
Sanoja rupesi tulemaan ja meille muutti papukaija.
Mihin sitä nyt tuudittautua? Miten perustella että se on oikeesti vielä ihan mun vauva.
Juuri äsken synnäriltä kotiutettu hassunnäköinen rusina.
Tapitti siinä meitä isompia yhtä oudoksuen kun me sitä. Tuhisi ja tuoksui vauvalta.
Vasta ihan just hetki sitten se vilautti ensimmäisen pikkuhymynsä.
Nauroi ensimmäisen kerran.
Ihan äskettäin kääntyi selältä makuulleen, alkoi ryömimään,
nousi seisaalleen, konttasi ja otti ensi askeleet.
Nää kaikkihan tapahtui ihan eilen!
Kuka sitten on tuo joka juoksee päikkäriaikaan äidin luokse, vaippaa osoittaen "hyyyyyyi"?
Tokaisee jokaisen suorituksen jälkeen "noin"?
Tekee tuhoja aina todeten "oho"?
Kenen sanavarasto laajeni nollasta kymppiin kuukaudessa.
Kuka oppii joka päivä jotain uutta.
Ketä lopetti kävelemisen ja vaihtoi liikkeet juoksuaskeliin.
Niin pitkät kuin lyhyet matkat taittuu paremmin juosten.
Kaikista siisteintä on ollut seurata millainen tyyppi tuosta kehittyy.
Tänään viimeksi totesin, että kaksivuotiaaksi hyvin käytöstavat omaava.
Viimeksi tänään totesin, että miten voi olla samalla maailman kiltein ja samalla itsepäisin ja hankalin.
Musta on kiva lähteä minityypin kanssa kaupungille hillumaan,
koska se on oikeesti maailman rennointa seuraa ja osaa käyttäytyä.
Totta kai täytyy muistaa, että mini on kaksi, eikä siltä voi liikoja odottaa.
Aina ei jaksa olla kiva, mutta onneksi on hyvin harvassa päivät kun on kiukuttanut julkisesti.
Yleensä kiukut säästetään kotiin.
Kiukun syy on yleensä se, että mutsi ei tajuu, asiat ei mene niinkuin tahtoisi, eikä tapahdu just nyt heti.
Koska äitiinsä tullut poika ei ole siitä maailman kärsivällisimmästä päästä.
Hienointa kuitenkin omassa naperossa on se, kuinka symppis se onkaan.
Miten voi niin nätisti kohdella pienempiä, niin eläimiä kuin vauvoja.
Varotaan, paijataan nätisti, pussataan, halataan ja jos itku tulee niin lähetetään vielä lentopusutkin.
Jos äitillä on pahamieli, tullaan halaamaan ja antamaan pusu, ei äitillä saa olla paha mieli.
Jos tuntematon lapsi itkee kahvilassa, lähetetään sille vieruspöydästä lentosuukko.
Kun vauvoja tulee vierailulle niin vähän halataan ja paijataan.
Kertaakaan en ole joutunut kehoittamaan, että muista ettei kissaa saa lyödä. Nätisti tuo aina paijaa.
Tullessasi töistä kotiin, joku kirmaa jo ovella vastaan, hyppää syliin ja rutistaa lujaa "Moi!".
Keskeyttää toisinaan leikin vain antaakseen halin tai pusun.
Voih, pysythän aina tuollaisena?
