Mitä kauemmin olen poissa blogin parista, sitä vaikeampi tänne on palata. Ei sillä, että tämä ei enää kiinnostaisi, kiinnostaa se. Kiinnostaa sen verta paljonkin, että on hankala kirjoittaa mistään jos tuntuu, ettei ole oikein mitään annettavaa. Aikaa on niin rajallisesti, että ajatustyölle ja kuvaamiselle ei ole minuuttiakaan ja iltaisin kun viimein saan lapset nukkumaan avaan netflixin ja nukahdan kännykkä kädessäni. Ehkä tämä väsymys helpottaa, uhma rauhoittuu ja elämä tasapainoittuu, ehkä. Toivon. 

Viviankin täytti yhdeksän kuukautta. Siis y h d e k s ä n. Omanlaisen kriisinsä sekin toi, kun neljää päivää ennen äitiysloman päättymistä tajuan sen ylipäätänsä päättyvän ja että mun olisi varmaan syytä ilmoittaa töihin etten palaa. Nyt yritän edelleen vaan hyväksyä sen, että vauvavuosi on vain hujahtanut ja enää pari kuukautta kun kuopukseni saavuttaa maagisen yhden vuoden iän. 

Yhdeksän kuukautta vanha Vivian on hyvin kiinni meissä vanhemmissa, nauraa paljon ja omistaa jo omanlaisensa huumorin. Hän ihailee veljeä ja niin kauhean kovasti olisi aina ryömimässä perässä. Hän myös nousee kaikkialle ja pää kopisee--- koko ajan. Sinänsä hassua kirjoittaa kuukausipostausta näin myöhässä, kun osa nyt opituista taidoista taitaa mennä kymppikuukausipostaukseen. Kuten avustetut askeleet ja konttaaminen.

Vivian nukkuu päiväunia satunnaisesti ja vaihtelevalla menestyksellä, jonka johdosta mulla ei päivän aikana ole mitään lepohetkeä (ja vaikka nukkuisi niin Oliver ei joten..), mutta se ei niinkään haittaa kunhan yöt nukutaan. Aamuisin meillä herätään puoliseitsemän, mikä sitten on taas kaikkea muuta kuin okei. Imetän edelleen, mutta kyllä Vivian syö ja maistelee 3-4 kertaa päivässä kiinteitä. 

Neuvolassa ei olla nyt oltu, joten mittoja ei ole antaa. Normaalisti seuraava aika olisi vasta yhden vuoden iässä, mutta meidän pienen rimpulan kasvua tahdotaan seurata niin mennään nyt kymppikuukausi käynnille seuraavaksi. 

Vauvakuplassa oon varmaan vieläkin ja en ehkä tahdo sieltä ikinä pois, heh. Tässä tuttavapiirissä/somemaailmassa kun kaikki on raskaana tai saa vauvoja, huomaa itsekin huokailevan että mäki haluun. Mut en mä haluu, enhän!! Ainakaan aikoihin. Nyt tämä yhtälö kotona on sellainen, että raskaus ja uusi vauva ei siihen sopisi ja toisekseen syksyllä olen päättänyt aloittaa joko koulun tai työn ja elää hetken aikaa ihan vaan itsellenikin. 

Tästä tuli nyt tosi lyhyt ja pikainen postaus, mutta tuntui että mun on tultava nyt sanomaan jotain, vaikka sitten edes jotain pientä. Ihan hirveän kiitollinen olen kaikille teille lukijoille jotka jaksatte seurata, kommentoida ja tsempata. Ja ihan hirveän pahoillani olen, että en edes kommentteihin ehdi/jaksa vastata inhimillisessä ajassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö niitä aina kauhean mielissäni lukisi tai etteikö ne merkkaisi mitään! Niin ja vaikka blogi on nyt hiljainen ja tuuliajoilla niin Instagram ja Snapchat päivittyy tasaiseen tahtiin nimellä @sallaoona

Nähdään taas! Toivottavasti pian.

Sopivasti samanlaiset

Bella & Bo lähetti meille pienen pehmeän paketin kesää ajatellen, josta sainkin idean kuvata pari samisteluasua. Bella & Bo on melko tuore, 2014 kahden kaveruksen perustama verkkokauppa, jonka valikoimasta löytyy ekologisia, ympäristöystävällisistä materiaaleista (100% puuvillaa) valmistettuja lastenvaatteita sekä sisustustuotteita. Itse valitsin lapsille meille entuudestaan tuttua Gardner & the gangia, jonka rumansiisteistä kuoseista on tullut meidän (okei äidin) lemppareita. Gardner & the gangin vaatteet ovat myös käytännöllisiä ja sukupuolineutraaleja joissa hinta-laatusuhde kohtaavat.

Samistelun suhteen taas koitan olla mahdollisimman hillitty. Itse en sen suuremmin syty varpaista päähän mätsääviin asuihin, mutta pieni samistelu on musta super liikkistä. Tässä nyt kaksi samisteluasua, toinen Vimmaa ja toinen Gardneria, tummaa ja graafista, kesäistä ja raikasta. Mitään muuta yhteistä näillä täysin toisistaan eroavilla seteillä ei ole kuin se, että molemmat kuuluvat lemppari lastenvaatemerkkeihini. Kuitenkin Gardnerit eivät ole (vielä) mielestäni tavoittanut sellaista suosiota, mitä se mielestäni ansaitsisi;) Nyt teillä lukijoilla on mahdollisuus tilata Bella & Bo:lta ilmaisella postituksella käyttäen koodia Freeblog, käyttäkää tilaisuus hyödyksi! Niin ja vielä Gardnereista sen verran, koot ovat aikalailla ilmoitusta vastaaviaan. Oliverilla on housuista koko 3-4 years (mitat n.95cm 13kg) ja Vivianin vielä hyvinkin reilu body on kokoa 9-12 months ja shortsit 12-24 months (mitat n.69cm 7kg). Mitä mieltä  te olette asuista? Liikaa? Entä samisteleeko teillä lapset? 

Laventelihiukset

Olen aina ollut kateellinen niille, jotka säännöllisin väliajoin käyvät luottokampaajansa luona tekemässä tukkataikoja tai vain freesaamassa kuontaloaan. Itselläni on löytynyt päästä lähes kaikkea, poikatukkaa, polkkaa sekä pitkää, tummaa, vaaleaa, punaista ja siltä väliltä. Vuosi sitten, olin ollut  saman tukan kanssa jo kolmisen vuotta, jota kampaajalla kävin freesamassa kerran vuodessa aina samalla kaavalla: vaaleita raitoja. Tykkäsin luonnollisen vaaleasta tukastani ja olin varma, että siinä tulen aina pysymäänkin. Helppo valinta jos ei liiemmin välitä tukan laitosta tai lähinnä sen ylläpitämisestä, tyvikasvun peittelystä tai värin kulahtamisesta. Eikä jaksa ravata siellä kampaajalla.

Oli lämpimässä vaaleassakin toki ongelmansa; se äkkiä joko kellersi tai vihersi, mutta epäsäännöllisen säännöllisesti heitin hopeashampoota ensihätään. Viime kesäkuussa varasin ajan kampaajalle, viime kerrasta oli taas tullut kuluneeksi lähes vuosi ja justiinsa synnyttäneenä kaipasin tukkaani piristystä. Oletin hakevani taas vain vähän lisää vaaleita raitoja, mutta niitä en koskaan saanut.

Oikeastaan heti penkkiin istuessani päätinkin, että nyt jotain ihan muuta. Mä tahdon grannytukan! Kuitenkin pitkään lämpimällä vaalealla viihtyneenä en tahtonut mitään super radikaalia, joten tukkaan tuli helmiäisenharmaa laventelivivahteella. Se näytti oikeastaan eniten kylmältä tuhkaiselta vaalealta, jossa oli laventelivivahde. Rakastuin heti ja siitä tuli ihan mun juttu ja päätinkin, että vastoin odotuksiani en ainakaan ihan lähiaikoina aio palata lämpimiin sävyihin vaan kylmät viileät sävyt ovat nyt vallanneet mieleni (ja tukkani).

Oikeastaa kaikista parasta sillä käynnillä oli oikeastaan löytää ensimmäistä kertaa ikinä ikioma luottokampaaja. Sellainen, joka on täysin samalla aaltopituudella, tunnistaa mikä juttu sopii sulle ja tietää jopa sua paremmin, mitä sä haluat. Mä olen sellainen asiakaspalvelijan painajainen, tiedättekös..että mä en tiedä mitä mä haluan, mutta sun nyt täytyy se tietää ja tehdä! Mutta tälle kampaajalle mä voin kutakuinkin just niin tehdä, ja lähteä joka kerta kotiin tyytyväisenä ja mieli levänneenä (koska siis onhan kampaajalla käyminen vaan niin ihanaa!). 

Loka-marraskuussa rohkaistuin kokeilemaan ihan kunnon harmaata ja sillä huitaistiin koko pää. Tykkäsin siitä ihan superisti, ja sävytin sitä välillä kotona liilalla suoravärillä saadakseni sinne vähän sitä laventelin sävyä josta alusta asti olen tykännyt. Harmaa oli kiva, mutta se kulahti äkkiä todella tunkkaiseksi ja sen freesinä pitäminen oli aika työlästä. No, kuukausi sitten päätin ensimmäistä kertaa neljään? vuoteen kotikonstein, kaupan vaalennusvärillä piristää väriä ja Snäppiseuraajat tietääkin kuinka siinä sitten kävi..... Seuraavana päivänä soitin luottokampaajalle, sain ajan samalle päivälle, istuin penkkiin ja sanoin, että nyt vedetään se laventelitukka!

Ja niin musta tuli liila. Hassua, koska mä olen aina ollut se "luonnollisten" värien kannattaja ja aina sanonut, kuinka mulle ei ikinä sopisi mikään shokkiväri enkä sellaista ikinä itselleni värjäisi. Vaikka eihän tämä laventelitukka ole mikään shokkiväri, mutta samaan ei ikinä- kategoriaan olen nämä ponivärit ja pastellitkin luokitellut. Kävikin niin, että koen olevani enemmän omissa töppösissäni kuin aikoihin ja on ollut ihanaa, kun luottokampaajan myötä on uskaltanut eritavalla leikitellä tukalla ja kokeilla kaikkea uutta ja erilaista. Musta tuntuu, että mun koko persoona tulee esiin uudella tavalla, koska ehkä mä en kauhean luonnollinen ja seesteinen ollut alunalkaenkaan;)

Mutta mitä mieltä te olette mun tukasta? Tykkäättekö poniväreistä lainkaan vai odotatteko, että tämäkin villitys jo laantuisi?