Tiedän poikkeavani äitimaailman valtavirrasta ajatuksillani ja suututtavani ammattimielensäpahoittajia. 

Tämä aihe on sellainen, josta en jaksa hiuskarvojani menettää, tunkea hernesatoa kärsääni tai haukkua valtiota. Nääh.

Asiat on meillä täällä kotomaassa aika mallillaan. Koulutuksen suhteen kaikilla on samat edellytykset, terveydenhuolto ilmaista, hampaita saat huoltaa ilmaiseksi täysi-ikäisyyteen asti ja neuvolapalvelut maksuttomia. 

Saadaan katetta tilille kotona olemisesta ja peiton heiluttelusta seurauksineen.

Kaikesta huolimatta valitamme, että meille maksetaan kotona olosta liian vähän ja liian vähän aikaa.

Meillä tuetaan lapsen kanssa kotona olemista kolme vuotta, mielestäni melko pitkään kuitenkin. 
Myönnän, että ei minustakaan summa mikään suurensuuri ole, mutta voisihan se olla kokonaan olemattakin. 
Ainahan olisi kivempi saada vähän enemmän, parempaa palkkaa ja voittaa lotossa.

 

  

Ei se meillekään riittänyt ja siksi minä palasin työelämään osa-aikaisesti Oliverin ollessa yhdeksän kuukautta. Tämän toki mahdollisesti se, että tehtiin vuorotöitä ristiin eikä poika tarvinnut päivähoitoa. 

Ja bonarina me saatiin edelleen kodinhoitotukea.

Olinkin pudota penkiltä kun soitin Kelaan lakkauttaakseni kodinhoitotuen laittaessani Oliverin päiväkotiin osa-aikaseksi ja kuullessani, että koska teen alle 30 h viikossa, olen oikeutettu tukeen joka on niinkin suuri, että kattaa päivähoitokustannukset ja parikymppiä jää päälle. Käsittämätöntä.

En kehtaa nurista, en sitten tippaakaan. 

Siinä missä tasa-arvoisen avioliittolain läpimeno puhutteli, puhutti lapsilisien tuleva leikkaus monta äitiä. Kyllähän minä sen myönnän, että on varmasti parempiakin päitä leikata.

Ei meilläkään todellakaan mitään kroisoksia olla ja ylimääräinen raha on aina tarpeen jokaista penninjetiä myöten.

Ymmärrän yksinhuoltajat tai perheet, joilla yksinkertaisesti on niin tiukkaa, että kympinkin leikkaus on iso menetys taloudellisesti. Mutta miettikääs, meneekö muuten kuukaudessa kymppi johonkin ei niin tarpeelliseen? Tupakka, alkoholi, energiajuomat? Onko se kympin menetys niin suuri, jos rahaa on laittaa sen altakympin johonkin turhaan?

Moni äiti sanoo ehdottomasti säästävänsä lapsilisää lapselle ja moni kyseisistä äideistä on ensimmäisenä äänessä. Enää ei oma ymmärrykseni taivu. Kuinka on varaa laittaa koko lapsilisä lapsen säästöpossuun, jos kuitenkin kympin leikkaus aiheuttaa taloudellista ahdinkoa?

Ärsyttääkö silloin se, että oman lapsen varallisuus nyt kärsii? Vai se, että nyt sitä säästöpossua joutuu lihottamaan kympin verran omasta lompakosta?

 

Kyllä minä vaan sanon olevani kiitollinen ylipäätään siitä, että saan pientäkin rahallista avustusta lapselleni. 

Olen mielestäni onnekas, että minulla on mahdollisuus valita olla kotona kolme vuotta ja saada siitäkin rahaa. 

Edes sen vähän.

Lapsilisäkin nousee sitä mukaan mitä lapsia tulee, miettien kuitenkin, että tarvittavien asioiden määrä vähenee lapsen kasvaessa ja materiaalia pystyy kierrättämään sisarukselta toiselle. 

Jos meille maksettaisiin kuukausipalkan tavoin kotona olemisesta, kuka töihin kaipaisi? Kyllä minä ainakin kernaasti makaisin sohvalla ketarat ojossa kattoon räkien, maksaen lapsenlikalle lasten kaitsemisesta- koska on varaa. Mieluusti siihen asti, että lapset tekevät itse kotityönsä ja toisivat leivän pöytään.

JOULU ON IHANA

Joulua ei meillä ehditty stressata. Joulua edeltävät kaksi päivää olikin melko kiireisiä; viime hetken ostoksia, kuusen kasaamista ja koristelua, tiistaina seitsemän päivän työputken lopettelua iltavuorossa, jonka jälkeen vuorossa oli viime hetken lahjojen teot, kinkun tuikkaaminen uuniin ja kakun tekeminen pakkaseen. Yö vietettiinkin kinkku vahdissa.

Aatto alkoi joulukalenterin viimeisellä luukulla ja yhdellä paketilla kuusen alta. Käytiin pulkkamäessä, siivottiin ja katettiin pöytä, jonka jälkeen huomasin unholaan jääneen joulustressin tekevän tuloaan. Kolmelta saapui vieraat ja kuuden hengen ruokaryhmään mahtui yksitoista suuta, naurua ja höpinää. Oliverille ruoka ei maistunut tänäkään vuonna (eikä sille kyllä mikään maistu pitkin vuottakaan) ja kauheasti kiinnosti ja jännitti paketit kuusen alla, joita tänäkin vuonna oli kertynyt ihan kamalasti.

Vieraiden lähtiessä tutustuttiin hetki Oliverin kanssa leluihin ja lähdettiinkin minun isovanhemmille, jonne tuppaa serkut, sedät, tädit ja kaikkien lapset kokoontua. Ilta jatkui pitkään, nauru raikasi ja sänkyyn kaatuessa nukahdin heti.

Joulu pysäytti tänäkin vuonna, ravisteli katsomaan ympärilleen kuinka onnekas sitä itse onkaan. Laittaa ajattelemaan, että voisi sitä kerääntyä kaikki saman pöydän ääreen useammin kuin kerran vuodessa. 

Joulu on ihana. 

KOLMETOISTA

Oliveria odottaessa vihasin kaikkea. Vihasin entistä pahemmin vaihtelevaa mielialaa,
vihasin luopua niin monesta asiasta, vihasin saada arpia ja monta lisäkiloa. En ottanut mahakuvia tai hypettänyt raskauttani. Minä en hehkunut enkä todellakaan ollut nainen kauneimmillaan. 
Olin vain vihainen ja lihonnut tunnistamattomaksi.

En minä vihannut tulevaa, odotin vauvan tuloa jännittyneenä, mutta raskaus ei vain sopinut minulle,
eikä pukenut minua tippaakaan. Luulen, että omaan suhtautumiseen vaikutti paljon se, että kaikki oli super uutta. Elämä ei ollut täysin hallinnassa itsellänikään ja kauhistutti ajatus ottaa vastuu jostain niin isosta asiasta, päätös joka muuttaisi koko loppu elämän. Pelotti pysyykö mies matkassa, ei meillä yhteistä taivalta ollut paljoa ehtinyt kertymään Oliverin ilmoittaessa tulostaan. Raha-asioiden järjestyminen jännitti, mutta suurin muutos oli se mitä itse olin tulossa kokemaan. Luulenpa, että kaikki summaen fyysisiin muutoksiin on syy siihen, miksi en koko raskaudesta osannut nauttia.

               

              

Vaikka kilot karisi silmissä mietin vielä pitkään, että miten kukaan ikinä koskaan voi kaivata sitä mahaa. 

En minä ainakaan, mietin silloin. Minä en sitä ruoanpidikettä, tien tuketta kaipaa, enkä sitä kaikkea mitä se tuo mukanaan; selkävaivat, turvotukset, krampit, närästykset... Ainoa, mitä lämmöllä muistelen on tissit. 

Siis kun ne kerrankin hetken tässä kropassa viihtyi.

Joopajoo, koputa puuta. Oliverin lähestyessä puoltatoistavuotta tuli puhe seuraavasta ja huomasin salakavalasti kaipaavani mahaa, synnytystä ja vauvantuoksua, sitä minkä voisi purkittaa ja nuuskia aina iltapuhteiksi. Vauvatyyppiä en ole vaikka vauvat somia onkin. Mutta on ne tylsiä.

Pitkään sanoinkin, että voisin vaan ottaa postitoimituksella taaperon haluttuun vuodenvaihteeseen.

No mikä nyt sitten on erilailla?

Vaikka oireita on ollut triplaten verraten Oliverin odotukseen ja se on tehnyt hitusen hankalampaa nauttimisesta, 
olen pääsääntöisesti vain yhtä hymyä.

Mutta tilanne on nyt ihan toinen. Tiedän millainen mieheni on ja luotan sellaisena pysyvän. Hän minun kallioni. Tiedostan myös, että raha-asioilla on aina tapana järjestyä, tukiverkosto on suuri ja vartaloni muuntautumiskykyinen. Elämä ei muutu tästä paljoakaan ja luopumaan ei joudu paljosta ja senkin tilalle saa roppakaupalla parempaa. Onhan tämä kaiken arvoista.

Aina toisinaan harmittaa, ettei ensikierroksen mahankasvatuksesta ole montaa kuvaa muistona tai fiiliksiä kirjoitettuna ylös. Tällä rundilla meinasin kuvata, kirjoittaa, hehkuttaa ja paisua ja vain toivoa, että imetys onnistuisi tälläkin kertaa yhtä hyvin ja veisi jokaisen kilon mennessään.

Nyt viikkoja on kasassa 13+0. Pahoinvointi on helpottunut ja väsymys ei ole enää yhtä ylitsepääsemätöntä kuin vielä jokunen aika sitten. Vessassa saa juosta jatkuvasti ja nälkä tuntuu olevan koko ajan. Maha on ottanut jo aika hyvin tuulta alleen, eikä tätä oikein olisi enää salailtu. Kaikki merkit viittaa siihen, ettei minusta siroa tälläkään kertaa tule. Mutta joo, on tää aika kivaa tällä kertaa.

Kiinnostaisiko teitä lukea raskauden etenemisestä ja kuulumisesta vai ollaanko sitten niin kaukana kotikentältä, että parempi jättää väliin? Täh?

JOULUN MERKITYS+ARVONNAN VOITTAJA

Kun olin pieni raapustimme siskon kanssa lahjatoiveet kirjeeseen, jonka äiti vei etupihalle kiven alle.
Sieltä sitten tonttu sen haki ja ihmeteltiin siskon kanssa, miksei tällä kertaa nähty kuin äidin käyvän pihalla. Kummallista.

Ennen vanhempien eroa vietettiin joulut mummolassa jonne kerääntyi isän puolelta koko suku.
Pulkkailua serkusten kanssa, mummon itse tehdyt jouluruuat ja piinaavaa Joulupukin odotusta.
Lahjavuori ja kun suurin murhe oli, ettei jokaisella lelulla ehtinyt leikkiä.

 

En ole ikinä vihannut joulua, mutta en siitä myöhemmin liiemmin piitannut. Aikuistuessa sitä kuitenkin taas löysi sen nautinnon joulusta. Kun ollaan koko porukka yhdessä, syödään mahat täyteen, nauretaan, katsellaan lasten avaavan lahjoja silmät innosta kiiltäen, katsellaan ne perinteiset jouluohjelmat, saunotaan ja illalla lasten käydessä nukkumaan otetaan sivistyneesti glögiä.

Tänä jouluna mennään saman kaavan mukaan kuin viime vuonna. Järjestetään täällä meidän kotona joulu, jonne molempien vanhemmat, uudet kumppanit ja sisarukset ovat tervetulleita. Syödään hyvin ja katsellaan kuinka Oliver sekoaa lahjoista. Illan tullen pakataan kimpsut ja kampsut ja mennään mummolaan jossa on sama tuttu vanha kööri koolla.

Mitä siis joulu minulle merkitsee? Ennen kaikkea yhdessäoloa hyvän ruuan parissa ja lasten vilpitöntä iloa, sillä lapsethan loppujen lopuksi Joulun luovat.

Kysyinkin teiltä lukijoilta mitä Joulu teille merkitsee ja olittekin yhtälailla kaikki vastanneet samoin.
Yhdelle teistä lupasin ylläripaketin, vaikkakin mielellään laittaisin teistä jokaiselle pakettia tulemaan.
Tästä tuli niiiin hyvä fiilis itselleni, että taidan toteuttaa samanmoisen arvonnan toistekin.
Tälläkertaa onni kuitenkin suosi KRISTAa, toivottavasti paketti on mieluisa.
Laitan sulle viestiä tulemaan ja paketin postitan heti tänään:)

Vielä kerran iso kiitos teille kaikille lukijoille. Kiitos myötäelämisestä, kauniista kommenteista ja mielipiteidenne jakamisesta. Olette upeita jokainen! Ihanaa joulun odotusta!:)

VOIHAN MÖYKKY

Huh, hengitä syvään, ulos, sisään, ulos. Noniin.

Mistä alottaisin?

Vaikka ihan alusta, siitä kun olin päässyt juoksemisen makuun, juoksin muulloinkin kuin silloin kun joku jahtaa, 
juoksin ilman musiikkia ja jopa nautin siitä. Kroppa alkoi muistuttamaan muuta kuin hyytelöä ja ruokailutottumus näytti hyvältä. Juoksin jo viiden kilometrin lenkkejä ja tähtäimessä oleva kymppi ei näyttänyt enää niin saavuttamattomalta.

Kunnes.. yhtenä iltana mallailin itseäni peilin edessä ja totesin miehelle, että joko mulla on naistenvaivat alkamassa tai sitten on pullat hyvin uunissa. Tikutin, plussasin ja vollotin.

Viime keskenmenosta oli niin vähän aikaa, että en osannut ajatella muuta kuin kohta taas sattuu. 
En todellakaan ollut valmis kokemaan sitä taas. Oliko tämä nyt hyvä juttu ollenkaan?
Tätähän me halusimme, mutta oliko aika sittenkään oikea? 

Minusta tuli hysteerinen. En uskaltanut enää juosta koska se aiheutti kramppeja vatsassa.
En uskaltanut liikkua ollenkaan. Juoksutreenit saivat jäädä.

Koitin olla ajattelematta koko asiaa. Stressasin ja samalla stressasin siitä, että stressi ei tee sikiölle hyvää. Tiesin etten kykenisi odottamaan kolmea kuukautta, riskinä se, että kuulisin ultrassa vain ettei sykettä löydy. Enhän minä tiedä kuinka kauan viimeksi kannoin kuollutta vauvaa. Vaadin, että saisin ajan varhaisultraan, kerroin, että tiedän silti, että riskit ovat samat sen jälkeenkin, mutta saisin hetkeksi mielenrauhan eikä odotus olisi niin kovin pitkä. Vastauksena sain, että vasta kolmen keskenmenon jälkeen saisi ajan varhaisultraan.

Normaalisti en ole mikään hysteerinen mutsi tai malttamaton mamma, mutta nyt olin valmis maksamaan mielenrauhastani mitä tahansa ja lampsin yksityiselle. Sieltä kävelin lähinnä pienenpientä pähkinää muistuttavan kuvan kanssa ulos, laskeskellen että riskiviikkojen ylittämiseen on enää neljä viikkoa. Neljä pitkää viikkoa ja np- ultraan olisi kolme viikkoa. Kolme-pitkää-viikkoa. Heippa vaan järjenjuoksu!

Onnekseni huonovointisuus ja hirveä väsymys pitivät minut hyvin tietoisena raskaudesta, siitäkin huolimatta en osannut päästää irti ajattelemasta kaikista pahinta. Töissä kävin vaikka joskus teki tiukkaa, saadakseni muuta ajateltavaa. Välillä  sai istua varastohuoneessa hengittelemässä syvään tai iskeä lappu kassan luukulle ja juosta vessaan.

Sattuneista syistä en ole raskaudesta uskaltanut kovin monelle mainita. Pelkäsin, että sen ääneen sanoessa kaikki menisi pieleen. Jos uskaltaisin iloita, se vietäisiin minulta pois. 

Viimeviikkoina on ollut erittäin hankala salata asiaa, koska mahani muistuttaa pian jo puolenvälin kieppeillä olevan mahaa. Istukka etuseinämässä takaa sen, että salailu ei ole helppoa. Enkä kyllä kovin siro ollut esikoisen odotusaikanakaan=D

Palataan tähän päivään. Päivää jota on odotettu yhtä paljon kuin lapsi jouluaattoa.

Tärisin ja mantrasin itselleni. Hengitä syvään, tai koita edes muistaa hengittää. Huh, että tärisinkin. Viimeksi näillä hetkillä kuulin, että sykettä ei ole. Mitä jos kuulen sen taas? Romahtaisin. Kyllä. Vähintään.

Siellä näkyykin heti ja hengissä ollaan, kuunnellaan tosta syke ja ihan normaali on, onneksi olkoon. 
Ihana ultratäti ei odotuttanut tietäen edellisestä keskenmenosta vaan käytiin heti asiaan.

Nyt minä hengitin. Ja tärisin lisää ja vähän märisin. Nyyh. Voi möykky! Sehän on jo ihan ihmisolio. Nyyh lisää. 

Kotona avautui hanat. Olen ollut viime kuukaudet kunnon stressipallo ja kaikki stressi purkaantui. Nyt minä tahdon iloita ja koitan olla pelkäämättä pahinta. 

Pakahdun onnesta. Meille tulee vauva. 
Muoks: viikkoja olikin enemmän kuin varhaisultra näytti, 12+2 ja LA 28.6

Ps. Tiedän, että lukijoistani löytyy vauvahaaveilijoita ja vinkkaan Kaksplussan suosittua ovislaskuria kertomaan otollisemman hetken tulla raskaaksi tai jos on jo kala tärpännyt raskauslaskuria kertomaan mahdollista duedatea! ;)

Pps. tarkoitus oli julkistaa arvonnan voittaja tässä yhteydessä, mutta kirjoitan siitä Oltsun päikkyaikaan oman postauksensa. Nyt lähden hakemaan nakeroa päiväkodista, kuulemiin!

HOXHOX

HOX HOX muistakee! rakkahat lukijat osallistua hyvänmielen arvontaan. Aikaa on huomisaamuun kello yhdeksään ja arvon aamupäivästä voittajan :)

Pyrin vastaamaan kaikkiin kommentteihin tämän päivän aikana, kiireiden vuoksi homma laahustaa mutta jokainen on ajatuksella luettu. Palataan!

ITSEPÄ LAPSESI HOMMASIT

Itsepä olet lapsesi tehnyt- jos 12 tuntia supistuksia ja 15 minuuttia ponnistusta ei antanut siihen vastausta, niin nytpähän tiedän. Niin makaa kuin petaa.

Olisit miettinyt kahdesti ennen lasten hommaamista- se ei muuttaisi mitään. Ei vaikka olisin miettinyt useammankin kerran. Tässä seisoisin silti.

En taida olla ainut näiden lausahduksien todistaja? Jos erehdyt ääneen myöntämään, että nyt on rankkaa ja äitiä vähän väsyttää, osoittaa rivi syyttäviä sormia kovaan ääneen kuorossa huutaen, että itsepä olet itsesi tuohon tilanteeseen ajanut. Että turha nyt enää kyykistää kun paskat on jo housussa.

Itse sinä olet ne lapset hankkinut joten pärjäile.

Niin, pärjäile. Tuttua huttua täälläkin ruudun takana. Kun multa kysyy miten menee ja mitä kuuluu niin vastaus on aina sama: ihan hyvin ja sitä samaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi koska olenhan suomalainen ja minä pärjään itsekseni. Ei sillä, useimmiten arkeni onkin sitä samaa ja ihan hyvin pyyhkii pääsääntöisesti, joten mitä turhia jaarittelemaan, mutta kyllä sitä herkästi tulee oltua tuppi suuna silloinkin kun tekisi mieli purnata.

Mikä siinä onkin niin hienoa siinä pärjäämisessä? Miksi kukaan edes  tyytyy pelkkään pärjäämiseen? Minä ainakin henkilökohtaisesti haluan enemmän kuin pärjätä, tahdon enemmän kuin vain yrittää suoriutua arjen askareista ja vaadin, ettei aina tarvitse olla vahva. 

Jokunen aika sitten luin facebookin yhdeltä kuuluisalta palstalta, kuinka joku piti äärettömän hulluna sitä, että lähes tuntematon naapuri oli tullut pyytämään hoitoa lapselleen pariksi tunniksi. Hän ei ollut ehtinyt jeesimään omien kiireidensä takia, mutta minua jäikin hämmentämään se, miten kyseistä äitiä leimattiin huonoksi.

Jos minun naapurini tekisi samoin ja en olisi töihin lähdössä, pyytäisin sisälle. Ainoa ajatus mikä kävisi mielessä olisi, että tuolla ei taida olla muitakaan ja onneksi uskalsi pyytää apua. 

En nyt koita kiillottaa omaa sädekehääni tai kertoa olevani laupias samarialainen. 

Koitan vain sanoa, että juurikin tälläisen ajatusmaailman takia, on äitien hirveän hankala sanoa ääneen ne pahimmat ja raskaimmat ajatukset. On äärimmäisen rohkeaa uskaltaa sanoa, että nyt tarvis jonkun ottaa koppia. Vielä hienompaa on, että joku olisi ottamassa vastaan ilman heittämättä paskamutsi-leimaa otsalle. 

Aina toisinaan tulee itsekin uitua hyvinhyvin syvissä vesissä. Takana rankka päivä, jonka jälkeen saat tapella uhmakkaan kanssa niin ruokailusta, lattialle piirtämisestä kuin päiväunille menemisestä, tekisit mitä vain yhdestä kupista _kuumaa_ kahvia ja lapsi juoksee nauraen kolmattakymmenettä kertaa makuuhuoneesta.

Ja itseä ei naurata, ei sitten tippaakaan. Saatan ajatella niin kamalia, että hävettää.

Ja tiedättekös, minä en usko, että yksikään vanhempi voi käsi sydämellä sanoa, ettei kuunapäivänä ajattele lähettävänsä lastansa Timbuktuun tai antavansa korville niin, että ne punoittaa edelleen ensi vuonna loistokkaammin kuin Petterin punainen kuono. Jos näin väittää niin valehtelee mutta jos näin muka oikeasti on niin vaadin jakamaan meille kanssasisarille fengshuisi salaisuuden.

src="https://farm9.staticflickr.com/8634/15812797050_8a11e1e257_o.jpg" width="800" />

Oliver ottaa minut illalla kainaloonsa, pussaa otsalleni ja sanoo: "Äiti'akas kainaloon, paijjaa" ja niin hän minua silittää poskesta. Käperryn tuohon pienen pieneen kainaloon ja kuiskaan: "Arvaa mitä?" - Äiti 'akastaa. Maasta kuuhun asti. Ja taas muistan, että kaikista kompasteluista huolimatta hoidan hommani aika hyvin.

RALLATIRAI

Joulunodotus ei ala itselläni sillä tavalla, että kirkkaat shokkivärivälkkyvalot
asennetaan katonrajaan syyskuun ensimmäisenä. 
Ne samaiset valot, joista saa ja täytyy muistaa sydänsairauksista kärsiviä varoittaa. 
Eipä se puhkea kukkaansa niinkään, että punainen väri ja hassun hauskat tonttukuviot peittoaisi seinät,
ikkunat ja kalusteet heti lokakuussa ja kuusiroijattaisiin sisälle marraskuussa. 

Lähestyvän joulun tunnistaa siitä, että ne iänikuiset loppuunasti rallatellut
ärsytyksen äärirajoille pistävät joululaulut ovat tunkeutuneet taas vaivihkaa
pääsi sisälle. Huomaat hyräileväsi kaupassa, kylässä, puistossa ja yksin autossa.
Liiaksi altistuneena saatat huomata jo puhuvasi vähän melodisesti.

Nythän niitä saa taas virallisesti kuunnella aina asioilla käydessä
ja kiitän taas ylempää tahoa, että meillä Lidlissä ei soi yhtään mikään muu,
kuin kassapyynnöt.

Minä tyydyn kohtalooni mauttomana joulusisustajana. Tuon kuusen sisälle naperon
koristeltavaksi, lahjat kuusen alle ja sitten siivotaan neulasia vielä sinä kuuluisana juhannuksena.
Samaisena päivänä kiitän itseäni, että tällä kertaa ei ne tonttuverhot edelleen roiku makkarin ikkunoissa.

Niin. Ja alistun sille joulumusiikille.

Tiptap!

1&2 LUUKKU: MITÄ JOULU MINULLE MERKITSEE?

Saan varmaan anteeksi, jos joulukalenterini joskus junnaa parin luukun verran työkiireiden tähden? Taitaa näitä kuitenkin luettavaksi riittää muiden blogeissa;)


Lauantaina istuessani glögilasillisella ystävieni kanssa, tuli puheeksi joululahjojen hankinnat.Paljonko niitä pitäisi ostaa, kuinka paljon maksaa ja kenelle kaikille antaa? Kaikki minua lukuunottamatta oli sitämieltä, että jokaiselle läheiselle perustellen, että lahjojen antaminen on ihanaa.

Ja onhan se! En minä mikään kylmäsydäminen kitupiikki ole. Mutta täytyykö se olla välttämättä tavara johon on hassattu paljon rahaa? Tai krääsä, mikä päätyy saajan laatikon pohjalle, ostettuna vain ostamisen ilosta? Saadakseen vaan itselle se antamisen ilo?


En ole mikään superjouluihminen, mutta en minä sitä todellakaan vihaakaan. 
Minulle Joulu ei merkitse sitä, että ostetaan lahjoja viimeistä latia myöten jotta saisi jaettua joulumieltä. Minulle Joulu merkitsee yhdessäoloa, riisipuuroa, hyvää ruokaa, lapsen ilon seuraamista ja vielä vähän yhdessä oloa. Perhettä, joka on kokoontunut saman pöydän äärelle syömään, kuuntelemaan joululauluja, nauramaan ja katselemaan pienen pojan intoilua. Me pyydämme miehen kanssa perheemme syömään meille ja katamme pöydän koreaksi, eikö se riittäisi? Oltaisiin vain yhdessä? 
Täytyykö sillä lahjalla muistuttaa, että muistaa toista? Kyllä, lahjoja on kiva saada ja vielä kivempi antaa, mutta ei musta välttämätöntä enää tässä iässä. En itse vain halua ostaa kenellekään mitään turhanpäivästä krääsää, joka päätyy kääröistä suoraan kaapin kätköihin, ihan vaan sen takia, että oli pakko ostaa jotakin ja saada itselle antamisen iloa, eikä minulle ole rahaa toteuttaa jokaisen suurimpia toivomuksia. 
Enkä minä sano, että olisi typerää tehdä toisin, ei ollenkaan! Mutta tuntuu kurjalta saada oudoksuvia katseita sen johdosta, että itse en pidä lahjoja niin suuressa 


valossa. 

100 JA YKSI ARVONTA

Rikotaanko hiljaisuus? Täällä ollaan vielä. Epävarmoina tulevasta ja kaikesta ylipäätään, mutta täällä ollaan. 

Viime aikoina on tapahtunut kaikenlaista, joista tekin ennenpitkää tulette kuulemaan. 
Sen lisäksi jo pidemmän aikaa säännöllisin väliajoin kyläilevä blogiahdistus on pitänyt kovasti otteessa muutenkin kiireellisen arjen keskellä. Vapaapäiviä on hyvin niukasti näin joulun alla ja ensi viikollakin mua odottaa kevyt seitsemän päivän työputki ennen aattoa.

Kiire, muutokset ja ahdistus on ajaneet siihen pisteeseen, että en ole avannutkaan bloggeria.
En ole siunannut sille ajatustakaan. Tuntuu, että ei mulla ole tänne mitään annettavaakaan.

Lopettaminen käy yhä useammin mielessä, mutta vielä toistaiseksi se tuntuu niin absurdilta ratkaisulta, 
niin kiintynyt olen tähän piskuiseen blogiini kuitenkin. Katsellaan nyt ainakin joulun yli, mitä tuleman pitää.

Olin suunnitellut tekeväni tänne joulukalenteria tai vähintään adventtikalenteria,

jotain erilaisempia postauksia ja ehkä jopa ensimmäistä videontynkää. 
Totesin kuitenkin, että väkisin on turha lähteä mitään vääntämään vaan palata asiaan sitten kun on jotain asiaa.

Poissaollessani on teitä lähtenyt pari ja uusia tullut sen myötä. Kasvava lukijakunta kuitenkin on se, mikä aina nostattaa fiilistä jatkaa. En olisi arvannut vuosi sitten, että lukijoita kertyisi 100. Se on minulle paljon se. 

Kiitokseksi sadasta ajattelin pyöräyttää käyntiin pienimuotoisen arvonnan. Paketin sisältö on yllätys, joka sisältää hyvää fiilistä, jotain rentouttavaa ja makoisaa. Koska järjestän arvonnan 100 lukijan täyttymisestä, toivon että lahja päätyy oikeasti lukijalle. Tästä syystä arvontaan voivat osallistua tällä kertaa vain rekisteröityneet lukijat.

Osallistua voit jättämällä kommenttia, mikä joulussa on sinulle tärkeintä ja muista jättää sähköpostiosoitteesi. Suoritan arvonnan tiistaina 16.12 samalla kun paljastan teille mikä on mieltäni viime aikoina kaivertanut;) Onnea arvontaan!

Ps. Vaikka blogini kärsii joulun aikaisesta hiljaisuudesta, päivittyy instagramini lähes päivittäin. 
Löydät meidät sieltä nimellä @sallaoona 

Myös OLLIE.-sivut päivittyy viikoittain, tänään sieltä saa esimerkiksi lukea meidän Oltsun uusimmasta pelosta, käykääs kurkkaamassa kuinka hurjankurja se mahtaa olla;)

TARVITSET VAIN TULOSTIMEN

Tänä vuonna meillä on esillä ensimmäistä kertaa joulukalenteri. Viime vuonna Oliver oli yhden vanha ja näin turhaksi nähdä vaivaa sen eteen, että toinen ei edes ymmärrä sen päälle.

Mietin aluksi askarrella jonkinmoisen kalenterin itse ja muutaman kivan esimerkin löysinkin Pinterestin mahtavasta maailmasta, mutta totesin tuhlaavani vain aikaa, vaivaa, paperia ja mustetta kun en mikään kummoinen askartelija ole.

Aarrekidin joulukalenteria haaveilin jo viimevuonna ja raaskin kuin raaskinkin sijoittaa siihen tällä kertaa. Pidän sen ajattomuudesta ja yksinkertaisuudesta ja ajatuksesta, että se kestää pitkään. Vaikka mies väitti, että käytän tätä tekosyynä useinkin.

Musta tää on muutenkin paljon jännempää, kuin avata joka päivä se sama suklaaluukku mikä kaikenlisäksi sisältää pahaa suklaata. Enkä halua maksaa suklaakalenterista kymmeniä euroja saadakseni hyvää karkkia kaksveelle. 
Tällä systeemillä pääsen myös itse vaikuttamaan, miltä päivältä namit löytyy ja ne sijoitetaankin vain viikonlopuille.

Koitan karkkien lisäksi vältellä myös ylimääräistä tilpehööriä ja meidän kalenterista tuleekin löytymään mm. dubloja, hot wheels-radan osia, Autot-pikkuautoja, tarroja, scleichin eläimiä, dinoja ja niitä nameja. 
Suurinosa löydetty käytettynä.
Myös jotain yhteistä kivaa tekemistä ajattelin myös joihinkin luukkuihin sujauttaa, 
jotain ei niin arkista touhua.

Koska kalenteri on kaunis, halusin ehdottomasti kääriä pikkulahjat kauniisiin erilaisiin lahjapapereihin. Koska tämän tuppukylän valikoima ei ole kovin kummoinen, ellei halua tonttuja tai lumihiutaleita ja IKEA:an ajaminen lahjapapereiden perässä käy kalliiksi. niin päädyin tulostamaan. MIRAN blogista löytyy ennestään 12 linkkiä, joiden takaa löytyy toinen toistaan hienompia printtejä lahjojen kääreiksi.

Kun Joulukalenteri itsessään on Oliverille jo suurta juhlaa, ei meiltä heru itse Aattona mitään suurempia. Prismasta haetaan Hapen puinen parkkitalo ja H&M:stä aiemmin tilattu automatto voidaan laittaa samaan pakettiin. Ja jos joku miettii mitä ostaa Oliverille lahjaksi niin mitään ei oikeesti tarvi. Jos on pakko rahansa johonkin hassata, niin sukkia ja yökkäreitä tarvitsee aina. Tuollainen pieni napero ei laske paketteja ja on jokaisesta käärön kätköstä tavattoman onnellinen, oli niitä yksi tai kymmenen.

JA MINÄHÄN EN KOSKAAN....

Kun odotin Oliveria, oli mulla selkeät sävelet miten meillä poika kasvatetaan,
mitä meillä ei ainakaan tehdä ja jutut mitkä on aivan pakko toteuttaa.
A4 molemmin puolin rustattuna mitä meidän pullamössön olisi syytä välttää.
Tuttua?



Voin nyt sitte kahden vuoden jälkeen haistattaa pitkät, rypistää paperin ja naama punaisena supista,
että mitään ei koskaan ole sovittukaan. Käytännössä asiat ei ollutkaan niin mustavalkoisia.

Joltain osin olen säilyttänyt kasvoni ja pysynyt sanojeni takana. Esimerkiksi käytöstavat ovat sellaiset mistä en jousta sekä muiden huomioon ottaminen. Näitä pidin tärkeänä ennen, pidän nyt ja tulen pitämään jatkossakin. 
Enemmänki sellainen hifistely, suorittaminen ja täydellisyyden havittelu on karissut vuosien myötä itsetunnon noustessa. Että mä oon ihan hyvä tälläisenä kuin olen ja riittävä juuri näin. On tärkeä havaita omat voimavarat ja joskus on ihan ok mennä sieltä mistä aita on matalin. Ei täydellistä äitiä olekaan. Tämä vanhemmuus kun on vähän sellaista ainaista oppimista jossa valmiiksi ei taideta koskaan tulla, virheistä opitaan ja kasvetaan kaikki yhdessä. Ollaan täydellisiä omille muruille virheineen kaikkineen.



Kyllä sitä alkuun miettii herkästi mitä muut tekee ja pyrkii vähintään samaan ja on altis aliarvioimaan itseään heti muiden kyseenalastaessa omaa tapaa toimia. Ehkä jopa hetkittäin muuttaa niitä omia tapojaan muiden mieliksi ja ikäänkuin todistellakseen muille. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin hoksaa, että mikä toimii muualla ei välttis toimi meillä. Uskaltaa seistä omien periaatteiden ja päätösten takana ja olla niistä jopa ylpeä. Kukaan muu ei kuitenkaan kasvata meidän lapsia eikä kukaa muu tiedä niinkuin me vanhemmat kuinka meidän tulisi pullanmurumme kasvattaa.

Itse kuvittelin tekeväni lapset aikasintaan kaksvitosena. Pissatessani plussaa tikkuun mulla ei siis ollut minkäänlaista käryä miten tahtoisin lapseni kasvattaa joten imin paljon tietoa netistä. Loin mielikuvat oikeaoppisesta kasvatuksesta netin perusteella ja loin selvät sävelet mitä ei myöskään meillä tehdä. 
Tietenkin päätökset syntyi valtaosan mielipiteiden perusteella. 



Minä teen soseet itse. En itsekään söisi pilttiä.
No niin, tätä virtaa kesti ehkä viikon kunnes unettoman yön jälkeen löysin itseni silmät ristissä pilttihyllyjen edestä. Vieläkään en pilttiä itse söisi, mutta ei niitä liiemmin ole meille aikuisille taidettu tarkoittaakaan. 
En minä tissimaitoakaan söisi.

Meillä ei syödä mitään valtakunnan herkkuja ainakaan ennen kolmea ikävuotta.
Jotenkin salakavalasti puuhapete-karkkiaskit löysivät tiensä meillekkin lauantai aamuisin, lahjonta apuna toimii toisinaan lakupatukka ja kiristyksenä pulla.

Ei eineksille.
Kunnian huuto teidän olemassa ololle. Kiitos että toisinaan helpotatte muuten hektistä arkeani.

Ei telkkarille.
Samanmoinen kiitosvirsi tälle kuin ylemmälle.

Meille ei sitten koskaan kiitos Disney-vaatteita.
No niin, tähän on tultu. Salama ja Martti koristaa niin boxereita, sukkia, sukkahousuja kuin yövaatteita. Toivotaan, että pysytään vielä näissä ei niin näkyvissä.

Vaipoista luovutaan viimeistään kaksivuotiaana.
Käykö kolme?





Siinäpä muutama minä en koskaan ja kylläpäs kuitenkin. Ja arvatkaa mitä? Enpä koe olevani yhtään huono siltikään.

Luulen, että seuraavan kanssa tulee olemaan paljon helpompaa. Seuraava on kuin synninpäästö. Ei ole niin justiinsa jos on vähän likaa rinnuksilla, ei tarvitse olla kaikkein hienoimmat tavarat tai oman pihan luomuporkkanasta tuoreet soseet ja voidaan alittaa rimaa aina tarpeen tullessa. Kyllä näin voi tehdä esikonkin kanssa mutta ehkä sen toisen kanssa ilman omantunnon tuskia. Kun eihän se kasvatus oikeesti oo mitään rakettitiedettä ja ruoanlaitto ydinfysiikkaa. Ei siihen auta oppikirjat tai se maailman kuuluisin elämänkoulu. 
Maalaisjärjellä pärjää ihan fine ja fiiliksen mukaan mennessä tää on jopa ihan hauskaa touhua ;)


Mites siellä ruudun toisella puolella? Missä asioissa olette joutuneet syömään sanojanne? 

MELANKOLISTA MELODIAA JA VALITTAMISEN PIENET ILOT

Oottekos huomannut, että me suomalaiset ollaan siinä määrin hauskaa kansaa, 
että mässäillään sillä kun muilla menee vähän huonommin. 
Blogit saa seuraajia draamanjanoisista lukijoista ja huomatessaan sen voidaan vähän keinua aallonharjalla 
ja lykätä tuulta purjeisiin. Lisätä vähän sellaista melankolianmelodiaa teksteihin.

Ei siinä, minusta on kiva lukea totuudenperäisiä blogeja siinä missä niitäkin missä oksennetaan sateenkaaria. 
Itse en osaa pitää yllä sellaista positiivarinpäiväkirjaa vaikka toisinaan olenkin pohtinut pitäisikö yrittää pitää blogia vähän aurinkoisempana. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ei se olisi minua enkä minä näe syytä tänne käydä itseäni muokkaamaan. En minä tahdo olla sellainen masentunut marmattajakaan. Olla kaiken uhri ja se, jolle koko maailma on kääntänyt selkänsä. Enkä taida kyllä edes omistaa sellaista kirjoituksen taitoa, että jokainen tekstini puhkuisi melankolista harmoniaa. Kokeillaanpas.

"Eräänä päivänä poistuessani kotiovesta huomasin horisontissa siintävän mustareunaisen pilven. Ei aikaakaan kun tunsin selkäpiissäni karmean vihlaisun ja kääntyessäni oli tuo pilvi seuranani. Siitä lähtien on harmaa usva vellonut niin sisälläni kuin ympärilläni. Kuka näyttäisi, että jokaisella pilvellä on hopea reunuksensa? Paistaahan se aurinko risukasaankin?"

Joooo.. En nyt ihan henkeä lähtisi pidättämään siihen asti, että tekstini muuttuvat tän kaltaisiksi. Vai olinko tarpeeksi vakuuttava? Saanko nyt muutaman lisäseuraajan voivottelemaan kommenttiboxiin? 

Eikä tämä nyt ole mikään blogimaailman ongelma. 

Ihminen on itsekäs. Kyllähän te tiiätte että "Kell' onni on, se onnen kätkeköön"
Onhan se aika vaikea ajatella, että kiva kun teillä kaikilla muilla on kivaa, itse räpiköiden paskalammikoissa. 
Ei kai kukaan nyt ajattele, että älkää vaan ottako siivuakaan tästä mun shaissesta, mulla on hirveen kivaa täällä yksinäni. On kiva olla jätetty, raha-asiat kussu ja muutenvain elämän päähän potkima samalla kun muut tekee uranousuja kullat kainalossa avotakan äärellä kalliit viinilasit kädessä täytettynä kalliilla viinillä. 
Että onnea teille vaan. 
Blogit on vallanneet somet ja näyttää siltä, että sieltä on helppo hakea vertaistukea, synninpäästöä 
tai tunnustusta sille, että jollain sentään menee vähän kehnommin tai ainakin vähän useammin. 


Mutta tuo edellä mainittu riitelee ihan kamalasti sen suhteen, 
että me kuitenkin ollaan kauheen reippaita kilpailemaan kellä menee vähän huonommin.
Kertoessani kipeätä selkää on toisella kiero selkäranka ja valittaessani huonosti 
nukuttua yötä on toinen narkoleptikko ja sekö on sitte kivaa vai?
Ymmärrerrävämpää olisi kerskuilu parempi palkkaisesta duunista ja kauniimmasta keittiöstä, mutta että pitää kisata kellä on vähän kurjempi elämä ja vielä onnettomampi tuuri ei tahdo mennä mun jakeluun.
Vähän sellaista ei saa valittaa ruuasta kun Afrikassa nähdään nälkää- settiä.


Olen minä itsekin "vähän" sellainen aina kannattaa valittaa- tyyppi mutta herramujee rajansa kaikella.
En kestä sellaisia tapavalittajia, kun mikään ei ole hyvin ja jos vahingossa on niin keksitään jostain edes pienesti jotain mitä valittaa. Vaikka edes säästä jos ei muusta. Menee ihan päivä pilalle ja pasmat sekaisin jos ei jostain pääse valittamaan. En itse ole pirkkapositiivari, ehkä jopa enemmän neitinegatiivi, mutta kyllä mä pyrin valittamaan vain aiheesta. Olla kilpailematta ja vertailematta omia kokemuksia muiden kokemuksiin ja pyrkiä hymyilemään toisen onnelle vaikka oma onni olisi kadoksissa.


Kun eihän se toisen onni oo itseltään mitään pois. Mitä jos katkeroitumisen sijaan koittais imeä positiivisuutta itseensä?




Melankoolisin terkuin positiivari Salla.



ps, tässä oli taas tälläinen oksennus tällä kertaa. Jos joku löysi sen hukkuneen punaisen langan niin laittaisko tulemaan tänne kiitos.

KIRISTÄ, UHKAA, LAHJO

Kun tulin raskaaksi, en muista kirjoittaneeni nimeä mihinkään missä mainittaisiin raskauden kamaluudesta. 
Kun minusta tuli äiti, en ollut huomioinut pientä pränttiä sopimusta allekirjoittaessa, 
jossa mainittiin väsymyksestä potenssiin sata. 
Kun lapseni tuli uhmaikään, vannotin itseni jatkossa lukemaan sopimukset aina huolella, pientä präntti myöten ennen nimmarointia.


Kun olen sanonut kymmenennen kerran ei ja lopulta kysynyt missä ne korvat on,
näyttää poika nauraen missä ne on.
Kun uhkaan viedä lelut roskiin kun niitä ei siivota, vie poika ne itse roskiin, kiittäen.
Kun pelleillään ruokapöydässä jos ei huvita syödä, tietäen, että silläviisiin äiti nostaa pöydästä pois.
Kun nukkumaan menot on yhtä helvettiä, joka ikinen päivä, niin päivä- kuin yöunilla.
Kun niistä saa tapella kahdesta neljään tuntia, niin päivä- kuin yöunilla.
Kun et saa "vapaa"päivänäsi juoda edes yhtä kuppia kahvia rauhassa.
Kun on kamala kiire, etkä saa auttaa yhtään missään.
Kun oma sänky ei enää kelpaa ja nukutaan vieressä. Jonka johdosta kaikki nukkuu kehnosti.
Kun ei suostuta potalle vaan tahdotaan vaippa.

Mun verisuoni sykkii ohimolla jo miettiessäni näitä kaikkia joten jätetäänpä listaus tähän.
Saatoin muutama päivä sitten nyyhkiä siskolle, että kuinka mä kestän sen kolmevee uhman kun tää himpun päälle kaks vee on jo aivan kamala. Kuinka mä voin tähän tilanteeseen tahtoa vielä toisen?
Sisko meinasi jo lohduttaa, että kohtahan se menee ohi, kunnes todettiin, että sitä seuraa vaan seuraava uhma. 
Tai itseasiassa matka vauvasta aikuisuuteen ei taida olla muuta kuin uhmailua. Ens kerralla astetta viisaampana voisi nakata lapsen vähän ennen uhmaa menolipulla pitkälle ja ottaa sen sitte parikymppisenä takaisin.
Sisko on ollut lasten kanssa tekemisissä vielä enemmän kuin minä ja omistaa rautaisemmat hermot kuin minä, mutta sanoi silti jo puolen tunnin kuluttua meillä kyläillessä, että on ihan hermoraunio.

Kiitos, niin olen minäkin. Mä en vaan pääse tätä tilannetta pakoon.



Minua ei sinällään lohduta mitkään tuhahdukset siitä kuinka "Oliver on niiiiiin kiltti ja kyllä se meillä käyttäytyy 
ja eihän se nyt mitään kiukuttele kun se vaan haluaa huomiota"
Justja*itut. Kysymys ei ole siitä, että meillä lapsi jätetään täysin huomioimatta. Kyllä se huomiota saa ja jollei saa niin osaa kyllä huomionkipeänä pitää huolta, että ei jää paitsi.
Tuollaiset kommentit ei mitään muuta kuin loukkaa. 
Kyllä se lapsi voi ihan vaan kiukutellakin ja ihan vaan huvikseenkin. Ihan vaan siksi, että asiat ei mene niin kuin itse oli suunnitellut eikä tarvitsekaan mennä. 
Minä viljelen Ei:tä ja viljelen jatkossakin. Ei ole minun kuppini kahvia se sellainen pyytely, suostuttelu ja houkuttelu. Ei on ei ja siinä se.
Tietyissä tilanteissa täytyy kuitenkin ottaa käyttöön joku kolmesta oljenkorresta. Kiristä, uhkaa tai lahjo.




Onhan Oliver useimmiten se kiltti, reipas ja mahdottoman hyväkäytöksinen. Olenhan minä kertonut kuinka ylpeä olen kaksivuotiaastani. Edelleen olen sitä mieltä, että on hienoa, että lapseni uhmaa ja usein pysynkin rauhallisena hermoja menettämättä. Toisinaan jopa nauramme yhdessä toisen hölmöille ulinoille ja mielikuvitus heitellään kiukkuja ulos ovista.

Oliver kuitenkin onnekkaasti omistaa minun luonteeni ja toisinaan neliöt käy kahdelle samankaltaiselle 
liian pieneksi ja silloin täytyy paeta vessaan kiljumaan. Toisinaan saan kiireisenä työaamuna istua pojan päällä, 
että saan vaipan puettua spagettiraivareiden yllättäessä. 
Nyt sitten ne kauhistelevat mutsit, jotka jo haukkovat henkeä ruutujen silläpuolen voi ihan käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä ja miettiä istuinko koko ruhoni edestä yli puolet pienemmän tyypin päällä.
Joskus on vaikea muistaa pysyä itse aikuisena ja joskus maltti menee niin että se on menoa.

En minä koskaan ikinä osannut kuvitella uhman olevan tälläistä vaikka niitä uhmakkaita päiväkodissa näkikin. 
Jotenkin niitä muiden lapsia jaksoi ojentaa ihan eri tavalla ilman vannetta otsalla.
Se voi toki johtua täysin siitä, että siitä lystistä maksettiin.

Huh, en ole ollut näin väsynyt, kireä ja herkillä sitten Oliverin vauvavuoden. 
Kyllä nyt lyhytpinnaista mutsia koetellaan.
Pakko joka tapauksessa myöntää, että edelleen kiitän päivittäin (toisinaan kyllä vain jokatoinen) siitä, että Oliver ilmoitti tulostaan ja pakotti minut laittamaan elämäni järjestykseen. Antoi sille merkitystä.





Sillä vaikka hän onkin toisinaan melkoinen piikki perseessä, on hän minun piikkini. 

KETÄ ARPAONNI SUOSIKAAN?

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille kivoista kommenteista ja anteeksi oma viivästymiseni arvonnan suorittamisen suhteen. Arvonnan suoritti Oliver ja onnettaren suosikkina oli tällä kertaa :




Onneaonnea! Säpöä olen laittanut tänään ja postiin pyrin tulevalla viikolla.

Tulevalla viikolla koitan taas aktivoitua täältä väsymyksen parista ja ehkä vähän kirjoitellakin siitä. Kysymyspostaukseen olisi kiva saada lisää kysymyksiä niin voisin niihin paneutua loppuviikosta. 
Ja siitä Oliverin päiväkodin aloittamisesta.



Ihanaa alkavaa viikkoa teille, mun on nyt kaaduttava sänkyyn. Kuullaan, pus!

VIIME HETKET AIKAA

Käykääs osallistumassa yllä näkyvän pipon arvontaan! Tämä päivä enää aikaa osallistua :)

ISÄT.

Olen aina ollut ja tulen aina olemaan isintyttö, onhan minulla maailman mainioin isä.
Tätänykyä myös mitä mainioin pappa. Pappa lukeutuu myös pojan ensimmäisiksi sanoiksi.

Sanotaan, että tyttö etsii itselleen samankaltaisen miehen millainen on oma isä ollut.
Näin on käynyt ainakin minun kohdallani ja poikani on onnekas ollessaan yhtä onnekas kuin minä olen ollut.


Onnea kaikille iseille, papoille, vaareille, ukeille; teille kaikille tärkeille ♥