KIRISTÄ, UHKAA, LAHJO

Kun tulin raskaaksi, en muista kirjoittaneeni nimeä mihinkään missä mainittaisiin raskauden kamaluudesta. 
Kun minusta tuli äiti, en ollut huomioinut pientä pränttiä sopimusta allekirjoittaessa, 
jossa mainittiin väsymyksestä potenssiin sata. 
Kun lapseni tuli uhmaikään, vannotin itseni jatkossa lukemaan sopimukset aina huolella, pientä präntti myöten ennen nimmarointia.


Kun olen sanonut kymmenennen kerran ei ja lopulta kysynyt missä ne korvat on,
näyttää poika nauraen missä ne on.
Kun uhkaan viedä lelut roskiin kun niitä ei siivota, vie poika ne itse roskiin, kiittäen.
Kun pelleillään ruokapöydässä jos ei huvita syödä, tietäen, että silläviisiin äiti nostaa pöydästä pois.
Kun nukkumaan menot on yhtä helvettiä, joka ikinen päivä, niin päivä- kuin yöunilla.
Kun niistä saa tapella kahdesta neljään tuntia, niin päivä- kuin yöunilla.
Kun et saa "vapaa"päivänäsi juoda edes yhtä kuppia kahvia rauhassa.
Kun on kamala kiire, etkä saa auttaa yhtään missään.
Kun oma sänky ei enää kelpaa ja nukutaan vieressä. Jonka johdosta kaikki nukkuu kehnosti.
Kun ei suostuta potalle vaan tahdotaan vaippa.

Mun verisuoni sykkii ohimolla jo miettiessäni näitä kaikkia joten jätetäänpä listaus tähän.
Saatoin muutama päivä sitten nyyhkiä siskolle, että kuinka mä kestän sen kolmevee uhman kun tää himpun päälle kaks vee on jo aivan kamala. Kuinka mä voin tähän tilanteeseen tahtoa vielä toisen?
Sisko meinasi jo lohduttaa, että kohtahan se menee ohi, kunnes todettiin, että sitä seuraa vaan seuraava uhma. 
Tai itseasiassa matka vauvasta aikuisuuteen ei taida olla muuta kuin uhmailua. Ens kerralla astetta viisaampana voisi nakata lapsen vähän ennen uhmaa menolipulla pitkälle ja ottaa sen sitte parikymppisenä takaisin.
Sisko on ollut lasten kanssa tekemisissä vielä enemmän kuin minä ja omistaa rautaisemmat hermot kuin minä, mutta sanoi silti jo puolen tunnin kuluttua meillä kyläillessä, että on ihan hermoraunio.

Kiitos, niin olen minäkin. Mä en vaan pääse tätä tilannetta pakoon.



Minua ei sinällään lohduta mitkään tuhahdukset siitä kuinka "Oliver on niiiiiin kiltti ja kyllä se meillä käyttäytyy 
ja eihän se nyt mitään kiukuttele kun se vaan haluaa huomiota"
Justja*itut. Kysymys ei ole siitä, että meillä lapsi jätetään täysin huomioimatta. Kyllä se huomiota saa ja jollei saa niin osaa kyllä huomionkipeänä pitää huolta, että ei jää paitsi.
Tuollaiset kommentit ei mitään muuta kuin loukkaa. 
Kyllä se lapsi voi ihan vaan kiukutellakin ja ihan vaan huvikseenkin. Ihan vaan siksi, että asiat ei mene niin kuin itse oli suunnitellut eikä tarvitsekaan mennä. 
Minä viljelen Ei:tä ja viljelen jatkossakin. Ei ole minun kuppini kahvia se sellainen pyytely, suostuttelu ja houkuttelu. Ei on ei ja siinä se.
Tietyissä tilanteissa täytyy kuitenkin ottaa käyttöön joku kolmesta oljenkorresta. Kiristä, uhkaa tai lahjo.




Onhan Oliver useimmiten se kiltti, reipas ja mahdottoman hyväkäytöksinen. Olenhan minä kertonut kuinka ylpeä olen kaksivuotiaastani. Edelleen olen sitä mieltä, että on hienoa, että lapseni uhmaa ja usein pysynkin rauhallisena hermoja menettämättä. Toisinaan jopa nauramme yhdessä toisen hölmöille ulinoille ja mielikuvitus heitellään kiukkuja ulos ovista.

Oliver kuitenkin onnekkaasti omistaa minun luonteeni ja toisinaan neliöt käy kahdelle samankaltaiselle 
liian pieneksi ja silloin täytyy paeta vessaan kiljumaan. Toisinaan saan kiireisenä työaamuna istua pojan päällä, 
että saan vaipan puettua spagettiraivareiden yllättäessä. 
Nyt sitten ne kauhistelevat mutsit, jotka jo haukkovat henkeä ruutujen silläpuolen voi ihan käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä ja miettiä istuinko koko ruhoni edestä yli puolet pienemmän tyypin päällä.
Joskus on vaikea muistaa pysyä itse aikuisena ja joskus maltti menee niin että se on menoa.

En minä koskaan ikinä osannut kuvitella uhman olevan tälläistä vaikka niitä uhmakkaita päiväkodissa näkikin. 
Jotenkin niitä muiden lapsia jaksoi ojentaa ihan eri tavalla ilman vannetta otsalla.
Se voi toki johtua täysin siitä, että siitä lystistä maksettiin.

Huh, en ole ollut näin väsynyt, kireä ja herkillä sitten Oliverin vauvavuoden. 
Kyllä nyt lyhytpinnaista mutsia koetellaan.
Pakko joka tapauksessa myöntää, että edelleen kiitän päivittäin (toisinaan kyllä vain jokatoinen) siitä, että Oliver ilmoitti tulostaan ja pakotti minut laittamaan elämäni järjestykseen. Antoi sille merkitystä.





Sillä vaikka hän onkin toisinaan melkoinen piikki perseessä, on hän minun piikkini.