JA MINÄHÄN EN KOSKAAN....

Kun odotin Oliveria, oli mulla selkeät sävelet miten meillä poika kasvatetaan,
mitä meillä ei ainakaan tehdä ja jutut mitkä on aivan pakko toteuttaa.
A4 molemmin puolin rustattuna mitä meidän pullamössön olisi syytä välttää.
Tuttua?



Voin nyt sitte kahden vuoden jälkeen haistattaa pitkät, rypistää paperin ja naama punaisena supista,
että mitään ei koskaan ole sovittukaan. Käytännössä asiat ei ollutkaan niin mustavalkoisia.

Joltain osin olen säilyttänyt kasvoni ja pysynyt sanojeni takana. Esimerkiksi käytöstavat ovat sellaiset mistä en jousta sekä muiden huomioon ottaminen. Näitä pidin tärkeänä ennen, pidän nyt ja tulen pitämään jatkossakin. 
Enemmänki sellainen hifistely, suorittaminen ja täydellisyyden havittelu on karissut vuosien myötä itsetunnon noustessa. Että mä oon ihan hyvä tälläisenä kuin olen ja riittävä juuri näin. On tärkeä havaita omat voimavarat ja joskus on ihan ok mennä sieltä mistä aita on matalin. Ei täydellistä äitiä olekaan. Tämä vanhemmuus kun on vähän sellaista ainaista oppimista jossa valmiiksi ei taideta koskaan tulla, virheistä opitaan ja kasvetaan kaikki yhdessä. Ollaan täydellisiä omille muruille virheineen kaikkineen.



Kyllä sitä alkuun miettii herkästi mitä muut tekee ja pyrkii vähintään samaan ja on altis aliarvioimaan itseään heti muiden kyseenalastaessa omaa tapaa toimia. Ehkä jopa hetkittäin muuttaa niitä omia tapojaan muiden mieliksi ja ikäänkuin todistellakseen muille. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin hoksaa, että mikä toimii muualla ei välttis toimi meillä. Uskaltaa seistä omien periaatteiden ja päätösten takana ja olla niistä jopa ylpeä. Kukaan muu ei kuitenkaan kasvata meidän lapsia eikä kukaa muu tiedä niinkuin me vanhemmat kuinka meidän tulisi pullanmurumme kasvattaa.

Itse kuvittelin tekeväni lapset aikasintaan kaksvitosena. Pissatessani plussaa tikkuun mulla ei siis ollut minkäänlaista käryä miten tahtoisin lapseni kasvattaa joten imin paljon tietoa netistä. Loin mielikuvat oikeaoppisesta kasvatuksesta netin perusteella ja loin selvät sävelet mitä ei myöskään meillä tehdä. 
Tietenkin päätökset syntyi valtaosan mielipiteiden perusteella. 



Minä teen soseet itse. En itsekään söisi pilttiä.
No niin, tätä virtaa kesti ehkä viikon kunnes unettoman yön jälkeen löysin itseni silmät ristissä pilttihyllyjen edestä. Vieläkään en pilttiä itse söisi, mutta ei niitä liiemmin ole meille aikuisille taidettu tarkoittaakaan. 
En minä tissimaitoakaan söisi.

Meillä ei syödä mitään valtakunnan herkkuja ainakaan ennen kolmea ikävuotta.
Jotenkin salakavalasti puuhapete-karkkiaskit löysivät tiensä meillekkin lauantai aamuisin, lahjonta apuna toimii toisinaan lakupatukka ja kiristyksenä pulla.

Ei eineksille.
Kunnian huuto teidän olemassa ololle. Kiitos että toisinaan helpotatte muuten hektistä arkeani.

Ei telkkarille.
Samanmoinen kiitosvirsi tälle kuin ylemmälle.

Meille ei sitten koskaan kiitos Disney-vaatteita.
No niin, tähän on tultu. Salama ja Martti koristaa niin boxereita, sukkia, sukkahousuja kuin yövaatteita. Toivotaan, että pysytään vielä näissä ei niin näkyvissä.

Vaipoista luovutaan viimeistään kaksivuotiaana.
Käykö kolme?





Siinäpä muutama minä en koskaan ja kylläpäs kuitenkin. Ja arvatkaa mitä? Enpä koe olevani yhtään huono siltikään.

Luulen, että seuraavan kanssa tulee olemaan paljon helpompaa. Seuraava on kuin synninpäästö. Ei ole niin justiinsa jos on vähän likaa rinnuksilla, ei tarvitse olla kaikkein hienoimmat tavarat tai oman pihan luomuporkkanasta tuoreet soseet ja voidaan alittaa rimaa aina tarpeen tullessa. Kyllä näin voi tehdä esikonkin kanssa mutta ehkä sen toisen kanssa ilman omantunnon tuskia. Kun eihän se kasvatus oikeesti oo mitään rakettitiedettä ja ruoanlaitto ydinfysiikkaa. Ei siihen auta oppikirjat tai se maailman kuuluisin elämänkoulu. 
Maalaisjärjellä pärjää ihan fine ja fiiliksen mukaan mennessä tää on jopa ihan hauskaa touhua ;)


Mites siellä ruudun toisella puolella? Missä asioissa olette joutuneet syömään sanojanne?