MELANKOLISTA MELODIAA JA VALITTAMISEN PIENET ILOT

Oottekos huomannut, että me suomalaiset ollaan siinä määrin hauskaa kansaa, 
että mässäillään sillä kun muilla menee vähän huonommin. 
Blogit saa seuraajia draamanjanoisista lukijoista ja huomatessaan sen voidaan vähän keinua aallonharjalla 
ja lykätä tuulta purjeisiin. Lisätä vähän sellaista melankolianmelodiaa teksteihin.

Ei siinä, minusta on kiva lukea totuudenperäisiä blogeja siinä missä niitäkin missä oksennetaan sateenkaaria. 
Itse en osaa pitää yllä sellaista positiivarinpäiväkirjaa vaikka toisinaan olenkin pohtinut pitäisikö yrittää pitää blogia vähän aurinkoisempana. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ei se olisi minua enkä minä näe syytä tänne käydä itseäni muokkaamaan. En minä tahdo olla sellainen masentunut marmattajakaan. Olla kaiken uhri ja se, jolle koko maailma on kääntänyt selkänsä. Enkä taida kyllä edes omistaa sellaista kirjoituksen taitoa, että jokainen tekstini puhkuisi melankolista harmoniaa. Kokeillaanpas.

"Eräänä päivänä poistuessani kotiovesta huomasin horisontissa siintävän mustareunaisen pilven. Ei aikaakaan kun tunsin selkäpiissäni karmean vihlaisun ja kääntyessäni oli tuo pilvi seuranani. Siitä lähtien on harmaa usva vellonut niin sisälläni kuin ympärilläni. Kuka näyttäisi, että jokaisella pilvellä on hopea reunuksensa? Paistaahan se aurinko risukasaankin?"

Joooo.. En nyt ihan henkeä lähtisi pidättämään siihen asti, että tekstini muuttuvat tän kaltaisiksi. Vai olinko tarpeeksi vakuuttava? Saanko nyt muutaman lisäseuraajan voivottelemaan kommenttiboxiin? 

Eikä tämä nyt ole mikään blogimaailman ongelma. 

Ihminen on itsekäs. Kyllähän te tiiätte että "Kell' onni on, se onnen kätkeköön"
Onhan se aika vaikea ajatella, että kiva kun teillä kaikilla muilla on kivaa, itse räpiköiden paskalammikoissa. 
Ei kai kukaan nyt ajattele, että älkää vaan ottako siivuakaan tästä mun shaissesta, mulla on hirveen kivaa täällä yksinäni. On kiva olla jätetty, raha-asiat kussu ja muutenvain elämän päähän potkima samalla kun muut tekee uranousuja kullat kainalossa avotakan äärellä kalliit viinilasit kädessä täytettynä kalliilla viinillä. 
Että onnea teille vaan. 
Blogit on vallanneet somet ja näyttää siltä, että sieltä on helppo hakea vertaistukea, synninpäästöä 
tai tunnustusta sille, että jollain sentään menee vähän kehnommin tai ainakin vähän useammin. 


Mutta tuo edellä mainittu riitelee ihan kamalasti sen suhteen, 
että me kuitenkin ollaan kauheen reippaita kilpailemaan kellä menee vähän huonommin.
Kertoessani kipeätä selkää on toisella kiero selkäranka ja valittaessani huonosti 
nukuttua yötä on toinen narkoleptikko ja sekö on sitte kivaa vai?
Ymmärrerrävämpää olisi kerskuilu parempi palkkaisesta duunista ja kauniimmasta keittiöstä, mutta että pitää kisata kellä on vähän kurjempi elämä ja vielä onnettomampi tuuri ei tahdo mennä mun jakeluun.
Vähän sellaista ei saa valittaa ruuasta kun Afrikassa nähdään nälkää- settiä.


Olen minä itsekin "vähän" sellainen aina kannattaa valittaa- tyyppi mutta herramujee rajansa kaikella.
En kestä sellaisia tapavalittajia, kun mikään ei ole hyvin ja jos vahingossa on niin keksitään jostain edes pienesti jotain mitä valittaa. Vaikka edes säästä jos ei muusta. Menee ihan päivä pilalle ja pasmat sekaisin jos ei jostain pääse valittamaan. En itse ole pirkkapositiivari, ehkä jopa enemmän neitinegatiivi, mutta kyllä mä pyrin valittamaan vain aiheesta. Olla kilpailematta ja vertailematta omia kokemuksia muiden kokemuksiin ja pyrkiä hymyilemään toisen onnelle vaikka oma onni olisi kadoksissa.


Kun eihän se toisen onni oo itseltään mitään pois. Mitä jos katkeroitumisen sijaan koittais imeä positiivisuutta itseensä?




Melankoolisin terkuin positiivari Salla.



ps, tässä oli taas tälläinen oksennus tällä kertaa. Jos joku löysi sen hukkuneen punaisen langan niin laittaisko tulemaan tänne kiitos.