Hauska seurata näiden kahden sisarussuhteen muotoutumista. Pienempi katsoo isompaa selvästi ylöspäin ja välillä Oliver ihan turhaantuu kun ei saa yhtään omaa tilaa siskon haleilta ja pusuilta. Vivian myös tekee nykyään kaiken, siis ihan kaiken Oliverin perässä. Kuviin hän ei suostu kuin lahjomalla, mutta heti kun veikasta otetaan kuvia täytyy heittää itsellekin lätsä päähän ja änkeä kuvaan mukaan. Veljen perässä täytyy myös kiivetä kaikkialle ja olla turpa edellä jokapaikassa kun taidot ei ihan aina riitäkään. Mutta veikka auttaa aina, niin hyvässä kuin pahassa... 

Kun siihen porkkanaankin voi tukehtua

Puuh, miksi ja miten se äitinä oleminen tuntuu yhtä edelleen olevan jotain rakettitiedettä? Kauhean raadollista, vaikka luulisi riittävän, että rakastat ja pidät huolta hyvinvoinnista. Se mitä itse lasken hyvinvointiin on rakkaus, ravinto, puhtaanapito ja läsnäolo. Rakettitiedettä siitä tekee mm. se, että täytyy tietää mitä syöttää, miten syöttää, mistä se on peräisin, mitä kaikkea sisältää, miten paljon ja mitä se pahimmillaan voi aiheuttaa. Tiedättekö, kun siihen porkkanaankin voi tukehtua.

Sanoisin, että jopa ne huonosti nukutut yöt, pukemisrumbatappelut ja parisuhdekriisitkin on vielä ihan tissien läpsyttelyä sen rinnalla, mitä toinen äiti pahimmillaan toiselle voi olla. Arvostelevat ei meillä koskaan vaan ja meillä kyllä ainakin vaan- kommentit, kauhistelut, syyttelyt ja ei niin hyväntahtoinen neuvominen. Kaikista ärsyttävimpiä lienee kuitenkin kommentit, jotka on pohjimmiltaan inhottavia mutta piilotettu "mukavaksi". Kyllä sitä huomaa myös itse herkästi vertailevansa itseään muihin täällä somessa, että ei se ole aina muiden toimesta se alemmuuskompleksi ja riittämättömyyden tunne. Miksei voitaisi tunkea sitä syyttävää sormea vaikka suun kautta toisen korvaan, nauraa paskanaurua ja tsempata toinen toistamme kun samassa paatissa kuitenkin seilataan. Erimieltä tietysti saa- ja pitää olla, se voi parhaimmillaan olla puolin ja toisin todella hedelmällistä, mutta raja menee rikki kun aletaan tuomita toisen mielipiteitä ja kasvatusmetodeita.

Ylläolevat asiat ovat mulle henkilökohtaisesti sellaisia asioita, joita en ihan ymmärrä. En sitten tiedä onko vika mussa vai missä, kun en ihan sisäistä miten jonkun kanssaäitylin perskannikoita kaivelee paljonko meillä syödään sokeria (ja mitä sokeria? inkkarisokeria? valkoista? makeutusainetta?!,hedelmiä..eihän liikaa? eihän viinirypäleitä, tai kamala..Rusinoita!!), kuinka usein käyn ulkona tai kauanko imetän. Mutta hei siis, jos jonkun elämänlaatu ja perhearki kokee täyskäännöksen ylöspäin sillä, että minä muutan meidän perheelle hyväksi todetut toimintatavat heidän perheelle mieluisiksi, niin voin koittaa olla avuksi!

Meillä on usein sotkuista, syödään roskaruokaa, sokeria eikä ulkoilla päivittäin. Mä huudan joskus kun menetän hermot ja olen joskus jopa saanut itkupotkuraivarit, jolloin Oliver on silitellyt mun päätä ja kysynyt auttaako. Ja on päiviä kun saa taputtaa itseään olalle, että selviydyttiin päivästä ilman yhtäkään riitaa, meillä on ollut pitkään aamusta iltaan puhtaista raaka-aineista tehtyä ravintoa ja kotikin kiiltää. 

Mut hei se on sitä balanssia, eikös. 

Mä en todellakaan ollut Oliverin parin ensimmäisen vuoden aikana näin lungi. Mut tiiättekö mikä jeesaa? Löytää sellaisia äitiystäviä, jotka nähdessään sut huonoimmillaan ne ei pidä sulle puhuttelua, että nyt kuule hei vähän mokasit. Hyvä ystävä ja äiti nyökkää ymmärtäväisesti, keittää sulle lisää kahvia ja etsii kaapista millä lahjoa lapset jaloista. Ja tietysti jotain myös äidille.

VILLIT KULMAT

UUTTA KIPINÄÄ

Nyt avattuani uuden hääblogini on herännyt uudenlainen kipinä jälleen kirjoittamiseen. Oikeastaan Vivianin syntymästä asti tämä blogi on tehnyt hiljaista kuolemaa; postaan harvoin ja olen entistäkin hitaampi vastailemaan kommentteihin, jota häpeän syvästi. ANTEEKSI! Mitä enemmän teitä lukijoita tuli, sitä vähemmän halusin kirjoittaa mitään liikaa paljastavaa lapsista ja koska en ole ikinä ollut päiväkirjamaisesti kirjoittava, on se aina vähentänyt kerrottavan määrää. Kun on kirjoittanut blogia kolme vuotta tuntuu, että kaikki mielipiteet on lätisty, oikein mitään kerrottavaa ei tunnu olevan ja aiheet tuntuvat kiertävän kehää. Oravanpyörä oli valmis ja mitä vähemmän kirjoitin, sitä vaikeampi tänne oli palata.

Kaipasin jotain uutta, jonka johdosta aloitin vloggailun kesällä. Oli jotenkin helpompi kerran viikossa hölöttää kameralle ja tuntui, etten edes osaisi enää kirjoittaa. Lopettaminen kävi usein mielessä, mutta ei kuitenkaan ihan vakavissaan. Vaikka puhuminen käy mulle luonnostaan, olen kuitenkin rakastanut kirjoittamista, vaikka koenkin että en ole koskaan siinä järin taitava ollut. On kuitenkin ihan eri fiilis kirjoittaa edes nanosekunnin harkinnalla, rauhassa ja laittaa tekstiin sopivia kuvia kuin hölöttää suu vaahdoten niin, että editoidessa on vaikea saada katkaistua leikkeitä lauseiden väliin. Samalla kun saa varoa alati sinnetänne huiskivia käsiään.

paidat saatu Coconut Organic 

Uuden blogin avaaminen herätti jotain niitä fiiliksiä, mitä sain avatessani OLLIEN. Vaikka tätäkään blogia en ole koskaan halunnut kategorioida mihinkään lokeroon, jonka johdosta tuntui etten Vauva-lehden alaiseksikaan oikein istunut, niin silti jollain tapaa koen tämän blogin muovaantuneen tietynlaiseksi. Uusi blogi avasi uusia ovia jo sillä, ettei se suoranaisesti keskity lainkaan lapsiin tai perheeseeni, vaikka en pois sulje ajatusta että niitäkin siellä voitaisi sivuuttaa. Bridezallassa olen Salla, jolla nyt sit sattuu olemaan myös ne kaksi superihkua kersaa.

Ja koska ollaan täällä OLLIEn puolella, voin kertoa että ne kersat on kasvanut ihan älyttömästi. Oliver on ihan samanlainen kuin minä, sellainen taivaanrannanmaalari jolle saa sanoa asiat vähintään kaksisataa kertaa. Sen kahdensadan kerran aikana hän on ehkä muutamasti yrittänyt suoriutua pyytämästäni asiasta, mutta jokaisella kerralla päätynyt kuitenkin tekemään jotakin aivan muuta. Hän haahuilee ja haaveilee ja toisessa hetkessä juoksee tukka hulmuten ympäri kämppää, juksaa meitä kuusnolla ja heittää törkeen hyvää läppää.

Mm. tuon haaveilia-piirteen takia ollaan nyt otettu tarrataulu käyttöön, jotta saadaan sillä vähän häntä keskittymään sovittuihin asioihin paremmin. Ollaan sovittu, että kun kerää kymmenen tarraa saa jotain mieleistä ja ensimmäisellä kerralla hän sai tämän Legolta saadun paloaseman lahjaksi ja toisella kerralla lähdettiin koko perheen voimin Hoplopiin. Aatelkaa, että ihan pian on ajankohtaista ottaa tarrataulut Vivianille käyttöön, kun harjoitellaan kuivaksi. Hurjaa, että sekin nassikka on jo niin iso.

Onko teillä tarrataulut ollut käytössä? Oletteko kokenut toimivaksi ratkaisuksi? :)

Lego paloasema saatu näkyvyyttä vastaan