UUTTA KIPINÄÄ

Nyt avattuani uuden hääblogini on herännyt uudenlainen kipinä jälleen kirjoittamiseen. Oikeastaan Vivianin syntymästä asti tämä blogi on tehnyt hiljaista kuolemaa; postaan harvoin ja olen entistäkin hitaampi vastailemaan kommentteihin, jota häpeän syvästi. ANTEEKSI! Mitä enemmän teitä lukijoita tuli, sitä vähemmän halusin kirjoittaa mitään liikaa paljastavaa lapsista ja koska en ole ikinä ollut päiväkirjamaisesti kirjoittava, on se aina vähentänyt kerrottavan määrää. Kun on kirjoittanut blogia kolme vuotta tuntuu, että kaikki mielipiteet on lätisty, oikein mitään kerrottavaa ei tunnu olevan ja aiheet tuntuvat kiertävän kehää. Oravanpyörä oli valmis ja mitä vähemmän kirjoitin, sitä vaikeampi tänne oli palata.

Kaipasin jotain uutta, jonka johdosta aloitin vloggailun kesällä. Oli jotenkin helpompi kerran viikossa hölöttää kameralle ja tuntui, etten edes osaisi enää kirjoittaa. Lopettaminen kävi usein mielessä, mutta ei kuitenkaan ihan vakavissaan. Vaikka puhuminen käy mulle luonnostaan, olen kuitenkin rakastanut kirjoittamista, vaikka koenkin että en ole koskaan siinä järin taitava ollut. On kuitenkin ihan eri fiilis kirjoittaa edes nanosekunnin harkinnalla, rauhassa ja laittaa tekstiin sopivia kuvia kuin hölöttää suu vaahdoten niin, että editoidessa on vaikea saada katkaistua leikkeitä lauseiden väliin. Samalla kun saa varoa alati sinnetänne huiskivia käsiään.

paidat saatu Coconut Organic 

Uuden blogin avaaminen herätti jotain niitä fiiliksiä, mitä sain avatessani OLLIEN. Vaikka tätäkään blogia en ole koskaan halunnut kategorioida mihinkään lokeroon, jonka johdosta tuntui etten Vauva-lehden alaiseksikaan oikein istunut, niin silti jollain tapaa koen tämän blogin muovaantuneen tietynlaiseksi. Uusi blogi avasi uusia ovia jo sillä, ettei se suoranaisesti keskity lainkaan lapsiin tai perheeseeni, vaikka en pois sulje ajatusta että niitäkin siellä voitaisi sivuuttaa. Bridezallassa olen Salla, jolla nyt sit sattuu olemaan myös ne kaksi superihkua kersaa.

Ja koska ollaan täällä OLLIEn puolella, voin kertoa että ne kersat on kasvanut ihan älyttömästi. Oliver on ihan samanlainen kuin minä, sellainen taivaanrannanmaalari jolle saa sanoa asiat vähintään kaksisataa kertaa. Sen kahdensadan kerran aikana hän on ehkä muutamasti yrittänyt suoriutua pyytämästäni asiasta, mutta jokaisella kerralla päätynyt kuitenkin tekemään jotakin aivan muuta. Hän haahuilee ja haaveilee ja toisessa hetkessä juoksee tukka hulmuten ympäri kämppää, juksaa meitä kuusnolla ja heittää törkeen hyvää läppää.

Mm. tuon haaveilia-piirteen takia ollaan nyt otettu tarrataulu käyttöön, jotta saadaan sillä vähän häntä keskittymään sovittuihin asioihin paremmin. Ollaan sovittu, että kun kerää kymmenen tarraa saa jotain mieleistä ja ensimmäisellä kerralla hän sai tämän Legolta saadun paloaseman lahjaksi ja toisella kerralla lähdettiin koko perheen voimin Hoplopiin. Aatelkaa, että ihan pian on ajankohtaista ottaa tarrataulut Vivianille käyttöön, kun harjoitellaan kuivaksi. Hurjaa, että sekin nassikka on jo niin iso.

Onko teillä tarrataulut ollut käytössä? Oletteko kokenut toimivaksi ratkaisuksi? :)

Lego paloasema saatu näkyvyyttä vastaan