ITSEPÄ LAPSESI HOMMASIT

Itsepä olet lapsesi tehnyt- jos 12 tuntia supistuksia ja 15 minuuttia ponnistusta ei antanut siihen vastausta, niin nytpähän tiedän. Niin makaa kuin petaa.

Olisit miettinyt kahdesti ennen lasten hommaamista- se ei muuttaisi mitään. Ei vaikka olisin miettinyt useammankin kerran. Tässä seisoisin silti.

En taida olla ainut näiden lausahduksien todistaja? Jos erehdyt ääneen myöntämään, että nyt on rankkaa ja äitiä vähän väsyttää, osoittaa rivi syyttäviä sormia kovaan ääneen kuorossa huutaen, että itsepä olet itsesi tuohon tilanteeseen ajanut. Että turha nyt enää kyykistää kun paskat on jo housussa.

Itse sinä olet ne lapset hankkinut joten pärjäile.

Niin, pärjäile. Tuttua huttua täälläkin ruudun takana. Kun multa kysyy miten menee ja mitä kuuluu niin vastaus on aina sama: ihan hyvin ja sitä samaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi koska olenhan suomalainen ja minä pärjään itsekseni. Ei sillä, useimmiten arkeni onkin sitä samaa ja ihan hyvin pyyhkii pääsääntöisesti, joten mitä turhia jaarittelemaan, mutta kyllä sitä herkästi tulee oltua tuppi suuna silloinkin kun tekisi mieli purnata.

Mikä siinä onkin niin hienoa siinä pärjäämisessä? Miksi kukaan edes  tyytyy pelkkään pärjäämiseen? Minä ainakin henkilökohtaisesti haluan enemmän kuin pärjätä, tahdon enemmän kuin vain yrittää suoriutua arjen askareista ja vaadin, ettei aina tarvitse olla vahva. 

Jokunen aika sitten luin facebookin yhdeltä kuuluisalta palstalta, kuinka joku piti äärettömän hulluna sitä, että lähes tuntematon naapuri oli tullut pyytämään hoitoa lapselleen pariksi tunniksi. Hän ei ollut ehtinyt jeesimään omien kiireidensä takia, mutta minua jäikin hämmentämään se, miten kyseistä äitiä leimattiin huonoksi.

Jos minun naapurini tekisi samoin ja en olisi töihin lähdössä, pyytäisin sisälle. Ainoa ajatus mikä kävisi mielessä olisi, että tuolla ei taida olla muitakaan ja onneksi uskalsi pyytää apua. 

En nyt koita kiillottaa omaa sädekehääni tai kertoa olevani laupias samarialainen. 

Koitan vain sanoa, että juurikin tälläisen ajatusmaailman takia, on äitien hirveän hankala sanoa ääneen ne pahimmat ja raskaimmat ajatukset. On äärimmäisen rohkeaa uskaltaa sanoa, että nyt tarvis jonkun ottaa koppia. Vielä hienompaa on, että joku olisi ottamassa vastaan ilman heittämättä paskamutsi-leimaa otsalle. 

Aina toisinaan tulee itsekin uitua hyvinhyvin syvissä vesissä. Takana rankka päivä, jonka jälkeen saat tapella uhmakkaan kanssa niin ruokailusta, lattialle piirtämisestä kuin päiväunille menemisestä, tekisit mitä vain yhdestä kupista _kuumaa_ kahvia ja lapsi juoksee nauraen kolmattakymmenettä kertaa makuuhuoneesta.

Ja itseä ei naurata, ei sitten tippaakaan. Saatan ajatella niin kamalia, että hävettää.

Ja tiedättekös, minä en usko, että yksikään vanhempi voi käsi sydämellä sanoa, ettei kuunapäivänä ajattele lähettävänsä lastansa Timbuktuun tai antavansa korville niin, että ne punoittaa edelleen ensi vuonna loistokkaammin kuin Petterin punainen kuono. Jos näin väittää niin valehtelee mutta jos näin muka oikeasti on niin vaadin jakamaan meille kanssasisarille fengshuisi salaisuuden.

src="https://farm9.staticflickr.com/8634/15812797050_8a11e1e257_o.jpg" width="800" />

Oliver ottaa minut illalla kainaloonsa, pussaa otsalleni ja sanoo: "Äiti'akas kainaloon, paijjaa" ja niin hän minua silittää poskesta. Käperryn tuohon pienen pieneen kainaloon ja kuiskaan: "Arvaa mitä?" - Äiti 'akastaa. Maasta kuuhun asti. Ja taas muistan, että kaikista kompasteluista huolimatta hoidan hommani aika hyvin.