VOIHAN MÖYKKY

Huh, hengitä syvään, ulos, sisään, ulos. Noniin.

Mistä alottaisin?

Vaikka ihan alusta, siitä kun olin päässyt juoksemisen makuun, juoksin muulloinkin kuin silloin kun joku jahtaa, 
juoksin ilman musiikkia ja jopa nautin siitä. Kroppa alkoi muistuttamaan muuta kuin hyytelöä ja ruokailutottumus näytti hyvältä. Juoksin jo viiden kilometrin lenkkejä ja tähtäimessä oleva kymppi ei näyttänyt enää niin saavuttamattomalta.

Kunnes.. yhtenä iltana mallailin itseäni peilin edessä ja totesin miehelle, että joko mulla on naistenvaivat alkamassa tai sitten on pullat hyvin uunissa. Tikutin, plussasin ja vollotin.

Viime keskenmenosta oli niin vähän aikaa, että en osannut ajatella muuta kuin kohta taas sattuu. 
En todellakaan ollut valmis kokemaan sitä taas. Oliko tämä nyt hyvä juttu ollenkaan?
Tätähän me halusimme, mutta oliko aika sittenkään oikea? 

Minusta tuli hysteerinen. En uskaltanut enää juosta koska se aiheutti kramppeja vatsassa.
En uskaltanut liikkua ollenkaan. Juoksutreenit saivat jäädä.

Koitin olla ajattelematta koko asiaa. Stressasin ja samalla stressasin siitä, että stressi ei tee sikiölle hyvää. Tiesin etten kykenisi odottamaan kolmea kuukautta, riskinä se, että kuulisin ultrassa vain ettei sykettä löydy. Enhän minä tiedä kuinka kauan viimeksi kannoin kuollutta vauvaa. Vaadin, että saisin ajan varhaisultraan, kerroin, että tiedän silti, että riskit ovat samat sen jälkeenkin, mutta saisin hetkeksi mielenrauhan eikä odotus olisi niin kovin pitkä. Vastauksena sain, että vasta kolmen keskenmenon jälkeen saisi ajan varhaisultraan.

Normaalisti en ole mikään hysteerinen mutsi tai malttamaton mamma, mutta nyt olin valmis maksamaan mielenrauhastani mitä tahansa ja lampsin yksityiselle. Sieltä kävelin lähinnä pienenpientä pähkinää muistuttavan kuvan kanssa ulos, laskeskellen että riskiviikkojen ylittämiseen on enää neljä viikkoa. Neljä pitkää viikkoa ja np- ultraan olisi kolme viikkoa. Kolme-pitkää-viikkoa. Heippa vaan järjenjuoksu!

Onnekseni huonovointisuus ja hirveä väsymys pitivät minut hyvin tietoisena raskaudesta, siitäkin huolimatta en osannut päästää irti ajattelemasta kaikista pahinta. Töissä kävin vaikka joskus teki tiukkaa, saadakseni muuta ajateltavaa. Välillä  sai istua varastohuoneessa hengittelemässä syvään tai iskeä lappu kassan luukulle ja juosta vessaan.

Sattuneista syistä en ole raskaudesta uskaltanut kovin monelle mainita. Pelkäsin, että sen ääneen sanoessa kaikki menisi pieleen. Jos uskaltaisin iloita, se vietäisiin minulta pois. 

Viimeviikkoina on ollut erittäin hankala salata asiaa, koska mahani muistuttaa pian jo puolenvälin kieppeillä olevan mahaa. Istukka etuseinämässä takaa sen, että salailu ei ole helppoa. Enkä kyllä kovin siro ollut esikoisen odotusaikanakaan=D

Palataan tähän päivään. Päivää jota on odotettu yhtä paljon kuin lapsi jouluaattoa.

Tärisin ja mantrasin itselleni. Hengitä syvään, tai koita edes muistaa hengittää. Huh, että tärisinkin. Viimeksi näillä hetkillä kuulin, että sykettä ei ole. Mitä jos kuulen sen taas? Romahtaisin. Kyllä. Vähintään.

Siellä näkyykin heti ja hengissä ollaan, kuunnellaan tosta syke ja ihan normaali on, onneksi olkoon. 
Ihana ultratäti ei odotuttanut tietäen edellisestä keskenmenosta vaan käytiin heti asiaan.

Nyt minä hengitin. Ja tärisin lisää ja vähän märisin. Nyyh. Voi möykky! Sehän on jo ihan ihmisolio. Nyyh lisää. 

Kotona avautui hanat. Olen ollut viime kuukaudet kunnon stressipallo ja kaikki stressi purkaantui. Nyt minä tahdon iloita ja koitan olla pelkäämättä pahinta. 

Pakahdun onnesta. Meille tulee vauva. 
Muoks: viikkoja olikin enemmän kuin varhaisultra näytti, 12+2 ja LA 28.6

Ps. Tiedän, että lukijoistani löytyy vauvahaaveilijoita ja vinkkaan Kaksplussan suosittua ovislaskuria kertomaan otollisemman hetken tulla raskaaksi tai jos on jo kala tärpännyt raskauslaskuria kertomaan mahdollista duedatea! ;)

Pps. tarkoitus oli julkistaa arvonnan voittaja tässä yhteydessä, mutta kirjoitan siitä Oltsun päikkyaikaan oman postauksensa. Nyt lähden hakemaan nakeroa päiväkodista, kuulemiin!