KOLMETOISTA

Oliveria odottaessa vihasin kaikkea. Vihasin entistä pahemmin vaihtelevaa mielialaa,
vihasin luopua niin monesta asiasta, vihasin saada arpia ja monta lisäkiloa. En ottanut mahakuvia tai hypettänyt raskauttani. Minä en hehkunut enkä todellakaan ollut nainen kauneimmillaan. 
Olin vain vihainen ja lihonnut tunnistamattomaksi.

En minä vihannut tulevaa, odotin vauvan tuloa jännittyneenä, mutta raskaus ei vain sopinut minulle,
eikä pukenut minua tippaakaan. Luulen, että omaan suhtautumiseen vaikutti paljon se, että kaikki oli super uutta. Elämä ei ollut täysin hallinnassa itsellänikään ja kauhistutti ajatus ottaa vastuu jostain niin isosta asiasta, päätös joka muuttaisi koko loppu elämän. Pelotti pysyykö mies matkassa, ei meillä yhteistä taivalta ollut paljoa ehtinyt kertymään Oliverin ilmoittaessa tulostaan. Raha-asioiden järjestyminen jännitti, mutta suurin muutos oli se mitä itse olin tulossa kokemaan. Luulenpa, että kaikki summaen fyysisiin muutoksiin on syy siihen, miksi en koko raskaudesta osannut nauttia.

               

              

Vaikka kilot karisi silmissä mietin vielä pitkään, että miten kukaan ikinä koskaan voi kaivata sitä mahaa. 

En minä ainakaan, mietin silloin. Minä en sitä ruoanpidikettä, tien tuketta kaipaa, enkä sitä kaikkea mitä se tuo mukanaan; selkävaivat, turvotukset, krampit, närästykset... Ainoa, mitä lämmöllä muistelen on tissit. 

Siis kun ne kerrankin hetken tässä kropassa viihtyi.

Joopajoo, koputa puuta. Oliverin lähestyessä puoltatoistavuotta tuli puhe seuraavasta ja huomasin salakavalasti kaipaavani mahaa, synnytystä ja vauvantuoksua, sitä minkä voisi purkittaa ja nuuskia aina iltapuhteiksi. Vauvatyyppiä en ole vaikka vauvat somia onkin. Mutta on ne tylsiä.

Pitkään sanoinkin, että voisin vaan ottaa postitoimituksella taaperon haluttuun vuodenvaihteeseen.

No mikä nyt sitten on erilailla?

Vaikka oireita on ollut triplaten verraten Oliverin odotukseen ja se on tehnyt hitusen hankalampaa nauttimisesta, 
olen pääsääntöisesti vain yhtä hymyä.

Mutta tilanne on nyt ihan toinen. Tiedän millainen mieheni on ja luotan sellaisena pysyvän. Hän minun kallioni. Tiedostan myös, että raha-asioilla on aina tapana järjestyä, tukiverkosto on suuri ja vartaloni muuntautumiskykyinen. Elämä ei muutu tästä paljoakaan ja luopumaan ei joudu paljosta ja senkin tilalle saa roppakaupalla parempaa. Onhan tämä kaiken arvoista.

Aina toisinaan harmittaa, ettei ensikierroksen mahankasvatuksesta ole montaa kuvaa muistona tai fiiliksiä kirjoitettuna ylös. Tällä rundilla meinasin kuvata, kirjoittaa, hehkuttaa ja paisua ja vain toivoa, että imetys onnistuisi tälläkin kertaa yhtä hyvin ja veisi jokaisen kilon mennessään.

Nyt viikkoja on kasassa 13+0. Pahoinvointi on helpottunut ja väsymys ei ole enää yhtä ylitsepääsemätöntä kuin vielä jokunen aika sitten. Vessassa saa juosta jatkuvasti ja nälkä tuntuu olevan koko ajan. Maha on ottanut jo aika hyvin tuulta alleen, eikä tätä oikein olisi enää salailtu. Kaikki merkit viittaa siihen, ettei minusta siroa tälläkään kertaa tule. Mutta joo, on tää aika kivaa tällä kertaa.

Kiinnostaisiko teitä lukea raskauden etenemisestä ja kuulumisesta vai ollaanko sitten niin kaukana kotikentältä, että parempi jättää väliin? Täh?