Aikas raflaava otsikko, eikös? Tuntuu, että varsinkin vanhemmuuteen ja kasvatustapoihin liittyvissä ratkaisuissa aina kaksi toisistaan poikkeavaa päätöstä poissulkee toisensa. Ihan kuin kahden ääripään välissä ei olisi elämää. Tiedättekös? Jos lapset leikkii tabletilla he eivät ulkoile, merkkivaatteet yllä ei saa leikkiä, purkkiruoka on laiskoille ja ekoilut hifistelijöille.
Jos jokin on varmaa niin se, että imetys, kestoilut, purkkiruoat sekä päiväkoti puhututtavat ja riitauttavat aina. Tälläkin kertaa. En vaan voi sille mitään, että omistan matalan provosoitumiskynnyksen sekä äärettömän uteliaisuuden, enkä näinollen osaa olla lukematta tekstejä, jotka tiedän ettei minun pitäisi lukea.
Subjektiivinen päivähoito-oikeus on jälleen ollut monilla eri palstoilla polttavana puheenaiheena ja ottamatta kantaa siihen, olenko sen kannalla vai en (no, en oikeastaan koska tämä kuormittaa päiväkoteja, eriarvoistaa perheitä ja nostaa kynnystä saada apua niille, jotka eniten sitä tarvitsevat), ihmettelen mielummin miten herkästi ja helposti ollaan taas tuomitsemassa muita. Monella kun tuntuu olevan käsitys, että päivähoitoon lapsen vieminen on työssäkäyvän vanhemman oikeus (tai sitten muutamat sairastelevat yksilöt voidaan ottaa poikkeuksena vahvistamaan sääntöä). Työttömien ja kotiäitien täytyisi lopettaa lorviminen lasten ollessa hoidossa ja kasvattaa itse lapsensa, ottaa pois päivähoidosta sitä OIKEASTI tarvitsevilta.
Ja kukahan sitten määrittää sen oikean tarpeen? Suurin vihahan tuntuu kohdistuvat juurikin näihin virikehoitolapsiin, mutta kuka sitten määrittää heidän hoidon tarvettaan? Tässäkin on kuitenkin otettava huomioon lapsen ikä, hoitoaika ja se, onko lapsi menossa hoitoon ensimmäistä kertaa vai jatkamassa tutussa ympäristössä. Eritoten on otettava huomioon se, että me emme kukaan tiedä toistemme taustoja. Siinä missä toinen on jaksanut kolmen lapsen kanssa kotona peruskoulun päättymiseen asti voi toiselle olla jo yhden lapsen kanssa haasteellista. Siihen on turha vastata, että olisi pitänyt miettiä useammin ennen lapsen tekoa, kun ei sitä nyt vaan voi tietää omaa jaksamistaan ja lapsen haasteellisuutta, ennen kuin se lapsi on ylipäätään mukana kuvioissa.
Oliver aloitti päiväkodissa 2 x viikko meidän molempien vielä ollessa töissä ja päiväkoti on meistä n. 100 metrin päässä. Molempien vuorotöiden ansiosta ollaan saatu sumplittua vuorot niin, ettei hoitoaika ole pitkä ja lomat taas on. Jäin kotiin vauvan kanssa kesäkuussa ja Oliver jäi lomalle kolmeksi kuukaudeksi, kunnes jatkoi taas syksyllä samalla tutulla kaavalla, samassa tutussa paikassa. Miksi?
Ihan puhtaasti siksi, että minusta se on myös Oliverin oikeus, siinä missä kenen tahansa muun lapsen. Oliver on yli kolme vuotias ja kaipaa kyllä jo ikätovereittensa seuraa eikä äiti aina vain yksinkertaisesti riitä. Täältä ei kulje julkiset, auto on pääsääntöisesti miehellä ja lähiseutu täyttyy lähinnä eläkeläisistä. Kyllä meilläkin kerho oli vaihtoehto, mutta se karsiutui sillä että meillä molemmat lapset nukkuvat 8-puoli 9 asti (vaikka mennäänkin illalla ajoissa nukkumaan) ja en todellakaan herätä heitä kaksi tuntia aikaisemmin siksi, että ehdin heidät syöttää, pukea ja passittaa isomman pyöräilemään kolmen kilometrin päähän pariksi tunniksi. Teen myös töitä kotona, mutta varmasti Oliver olisi jatkanut 2x viikossa ilman töitänikin.
Ei voida myöskään tietää, onko se muutaman tunnin breikki vanhemmalle henkireikä, jolla jaksaa läpi harmaan arjen. Eikö se ole silloin "ihan oikea tarve". Tarvitseeko tälläinen henkilö osoittavaa sormea ja paheksuntaa? Ihan on harvassa ne, jotka paikat täyttää ihan vain huvikseen ja laiskuuttaan. Näissäkin tapauksissa voidaan myös miettiä, että onko silloin kuitenkin lapsen paras olla sielä päiväkodissa, jossa taataan varhaiskasvatus ja virikkeitä?
Kyllä minä ymmärrän harmin mikä syntyy siitä, jos oma lapsi ei saa paikkaa halutusta päivähoidosta ja lähimmän paikan sijaan joudutaan kuskaamaan useampi kilometri. Tajuan myös sen, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää. Mutta vaikka kaikkea ei itse ymmärtäisi, ei kenelläkään pitäisi olla varaa tuomita muita, varsinkaan niitä taustoja tietämättä. Syyttävän sormen voi osoittaa mielummin järjestelmään kuin sen uhreihin.
