"Lakastan sua kuuhun" hän sanoi spontaanisti yhtenä iltana ja olin pakahtua. Samana iltana Vivian painoi päänsä rintaani, ihan niinkuin aina ollessaan väsynyt tai muuten vain ujostellessaan. Silitin poskea ja näin miten hänen oli hyvä, turvallinen olla.
On aamuja kun kiroan Vivianin roikkuessa lahkeessa ja haluaisin juoda edes kahvini rauhassa. Tai kun heitän jo kengät seinään kun lähtemisestä _yhtäänminnekkään_ ei taaskaan tule esikoisen kanssa yhtikäsmitään. On päiviä kun kaikki tuntuu selviytymiskamppailulta ja tekisi mieli karata yksinäisille vuorille, y k s i n.
Päivittäin he kuitenkin muistuttavat minua liikuttumiseen asti, miten tyhjä olisi olo ilman heitä. Kuinka puolikas olisin ilman lapsiani ja kuinka paljon he ovat minua opettanut ja kasvattanut. Miten vähän tietäisin rakkaudesta. "Lakkaudesta kuuhun asti" ja takaisin, kohti ääretöntä ja sen yli.
Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille ja äidiksi haluaville!❤️
Ps. Ensimmäisen kuvan on ottanut ihana Annina Segerman, joka otti Vivistä 1v-kuvia. Tartteeko sanoa, ettei malteta odottaa loppujakin?
Ihanat O ja V ❤❤
VastaaPoista