Mä olen vähän sellainen huldahuoletonmutsi.
Tietyissä asioissa täysnatsi.
Koen tärkeäksi pienelle ihmiselle tutut rutiinit ja rytmit, joita meillä on noudatettu jo alta puolen vuoden.
Toki, nyt kun on niitä seurattu jo vuoden päivät,
voi joskus höllätä ja helposti palata taas tuttuun kaavaan, mutta pääsääntöisesti meillä on tututjutut.
Viidesti ruokailu, päiksyt, pesut ja muut tiettyyn kellonaikaan.
Suosin kotimaista ja joskus tohdin jopa luomua ostamaan,
hatutan itsetehtyä ruokaa ja jokapäiväistä salaattiannosta sekä välttelen eineksiä.
Hedelmiä ja marjoja, koen ne kaikki tärkeiksi.
...Siitä huolimatta huldahuolimattomana en jaksa niistä stressata.
Aina ei vaan jaksa tapella lapsen kanssa siitä viidesti märehditystä kurkunpalasta, että se on syötävä.
Tässä kiireen keskellä ei myöskään aina jaksa tehdä kahdesti päivässä lämmintä kotiruokaa,
eikä aina ole eilisillalta jäänyt jämiä.
Silloin huldis tyytyy antamaan lapselle pilttiä, aatelkaa!
Minähän päätin myös, että pienen ihmisen ei tarvitse turhia herkkuja herkutella.
Pääsääntöisesti näin onkin, mutta joo, kyllä meillä rusinoita toisinaan syödään, kuin myös muumikeksejä.
Naksuja, joskus ehkä muutama Puuha-Pete nami eksyy tahmaisiin sormiin.
Hedelmien ja marjojen syönnissä meillä ei ole ongelmaa.
Poika syö niitä mieluusti, niin puolukoista mansikoihin kuin limestä banaaniin.
Rakastan pojan kanssa hengailua.
Miten se edes ikinä oppisi missään olemaan, jos ei sitä mihinkään mukaan ottaisi?
Puistoissa on kiva luuhailla että kahviloissa.
Äitinä pyrin olemaan rentomutsi kireällä pannalla.
Pitkälti mennään lapsen ehdoilla, mutta loppupeleissä vanhempi sanoo viimeisen sanan.
Siinä missä poika on ilmetty isänsä on luonne valitettavasti äitiä.
Ja kaksi minunlaista on toisinaan saman katon alla ihan liikaa.
Minä olen sitä mieltä, että koti on se paikka missä jokainen tunne on lupa näyttää,
jokaisella, meillä aikuisilla tietysti pienellä suodattimella.
Koti on turvapaikka.
Pahoitan kyllä mieleni menettäessäni hermoni totaalisesti ja huutaessa pojalle,
mutta silloin nappaan pojan syliini ja pyydän anteeksi.
Äitikin on vain ihminen ja joskus äidilläkin on vain huono päivä.
On kivaa heittäytyä, juosta kilpaa taloa ympäri, pomppia lapsenlailla trampoliinilla,
kiljua ilosta ja kieriä nurmikolla.
Joskus on kivaa katsoa liikaa telkkaria.
Maailmaan ääntä mahtuu.
Joten oli sitten minkänäköinen täyteen tupattu kauppa pahanen,
missä dudezki päättää heittää keitettyspagettiraivarinsa, niin raivotkoon.
Minä en lahjo hiljaiseksi, se on sitten ihan loputon suo.
Että sen kun katsotte paheksuen äitiä,
joka lapsen huudosta huolimatta tyynen rauhallisena jatkaa ruokaostoksiaan.
Rakastava ja huolehtiva.
Vaikka se onkin toisinaan totaalinen piikkipersiissä,
on se minun piikkini. Minun rakas piikkini.
Pussailen ja halailen, niin kauan kun se vielä antaa!
Joku syöttää eineksiä, toinen ei ja hän sitten on tietenkin ärsyttävä suorittaja.
On kestovaippailiaa joka täysimettää tappiin saakka
ja siitä etenee soosit itse tehden ja pakastaen.
Tai kertokäyttövaippailiaa joka ei imetä päivääkään
ja ostaa kaupan piltit heti kun sille on neuvolassa saanut siunauksen.
Nämä on nyt kärjistetyt kategoriat, ei sillä, etteikö näistäkin voisi olla mixatut versiot.
Itse en lähde allekirjoittamaan sanontaa,
että jokainen äiti on omalle lapselleen paras, koska eivät kaikki ole.
Jotkut eivät edes hyviä.
Mutta se, tekeekö soosit itse vai ei,
imettääkö ja viettääkö ulkona vähintään puolet päivästä ei tee meistä yhtään huonompaa kuin toisesta.
Täytyy muistaa, että jokainen perhe on erilainen ja se mikä meillä toimii, ei välttämättä toimi toisaalla.
Harmi, kun siitä itsensä jalustalle nostamisesta ei kukaan edes tule antamaan mitalia.
Sillä, että haukut eineksiä välttävän äidin joka rakastaa kokata, ylisuorittajaksi,
tai lapsensa kanssa mielummin sisätiloissa leikkivää laiskaksi,
tuskin itse voitat yhtikäs mitään.
Se, että täytyy pönkittää omaa äitiysegoa vähän piilosti kertoen, että sun tapa on aika huono,
lähinnä laittaa mut vain miettimään, että miksi sä olet noin epävarma itsestäsi?
Ja me kanssaäidit sitten löydetään itsemme vertailemassa netin syövereissä,
kuinka huonoja ollaankaan, kun ei edes pronssia voiteta.
Tajuamatta sitä, että jättämällä sen vertailun,
tekemällä niin kun on hyväksi meille todettu,
on se pokaali ihan jo kaikussa.
Onnellinen lapsonen.
Tämäkin on kuitenkin sellaista lajia missä pärjää ihan sellaisella perus maalaisjärjellä,
ei ole mitään ydinfysiikkaa tai rakettitiedettä. Sellainen kultainen keskitie on hyvä.
Tärkeintähän on, että lapsi kasvaa, on terve ja on rakastettu.
Jos ne kriteerit täyttyy, en usko, että ihan huono äiti olet ollenkaan.
Luomuilit/kestoilit/ulkoilit/imetit tai et.
Mä tiedän olevani hyvä mutsi,vaikka toisinaan menetän hermoni,
sorrun eineksiin, jäädään sisälle möllöttämään
Ja taas toisinaan ylisuoritetaan.
Mä tiedän sen siitä, miten poikani mua katsoo.
Piste.
ja ps, millainen mutsi sä olet?
