treeniätreeniä!!

Jokseenkin surkuhupaisaa, 

että jos olet suhteellisen normimitoissa ja naamasi on ihan mukiinmenevä,

 ei sinulla voi olla huonoa itsetuntoa.

Jos vahingossa jostain nyyhkytät, niin se on sitten huomion hakemista tai kehujen kerjäämistä.

Itsehän olen hyvän itsetunnonpuutteen lisäksi hyvin tunnevammainen, 

enkä osaa edes kehuja vastaan ottaa.

Kehuja saadessa vaivaannun, enkä oikein tiedä mitä siihen sanoa, "kiitti, niin säkin?"

Ja tämäkin on sellainen ihan hyvä taito. 

Että osaisi ottaa niitä kehuja vastaan, eikä vaan miettisi, miksi se toinen kehuu.

 Hyötyäkseen siitä itse? Miellyttääkseen? MIKSI?

Sanoa vain kiitos.

Mun itsetuntokriiseilyt on alkanut jo jossain viistoistakesäsen kieppeillä. 

Silloin murehdutin lähipiiriä paistavilla kylkiluilla ja pullottavalla selkärangalla. 

Painoin parhaimmillaan 43 kg ja pituutta löytyi 159cm.

Ikinä en ole kuitenkaan tarkoituksellisesti laihduttanut, mulla ei ole siihen tarvittaa itsekuria. 

Raskaanakin saadessa eturepun tuntumaan kiloja melkein puolet lähtöpainosta, 

itkin vain, että ne on sitten jäädäkseen. Koska liikunta on liian rankkaa ja ruoka liian hyvää.

Vuosia painoni oli 48-50 ja ikinä en ollut tyytyväinen. 

Mutta en jaksanut tehdä asialle mitään. Surkuttelin vain. 

Plussatessa alkuun painoa ei tullut juuri ollenkaan ja masu oli sievästi edessä,

 eikä takaa juuri raskautta edes huomannut. 

Helteiden iskeässä olinkin muodoton pyörylä, poskien takaa sai etsiä silmiä, 

etenin nopeiten pyörimällä ja leuastani olisi voinut laskea ikäni. 

Ennestään huonolle itsetunnolle se ei tehnyt hyvää, 

enkä oikeastaan osannut nauttia raskaudesta yhtään.

Vaikuttipa se jo parisuhteeseenkin.

Raskauden jälkeen paino kuitenkin tippui vauhdilla.

 Kuukaudessa -13 kg, neljässä kuukaudessa -20 kg.

Mieli oli jo parempi. Ehkä poika saakin pitää viikkorahansa.

Raskauden jälkeen sitä on muutenkin tullut armollisemmaksi itselleen. 

Vaikka se raskaus toi mukanaan einiinkauniitajuonteita, raskausarpia, sellaria ja löysää nahkaa, 

opetti se myös välittämään vartalostaan. Mihin kaikkeen se onkaan kykenevä. 

Näin kevään tullen mua on purrut jonkin asteinen kuntokärpänen. 

Mä tahdon pystyä joskus sanomaan, että rakastan kroppaani. 

Mutta mä haluan kunnostaa elämäntavat muun vuoksi, kuin ulkonäön.

Miten minä ikinä opetan pojalle hyvää itsetuntoa ja välittämään itsestään, jos itse en pidä itsestäni.

Ruokailu on mulle hankalinta, ollut aina. Olen sellainen syön mitähaluanmilloinhaluanmitenpaljonhaluan-tyyppi.

Menee päiviäkin syömättä ja toisena päivänä vedetään mitä tahansa jääkaapista löytyy.

Tähän mä nyt pyrin tekemään pysyvän muutoksen.

Aloitin pari päivää sitten 30 Day Shredin,
mistä olen nähnyt uskomattomia tuloksia jo kymmenen päivän kuluttua.
Koitin tätä jo vuosi sitten mutta lopetin jo viiden päivän kuluttua ja sen jälkeen
 mua ei ainakaan tarkoituksellisesti ole liikunnan puutteissa nähty.

Tämä on ihan ilmainen ja video löytyy Youtubesta.
Kolme eri leveliä, ykkösestä aloitetaan ja jokaista tehdään kymmenen päivää.
 Hyvä vaihtoehto niille, jotka ei ehdi salille tai tahdo siitä itseään kipeäksi maksaa.

Tämä vie 30 min päivästä, että ihan jokainen saa pierastua jostain välistä sen 30 min, jos vaan viitsii.
 Ei auta selittelyt kuinka ei ehdi, kun ei tarvi edes omaa olohuonetta pidemmäs lähteä.

Sen lisäksi mulla on nyt kovassa käytössä vitskut ja protskut.
Loihdinpa itselleni myös aikataulutetun ruokailun päivään ja pyrin siitä työpäivinäkin kiinni pitämään.
Se nyt näyttää tältä:

Aamupala: Munakas

Lounas: Tänään esim couscous-salaattia, kalaa ja raejuustoa.

Välipala: Smoothie lisänä heraa.

Päivällinen: iso kysymys vielä, mutta kunhan jotain.

Iltapala: maitorahka ja mangopilttimixit.

Itsehän en ole mikään ravintoterapeutti, että en ala mitään vinkkejä heittelemään,
 enkä tiedä onko tämä mun tapakaan se oikea, mutta oikein hyvä edistysaskel parempaan.
Parempi kun leipä päivässä.

Voisin laittaa tänne mittoja ja kuvia ensimmäisen kympin jälkeen.

Kohti parempaa vointia, henkisesti ja fyysisesti!