Viisi vuotta sitten

Facebook muistutti taas yhtenä aamuna vanhalla kuvalla. En voinut olla hymyilemättä tasan viisi vuotta sitten vanhalle kuvalle (senkään takia, että kuvassa ON IHAN KESÄ kun taas nyt sataa lunta..) , jossa odotin esikoistan lähes samoilla viikoilla kuin nyt tätä kolmatta.

Viisi vuotta ei ajallisesti tunnu kovin pitkältä, mutta minun viiteen vuoteeni mahtuu melkoisen paljon asioita. Mullistavimpana kaikista oli tietysti ensimmäinen raskaus, ensimmäinen synnytys, ensimmäinen kerta saada vastasyntynyt syliin sekä äidiksi tuleminen, josta minuuteni kasvutarina alkoi. Olen varma, että mikään ei kasvata niin kuin äidiksi tuleminen, se on sellaista jatkuvaa itsetutkiskelua ja kasvamista kasvattamisen ohella.

Kuvassa asuttiin Ossin kanssa meidän ensimmäisessä yhteisessä asunnossa, kerrostalokolmiossa vuokralla. Ehdittiin asua siinä alta vuoden, kunnes pariviikkoa ennen Oliverin syntymää muutettiin ASO-asuntoon rivarikolmioon. Sinne me sitten kannoimme Oliverin ensimmäistä kertaa kotiin, siellä meistä tuli (heti synnärin jälkeen) perhe. Siellä nähtiin kun Oliver otti ensimmäiset askeleet. Se oli meidän ensimmäinen koti perheenä.

Otettiin laina, ostettiin omakotitalo, remontoitiin ensimmäistä omaa kotia, tehtiin läpsystävaihtaen töitä ja nähtiin toisiamme hyvällä tuurilla tiukassa kurvissa. Omaan kotiimme muutimme Oliverin juuri täytettyä vuoden. Oliverin todella, todella raskas vauvavuosi alkoi helpottamaan ja alettiin puhua vauvasta, puolivuotta siitä aloin odottamaan toista ja kolme kuukautta siitä sain keskenmenon. Vähän yli kuukauden päästä aloin odottamaan Viviania, ostettiin pupu ja Vivianin ollessa puolivuotias ostettiin koira. 

Viimeisimmät uutiset varmaan muistatteko, mentiin (vihdoin) kihloihin, suunniteltiin häitä ja palasin vakityöhöni (toiminimellä työskentelyn lisäksi). Tein positiivisen raskaustestin ja peruttiin häät.

Kuvassa on minä tasan viisi vuotta sitten, odotan poikaa viikolla 25. Olen 20 vuotias, pelokas ja kaikinpuolin hukassa. En todellakaan tiedä mitä tuleman pitää ja kuinka tulemme pärjäämään. Lapsi ei ollut muutaman kuukauden seurustelun jälkeen vielä ajatuksissakaan.

Tulevana äitienpäivänä tulee 23 viikkoa täyteen. Olen 25 vuotias ja odotan taas, vähän yllättäen, poikaa. Tälläkertaa kuitenkin tiedän, että lapset todentotta ne ottaa, puuduttaa, repii hiuksia (kirjaimellisesti) sekä hermoja, vie unet, lämpimän ruoan, peiton ja parhaimman tyynyn sängyssä. Mutta sitäkin enemmän he antavat ja opettavat, itsestä sekä rakkaudesta. Siitä miten pitkälle ne hermot venyvät ja että kahvi on ihan okei lämmittää viidesti mikrossa.