Miltä tuntuu kun ei ole yhtään sydänystävää tai kun ystävyyssuhde ajelehtii karille? (tästä nyt sit iski niin huono puujalkavitsi mieleen, että parempi varmaan pitää mölyt mahassa). Vaatiiko ystävyyden loppuminen aina osakseen draamaa? Mistä saada aikuisena uusia ystäviä? Millaisia piirteitä ystävissä me arvostetaan ja mitkä ovat meidän huonot puolet ystävänä? Näistä ja monesta muusta ystävyyteen liittyvistä kiemuroista ja iloista me puhutaan Kasvukipuja uudella jaksolla, jonka löydät nyt Suplan lisäksi myös SoundCloudista ja iTunesista!

Mulla ei ole ikinä ollut ongelmaa tutustua uusiin ihmisiin ja oikestaan nautin uusista kohtaamisista. Mulle ei tuota hankaluuksia saada suutani auki vieraidenkaan ihmisten seurassa, vaikka puheenaihe olisi vieras. Mutta mulle ei ikinä ole ollut itsestäänselvää saada ystäviä. Sellaista sydänystävää, jonka seurassa on helppoa, vaivatonta ja  jolle voit kertoa kaikki synkätkin salaisuutesi. Kouluajat mulla oli aina vain 1-2 kaveria ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä oli muutamia porukoita, joissa koin olevani muiden kaveri kun muut taas olivat toisilleen niitä sydänystäviä. Koin yksinäisyyttä ja kaipasin kovasti sellaista aitoa syvää ystävyyttä. Oikeastaan vasta bloggailun ja somettamisen myötä olen löytänyt niitä tällä hetkellä äärimmäisen tärkeitä ihmisiä ympärilleni. Asiaan vaikutti myös itsetunnon kasvaminen kun huomasin, että täällä Somessa musta pidettiinkin ihan vain minuna ja sellainen rooli mitä olin vetänyt jäi sen sekä terapian myötä sivummalle. Uhriuduin ja takerruin vähemmän, enkä piilottanut epävarmoja tai huonoja fiiliksiä sarkasmin sekä piikittelyn taakse.

Tällä hetkellä koen olevani todella onnellisessa asemassa. Mulla on muutamia sydänystäviä, paljon kavereita sekä sometuttuja, enkä koe enää yksinäisyyden tunteita vaikka olisin pitkiäkin aikoja näkemättä ketään. Tiedän, että he ovat siellä luurin päässä eivätkä minua hylkää. Ystävältä vaadin luottamusta, sekä rehellisyyttä (joka kulkee hyvin paljon käsikkäin luottamuksen kanssa) sekä yhtenevää arvomaailmaa. Aika, ikä ja mielenkiinnonkohteet ovat mulle merkityksettömempiä. Tässä ruuhkavuosia eläessä  on tullut huomattua, että aikaa ei oikein ole kuin ihan sille lähipiirille (ja sillekin hyvin rajallisesti), jonka luokse voi mennä koko päiväksi asumaan eikä se vaadi eforttia. Ei tarvitse seurustella ja voi olla vain hiljaakin. Eikä haittaa, ettei niitä ystäviä ole kymmeniä, kun se yksikin hyvä riittää. Vai mitä mieltä te olette? Korvaako laatu määrän? Mitä ajatuksia meidän podcast-jakso sussa herätti? 

Pienillä jutuilla on merkitystä

Tämä meidän perheen sairastelukierre alkaa olla jo ihan vitsi. En varmaan paljoa valehtele, jos väitän ettei yhtäkään täysin tervettä viikkoa ole ollut, eli niin etteikö kukaan lapsista (tai jopa koira!!) olisi ollut kipeänä. Onneksi ei kuitenkaan perus kuumeilua sekä silmätulehdusta kummempaa, vaan ainakin toistaiseksi ollaan vältytty noroilta ja muilta sotkuisilta, ihan voimat vieviltä taudeilta. KOPKOP!

Vaikka on aina kurjaa, että lapset sairastaa niin ollaan koitettu nauttia perheen kesken vietetystä ajasta. Vuorotyöt ja työn määrä ovat  vieneet veronsa myös yhdessä ololta. Ollaankin nämä sairasteluviikot oltu kaikukkain, pelattu lautapelejä ja pidetty netflix-maratoneja (extra herkkupäivien kanssa). Yhtenä aamuna noustiin myöhään, katettiin pöytä ja syötiin pidemmän kaavan kautta aamupala- koko perhe yhdessä. Aaaaevan harvinaista herkkua ja se onnistunut yhdessä vietetty aamu kantoi koko päivän! Miten voikin noin pienet jutut vaikuttaa niinkin suuresti, lapsiin ja aikuisiin.

No, toivottavasti kuitenkin lomaa kohti alkaa sairastelut olla takanapäin ja päästäisiin suunnitelmien mukaisesti kokeilemaan laskettelua. Oliver pääsi viime talvena ensimmäistä kertaa mäkeen ja tykästyi siihen kovasti! Harmi, ettei ehditty kertaa enemmän käymään, mutta josko tätä lunta riittäisi vielä hetken.

Kiitos muuten kaikille edelliseen Kasvukipuja jaksoon tulleeseen palautteeseen. Meitä jännitti niin paljon julkaista tämä jakso ja palaute mitä teiltä saatiin rohkaisee jatkon suhteen! Olette myös esittäneet jaksotoiveita, joihin ehdottomasti aiotaan tulevilla kausilla tarttua. Myös toiveenne podcastin löytymisisestä eri alustoilla on kuultu ja muutosta luvassa jo ensi jaksoon mennessä!

Ihanaa ja aurinkoista loppuviikkoa sinne<3

Mitä muut eivät kerro vauvavuodesta

Pieniä liikkeitä, ähinää, tuhinaa, unilaulua. Hurmaavaa tuoksua, unia sylissä, ainutlaatuisia hetkiä. Vauvakupla ei suotta ole tunnettu siitä, miten sen ei ikinä haluaisi puhkeavan ja sinne usein kaipaa takaisin. 

Meillä 2/3 vauvavuosista oli vauvantuoksuisia täynnä positiivisia muistoja. Toki turhautti, että keskimmäinenkään ei esikoisen jatkona suostunut tuttiin tai tuttipulloon, mutta noin muuten perustyytyväisiä vauveleita. Aina hyvällä tuulella, tossa kainalossa mukana kulkevia.

Kuulin paljon ohjeita ja vinkkejä ennen ensimmäistä vauvavuotta. Vinkkejä koliikkiin, vaunuvalintaan, vaatteiden määrään ja soseiden aloitukseen. Näistä saisi ihan oman tekstin/jakson. Mutta kukaan ei kertonut mitä kamaliakin ajatuksia väsymys, masennus ja kova korvia rikkova pitkäkestoinen ääni tuo. En ollut varautunut niihin. Kuuntele mun ja Marian Kasvukipuja uusin jakso aiheesta:

Mulla on kuitenkin kokemus myös siitä vauvavuodesta, kun nukkuminen oli kaukainen ajatus. Kun tunsin itseni täysin osaamattomaksi äärettömän riittämättömyyden tunteen kanssa. Tämä ensikosketus äitiyteen esikoisen vauvavuoden myötä on jättänyt jäljet. Edelleen koen syyllistyväni siihen, etten ole osannut vastata lapseni tarpeisiin ja näin ollen jättänyt häneen ikuiset jäljet. Edelleen esikoisen itku on se, mitä minun on vaikeinta sietää. Kun se itku oli vakio vuoden verran, kun se ei loppunut sylissä, kaukalossa, rattaissa eikä autossa. Kun joka iltaiseen kauhuskenaarioon kuului kaarella huutava vauva, lähes minuutin tarkasti klo 20-00, jatkuen katkonaisesti 04 asti. Esikoisen refluksin helpottaessa vuoden iässä- kiinteiden ja kävelyn myötä, huuto väheni, mutta jokainen inahdus sai mut pelkäämään sen uudelleen alkamista. Nyt kun esikoisella on haasteita tunne-elämässä, koen olevani täysin syyllinen siihen. Olisinpa tiennyt enemmän, osannut enemmän, hakenut apua enemmän, ollut enemmän jotakin. Samaan aikaan tiedän, että minä kyllä tein silloisilla  voimavaroillani kaiken voitavani. Esikoisella on myös hahmottamisen ja keskittymisen kanssa hankaluuksia, että varmasti nämäkin korostavat tunnetaitojen vajavaisuutta.

Minun vinkkini? Ole armollinen itsellesi ja mene joskus suosiolla rimaa hipoen. Älä etsi syitä itsestäsi, vika ei ole sinun. Ja hei, vaikka tuntuu toivottomalta niin tiedä se, että teet kyllä parhaasi ja se riittää. Tiedän myös sen vihan tunteen, voi kyllä tiedän. Sen kun kauheat ajatukset täyttää pääsi ja häpeät niitä itsekin. Anna ne itsellesi anteeksi, ne ovat vain ajatuksia. Lapselle sinä olet syli ja turva, vaikka hän ei tyytyväinen olisikaan. Uskalla pyytää ja ottaa vastaan apua, se ei tarkoita sinun epäonnistuneen.

10 asiaa jotka ärsyttävät liikenteessä

Vaikka olen viimeaikoina pyrkinyt keskittymään positiiviseen ajattelutapaan ja menemään asiassa kuin asiassa posin kautta, halusin vastapainoksi (hehheh) aloittaa negatiivissävyisemmän postaussarjan. Postaussarja tulee käsittelemään eri aihealueita, joista luettelen kymmenen asiaa, jotka kyseisessä teemassa minua ärsyttää. Ihan disclaimerina sanottakoon, että postaukset ovat täysin huumorilla kirjoitettuja. Ajattelin aloittaa tälläisestä helposta aiheesta kuin liikenne, joka tuntuu ärsyttävän monia ihan tunteisiin asti...

• Vilkun puuteMiten se voi olla niin vaikeaa? 
• Vilkun väärinkäyttö
  Turhauttavimpia tilanteita ikinä; edellä oleva autoilija laittaa vilkun kolme risteystä ennen kuin todellisuudessa kääntyy. Sinun tehtävä on vain arvailla koska tämä suoritus tapahtuu vai oliko koko juttu pelkkä vitsi.
• Imussa kulkevat
  Olispa hauskaa ottaa rekkarin kautta puhelinnumero selville ja soittaa, että jos kerran tulee imussa niin voisit maksaa puolet bensoista.
• Liikenneympyrät
  Miten paljon ne voivatkaan aiheuttaa ihmisissä hämmennystä.. 
• Vielä ehtii vielä ehtii
  Ja nyt en puhu edes vanhoista vihreistä vaan niistä, jotka kaasuttavat risteyksestä kauheata kyytiä eteen niin, että saat jännäkakkailla ajatko perään.
• Kiilaajat
  Syy, miksi suorastaan ahdistun Kehällä ajamisesta ruuhka-aikoina. Tilaa ei anneta kuin vaatimalla väkisin, eli siis ottamalla riskin kylkeen ajamisesta.
• Ohituskaistalle jumiutuneet
  Ja näitähän todennäköisesti joutuu ohitella väärältä puolelta, nopeutusrajoitusten mukaisesti.
• Sunnuntaisluibaajat
  Aa että, kiireiset aamut rakastavat lomaosakkeita etsiviä kuljettajia, joilla on ilmeisesti polkimet sekoittuneet keskenään (kun nopeusrajoitus täyttyy hädintuskin puolella).
• Jalankulkijat
  No, kai ne vanhat vihreät toimii jalankulkijoillakin.
• Parkkivarkaat
  Minä näin sen ensin!

En todellakaan ole mikään virheetön kuski itsekään ja varmaan kaikkia mokia on tässä kymmenen vuoden ajokortin omistavana tullut tehtyä, eikä näistä pidäkään kenenkään loukkaantua! Olisi kiva kuulla miltä tälläinen postaussarja teistä kuulostaisi ja "ärsyttääkö" nämä asiat liikenteessä muita kuin mua? :D

Stressiä, ahdistusta vai uupumusta?

 Kuva: Petteri Peltonen Photography

Olen sellainen viime hetken tyyppi. Tiiättekös, kun jätetään asiat siihen viimeiseen mahdolliseen hetkeen ja kauhealla draivilla tehdään hommat aikataulussa. Tästä asiasta johtuen en stressaa asioista usein paljoakaan etukäteen, vaan kaikki stressi jää h-hetkelle. Se stressi myös painostaa saamaan asiat tehtyä ja perfektionistin kelpuuttamaan "ihan hyvän", kun kiireen alla ei ehdikään kyseenalaistamaan jokaista valintaa moneen otteeseen, vaan tulee toimittua sillä ensimmäisellä ajatuksella ja intuitiolla, joka yleensä onkin se paras vaihtoehto. Yleensä myös se ihan jees itselle on oikein mallikelpoinen suoritus toiselle.

Pyrin mahdollisimman paljon välttämään myös "jossittelua", jonka vuoksi vältän turhaa ennakkoon stressaamista asioista, jotka saattavat tapahtua tai olla tapahtumatta. En esimerkiksi lasten kanssa liikkuessa mieti, mitkä kaikki asiat aina bussin kolaroinnista kaatuneeseen mehulasiin voivat mennä pieleen. Koitan ajatella niin, että se mikä eteen tulee- tulee, ja mietitään ratkaisua sitten. Toki tietynlainen suunnitelmallisuus sekä johdonmukaisuus olisi monessa tilanteessa toimiva ja kaikista optimaalisin ratkaisu varmasti (tässäkin) tapauksessa olisi se kultainen keskitie, mutta näillä mennään nyt toistaiseksi. 

Mutta kyllä minä myös stressaan. Puhuin juuri terapiassa meidän stressi-podcastajakson äänittämisen jälkeen, että kun mulla stressi ja ahdistus oireilevat hyvin samalla tavoin sekä ovat kytköksissä keskenään, etten ole tainnut vain osata niitä toisistaan erottaa. Tästä johtuen olen elänyt käsityksessä, etten stressaa lainkaan. Nyt, kun ahdistuskohtaukset ovat harvinaisempia, se mun "ahdistus" varmaan on juurikin sitä stressiä.

Puhuttiin aiheesta myös tänään uusimmassa Kasvukipuja- podcast jaksossa, käy ihmeessä kuuntelemassa lisää meidän kokemuksia stressistä ja sen oireilusta.

"Onko multitaskaaminen kannattavaa vai voiko sillä jopa olla haittavaikutuksia? Millaisista asioista me stressaamme ja miten se meillä ilmenee? Fyysisesti vai/ ja henkisesti? Miten stressi ja uupumus eroavat toisistaan? Taas hypätään suoraan altaan syvään päätyyn ja puhutaan psykoterapiasta, pelastusrenkaana olemisesta ja Salla oppii tunnistamaan/sanoittamaan uusia tunteita"

Uusi alku

Uusi vuosi, uusi ulkoasu, uusi (yhteneväinen) nimi, uusi mahdollisuus. Uusi alku. Blogille.

Olen kaivannut kirjoittamista jo siitä lähtien kun päätin lopettaa ja ettei mulla ole aikaa blogille. Vaikka olen aina kokenut kirjoittavani sillisalaattia ja ettei blogini lokeroidu mihinkään tiettyyn kategoriaan, koin sen kuitenkin olevan liian perhekeskeinen ja ideat teksteille olivat vähissä. Perhe-arkea tulee tietysti näkymään jatkossakin, koska se nyt sattuu nappaamaan suurimman palan arjestani, mutta tahdon näyttää kuitenkin isomman osan minua ja kasvutarinaani. Senkin vuoksi, että lapset ovat jo sen verran isoja, etten heistä halua liian yksityiskohtaisesti kertoa tahdon avata vielä enemmän mun ajatuksia vanhemmuudesta, itsetutkiskelusta ja henkisestä kasvusta. 

Sen jälkeen kun lopetin tänne päivittelyn on tapahtunut paljon. Olen irtisanoutunut, aloittanut uudessa työssä sekä yritystoimintani on aktiivimpaa. Isoimpana muutoksena kuitenkin on henkinen kasvu ja itsetunnon ryhtiliike, jotka molemmat ovat saaneet nostonsa Kelan tukeman psykoterapian myötä, jota nyt ainakin alkuun on myönnettynä yksi vuosi. Paljon on vielä itsensä kanssa työstettävää, mutta tästä matkasta ja oivalluksista on kiva päästä jakamaan tänne teillekin. Instagramissa olen jakanut paljon arkea, fiiliksiä ja pohdintoja, mutta olen kaivannut alustaa päästä avaamaan asioista laajemmin. Muutenkin on aina tuntunut, että instagram ei riitä, haluan avautua ja tykittää kuvia enemmän kerralla (:D). 

Pari viikkoa sitten starttasi mun ja Marian Kasvukipuja-podcast josta oon ihan super iloinen ja intona.

"Kaikilla elämän osa-alueilla tulee kohdattua enemmän tai vähemmän kasvukipuja. Miten kohdata ne ja jatkaa eteenpäin? Henkistä kasvua ja huumoria unohtamatta. Kasvukipuja on itseironialla maustettu ja kofeiinilla kuorrutettu arjenmakuinen podcast, joka tarttuu kiperiinkin aiheisiin häpeilemättä, ammentaen omia kokemuksia terapiasta, vanhemmuudesta, kompasteluista ja kasvamisesta"

Kasvukivuilla on myös oma suljettu Facebook-ryhmä, jonka tarkoituksena on antaa mahdollisuus keskustella aroistakin asioista "suljettujen seinien sisällä" ja saada mahdollisesti uusia ystäviä. Tervetuloa sinnekin🖤🖤🖤

🖤

Kuvat: Erina Carolina Photography