Pieniä liikkeitä, ähinää, tuhinaa, unilaulua. Hurmaavaa tuoksua, unia sylissä, ainutlaatuisia hetkiä. Vauvakupla ei suotta ole tunnettu siitä, miten sen ei ikinä haluaisi puhkeavan ja sinne usein kaipaa takaisin.
Meillä 2/3 vauvavuosista oli vauvantuoksuisia täynnä positiivisia muistoja. Toki turhautti, että keskimmäinenkään ei esikoisen jatkona suostunut tuttiin tai tuttipulloon, mutta noin muuten perustyytyväisiä vauveleita. Aina hyvällä tuulella, tossa kainalossa mukana kulkevia.
Kuulin paljon ohjeita ja vinkkejä ennen ensimmäistä vauvavuotta. Vinkkejä koliikkiin, vaunuvalintaan, vaatteiden määrään ja soseiden aloitukseen. Näistä saisi ihan oman tekstin/jakson. Mutta kukaan ei kertonut mitä kamaliakin ajatuksia väsymys, masennus ja kova korvia rikkova pitkäkestoinen ääni tuo. En ollut varautunut niihin. Kuuntele mun ja Marian Kasvukipuja uusin jakso aiheesta:
Mulla on kuitenkin kokemus myös siitä vauvavuodesta, kun nukkuminen oli kaukainen ajatus. Kun tunsin itseni täysin osaamattomaksi äärettömän riittämättömyyden tunteen kanssa. Tämä ensikosketus äitiyteen esikoisen vauvavuoden myötä on jättänyt jäljet. Edelleen koen syyllistyväni siihen, etten ole osannut vastata lapseni tarpeisiin ja näin ollen jättänyt häneen ikuiset jäljet. Edelleen esikoisen itku on se, mitä minun on vaikeinta sietää. Kun se itku oli vakio vuoden verran, kun se ei loppunut sylissä, kaukalossa, rattaissa eikä autossa. Kun joka iltaiseen kauhuskenaarioon kuului kaarella huutava vauva, lähes minuutin tarkasti klo 20-00, jatkuen katkonaisesti 04 asti. Esikoisen refluksin helpottaessa vuoden iässä- kiinteiden ja kävelyn myötä, huuto väheni, mutta jokainen inahdus sai mut pelkäämään sen uudelleen alkamista. Nyt kun esikoisella on haasteita tunne-elämässä, koen olevani täysin syyllinen siihen. Olisinpa tiennyt enemmän, osannut enemmän, hakenut apua enemmän, ollut enemmän jotakin. Samaan aikaan tiedän, että minä kyllä tein silloisilla voimavaroillani kaiken voitavani. Esikoisella on myös hahmottamisen ja keskittymisen kanssa hankaluuksia, että varmasti nämäkin korostavat tunnetaitojen vajavaisuutta.
Minun vinkkini? Ole armollinen itsellesi ja mene joskus suosiolla rimaa hipoen. Älä etsi syitä itsestäsi, vika ei ole sinun. Ja hei, vaikka tuntuu toivottomalta niin tiedä se, että teet kyllä parhaasi ja se riittää. Tiedän myös sen vihan tunteen, voi kyllä tiedän. Sen kun kauheat ajatukset täyttää pääsi ja häpeät niitä itsekin. Anna ne itsellesi anteeksi, ne ovat vain ajatuksia. Lapselle sinä olet syli ja turva, vaikka hän ei tyytyväinen olisikaan. Uskalla pyytää ja ottaa vastaan apua, se ei tarkoita sinun epäonnistuneen.
Moikka!
VastaaPoistaEnsinnäkin ihanaa, että kirjoittelet taas aktiivisemmin. Löysin blogisi kun odotin ensimmäistä lastamme ja tykästyin. Ja tämä aihe erityisesti koskettaa, esikoisemme on/oli itkuinen, erittäin pätkissä nukkuva melkein koko ekan vuoden. Sen enempää asiaa ei ole diagnosoitu ja nyt jo asit hurjasti paremmin, mutta itku aiheuttaa yhä suuria tunteita itsessä heti. Ja mietin, olisiko voinut olla itse parempi, tehdä toisin? Nyt odotamme toista lasta ja olen luottavainen, että jotain on ekan vauvavuodesta opittu. Vaikka, en kyllä usko että kaikki kikatkaan auttaa, toiset ovat itkuisempia tms kuin toiset. Toivon toki että toisesta vauvavuodesta jäisi itselle enemmän sellainen fiilis, että asioita tuli tehtyä oikein... pitkä viesti ja punainen lankalin hukkui välillä, mutta ihanaa että bloggaat taas! :)
Moikka ja ihana kun kommentoit❣️ Mä koin toisen vauvan korvaavana kokemuksena myös. Toki vauva oli helpompi ja perusterve, mut mä olin myös paljon varmempi itsestäni, onnistuneempi vauvavuosi eheytti ja kulti myös esikoisen vauvavuoden muistoja🙉🙈❣️ Sä teit varmasti kaiken voitavasi ja vaikka palaisit ajassa niin tuskin sitä tekisi mitään eri tavalla. Eka on aina se harjoituskappale jonka kanssa kasvetaan yhdessä ❤️ Tsemppiä raskauteen❣️
PoistaJa tarkoitin KORJAAVANA😅
Poista