Yllättävä kipukohtaus vei sairaalaan ja lopulta leikkaukseen

Perjantai aamuyönä herään järisyttävään kouraisuun. Vedän itseni kippuralle ja toivon, että se oli kertaluontoinen, mutta huomaan heti miten kipu lähtee ylävatsalta aina molempien kylkien kautta selän läpi. Vannemainen kipu voimistuu ja vetäydyn vielä enemmän sikiöasentoon. Ehkä se on suolistotukos, joka helpottaa pian. 

On mennyt tunti, jonka aikana olen ottanut panadolia tuloksetta. Kipu ei tule aaltoina, vaan saavuttaessaan huippunsa se jäi siihen. Olen kierinyt lattialla, sängyssä, sohvalla. Mies hieroo selästä ja se lähinnä auttaa vain henkisesti. Oksettaa ja hengittäminen tuntuu raskaalta ja vaikealta. Tuskanhiki sekä palelu vuorottelevat ja alan tuntea valtavaa ahdistusta. 

Työnnän sormet kurkkuun kerta toisensa jälkeen, mikä kertoo jo epätoivosta koska normaalisti ahdistun oksentamisesta niin paljon, että oksennustaudissakin mielummin makaan vuorokauden kylkeäkään kääntämättä, jotta ei tarvitsisi oksentaa. En kuitenkaan saa oksennettua useaista yrityksistä huolimatta. Soitan kahden tunnin kärvistelyn jälkeen sairaalaan kysyäksen miten toimia. Tavallaan odotin lupaa soittaa ambulanssin, mikä näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt tehdä. Pelkäsin liikaa, että kuvittelen koko tilanteen ja en vain kestä yhtään kipua. Pelkäsin, että ambulanssikuskit suuttuisivat turhasta hälytyksestä. Näin paljon sitä tulee itseään edelleen vähäteltyä. Hoitaja kuitenkin sanoi vain, että jos kivut jatkuvat aamulla niin on tultava näytille, mutta muuten kivaa jatkoa. 

Tästä jatkuu sitten kahden tunnin rupeama, josta en kivuista ja väsymyksestä muista mitään. Saan kyydin päivystykseen heti kellon lyödessä kahdeksan, jonne kävelen täristen kivusta. Pääsen makaamaan heti ja umpisuoliepäilyn takia tutkittavaksi nopeasti. Muistan, että pari tuntia sain olla kiputipassa ennen kuin alkoi helpottamaan, muuten on aika pimennossa koko aamu sairaalalla. Verikokeissa ei ollut löytynyt mitään mutta kuvaamalla löydettiin iso sappikiven murikka, jonka ympärillä oli paljon pieniä kiviä. Leikkaus tulisi eteen kesään mennessä ja nyt saisin maata tipassa kunnes kivut helpottavat.

Iltapäivällä menin apteekin kautta kotiin ja vointi oli väsymyksestä huolimatta ok. Söin ja illasta oli sellainen.. outo olo. Olin varma, että yöllä saan taas kipukohtauksen. Ja näin kävi. Onneksi mulla oli kotona samaa lääkettä, mitä olin saanut sairaalassa tipassa. Pelkäsin niin paljon, että edellisyön kivut tulisi taas ja olin varma, että en selviäisi niistä enää hengissä. Se kipu oli niin älytön! Kivut kuitenkin helpottivat tunnin kuluttua niin, että sain nukuttua vain herätäkseni aamulla uuteen kohtaukseen, jonka jälkeen lähdin sairaalalle.

Lauantaina Päivystykseen päästessäni lääkkeet olivat alkaneet helpottaa oloa ja mietin tulinko kuitenkin turhaan. Ilmoittautuessa hoitaja kertoi, että kohtaukset saattavat toistua useampanakin päivänä, jonka jälkeen voivat olla vuosiakin vaivaamatta. Mulle tuli siitä sellainen olo, että hän koitti sanoa mun tulleen ihan turhaan. Mietin, pitäisikö kuitenkin mennä kotiin, syödä tiuhaan lääkkeitä ja odottaa sitä tulevaa leikkausta.

Päätin kuitenkin jäädä hetkeksi ja multa otettiin jälleen kokeet, sekä laitettiin tippa. Hoitaja oli sama kuin edellispäivänä ja hän kertoi melko saman kun aiempi hoitaja ilmoittautuessa, lisäten että voin toki jäädä osastolle odottamaan, että helpottaa mutta muussa tapauksessa kotiin. Sovittiin, että odotan kokeiden tulokset ja lähden sitten, mutta tulehdus ja maksa-arvot olikin nousseet, joten vaihtoehtona oli enää vain jäädä osastolle antibiootti-ja kiputippaan. 

En ollut syönyt lähes vuorokauteen, joten sain luvan kokeilla syödä. Syöminen kuitenkin aiheutti lähes heti valtavaa pahoinvointia, joka ei pahoinvointilääkkeistä huolimatta meinannut talttua, jonka seurauksena sain kiellon syödä tai juoda. Loppupäivä menikin pitkälti Netflixiä katsoessa aina pitkälle iltaan asti. Yöllä havahdun, että puhelin pauhaa edelleen ja huoneeseeni kärrätään kämppistä, saisin siis hyvästellä ylhäisen yksinäisyyden. Käänsin kylkeä ja päätin aloittaa tutustumisleikit seuraavana päivänä. 

Sunnuntaiaamulla olisin voinut tehdä kupista kahvia mitä tahansa. Useamman päivän kofeiinittomuus alkoi puristamaan vannemaisesti vuorostaan ohimoa ja jopa sairaalan pussikahvi alkoi tuoksumaan sieraimissa kiusallisen hyvältä. Asiaa ei auttanut huonetoveri, joka söi tyytyväisenä aamupalaa kokkiohjelman pauhatessa, itse edelleen syöntikiellossa. Lääkäri tuli aamusta arvioimaan tilannetta ja odotin niin kovin leikkauspäätöstä mutta lääkäri totesikin, että ensin pitäisi ottaa magneettikuvat siltä varalta jos kiviä olisi päässyt sappitiehyeisiin. Näinollessa, pitäisi tiehyet nuohota ennen leikkausta. Tässä nyt vaan oli se mutta, että sunnuntaisin ei ole laitteita käytössä joten kuvaus suoritettaisiin vasta seuraavana päivänä. Illalla sain kuitenkin jogurttia mikä maistui 50h syömättömyyden jälkeen t a i v a a l l i s e l t a!  Huonekaverikin osottautui mukavaksi, joten oli kivaa saada myös keskusteluseuraa. Mies ja lapset kävivät päivittäin, mutta lapset eivät jaksaneet viihtyä sen enempää kuin moikaten. 

Maanantaina oli magneettikuvaus. Tiehyeet olivat puhtaat ja tässä vaiheessa mulle sanottiin, että saan luvan syödä liemiruokia, jos ne eivät aiheuttaisi uutta kohtausta saisin luvan lähteä antibioottien kanssa kotiin odottamaan "puolikiireellistä" leikkausta. Olin niin turhaantunut!! Olin ollut monta päivää kiputipassa, syömättä sekä liemiravinnolla ja siitä huolimatta pystyin kulkea vain pientä matkaa koska askeleet tuntui mahassa. Kohtauksia ei ollut tullut mutta onko se ihme tässä tilanteessa? En pystynyt mitenkään ymmärtämään miten on validia verrata tilannetta kodin normaaliolosuhteita sairaalassa tipassa lääkittynä makoiluun. Äksyilin lääkärin päätöksestä turhaantuneena hoitajalle ja kyseenalaistin illalla miksi he edes lääkitsevät minua jos aamusta saisin lähteä kotiin- saisinko tippatelineen mukaan? Myöhemmin kuitenkin pyysin anteeksi kun tuli niin huono omatunto omasta "kiukuttelusta".

Tiistaiaamuna tuli eri lääkäri samaisen hoitajan kanssa kertoen, että huomenna olisi leikkaus. Siis jestas miten hyvältä se tuntui! Sain syödä vielä iltaan asti liemiruokaa, kunnes voimaan astui taas kielto. Se ei tuntunut enää aiemman 50 h syömättömyyden jälkeen miltään. 

Keskiviikkona pääsin aamusta jo leikkaukseen ja kaikki meni hyvin. Olin iltaan asti aika kipeä ja väsynyt, mutta pääsin kuitenkin itse vessaan ja illalla jaksoin jo viestitellä muille leikkauksesta. Torstaina pääsin vihdoin kotiin <3 Kaikenkaikkiaan olen äärimmäisen kiitollinen hyvästä hoidosta ja empatiasta, jota kohtasin koko viikon aikana. Lohjan sairaalassa on hyvä henkilökunta!

Multa on kysytty nyt myös paljon, oliko mulla ollut aiemmin tälläisiä kipuja. Todennäköisesti kaksi aiempaa kohtausta on ollut juurikin näitä ja tilanne nyt eskaloitui vauhdikkaasti. Vivianin syntymän jälkeen sain yllättävän kivun, mikä vei mut silloinkin sairaalaan muutamaksi tunniksi. Kokeista ja pissasta ei kuitenkaan löytynyt mitään (niinkun ei nytkään ekalla kerralla) ja kuvia ei otettu, joten pääsin kotiin. Uusi kohtaus tuli 3,5 vuotta myöhemmin, viime syksynä. Kipu kuitenkin kesti "vain" puolitoista tuntia, joten painoin asian villaisella. Tälläistä kipua en ole aiemmin koskaan kokenut ja nythän ne sitten tosiaan nosti tulehdus ja maksa-arvotkin. 

Onko teillä ollut sappivaivoja? Oletteko ratkaissut asian ruokavaliolla vai onko leikkaus edessä/takana?