Moni jotka tietää Oliverin isän,
ei varmaan aavistaisi,
että Oliverin isä on aika kova leikkimään.
No,
ei tietenkään itsekseen ylhäisessä yksinäisyydessään,
tai en ainakaan ole vielä yllättänyt.
Mutta viitaten lapsen kanssa leikkimiseen,
sinä isi on aikas haka.
Mitä minuun tulee,
en ole niinkään leikkijä tyyppi.
Tottakai touhuan lapsen kanssa,
ulkoillaan,
pulkkaillaan,
rakennetaan legoja,
tehdään kodinaskareita yhdessä ja sitä rataa.
Mutta sellainen puhdas leikkiminen on oikeastaan isin heiniä.
Kaikista parahuldaisimmaksi leikiksi on osoittautunut karkuleikki.
Se, kun isi menee piiloon,
Oliver etsii,
isi hyppää esiin juosten jahtaamaan
ja Oliver juoksee (toisinsanoen sotkee menemään)
hullunkiilto silmissä karkuun,
loikaten äitin syliin.
Äiti on turva.
Tätä leikkiä pojat jaksaisi tunnista toiseen.
Isi keksii kaikkea hassua Oliverin kanssa.
Kaikkea sellaista mihin edes äitin mielikuvitus ei riittäisi.
Isi on se, joka saa Oliverille raikuvimmat naurut aikaiseksi,
sellaiset, joita äiti ei saisi.
Pojat on poikia,
saa toisinaan todeta.
Pojat meinaan keksii kaikkea hölmöä.
Tai isi keksii,
luo
ja Oliver käkättää.
Äitikin vähän käkättää.
Mulle on ollut alusta asti tärkeää,
että pojat luo oman tärkeän suhteen keskenään.
Isi on aivan yhtä tärkeä vanhempi kuin äitikin.
Tässä ollaan onnistuttu paremmin kuin hyvin.
Joskus pysähdyn vain katsomaan,
ehkä tuijotan pienesti tyhmä virne jämähtäneenä kasvoille.
On vaan niin onnellista katsoa sivusta
poikien pelleillessä, pussaamassa, halimassa ja nauramassa.
En halunnut,
että äiti on ainoa joka kelpaa surun tullessa puseroon.
Ainoa joka kelpaa lohduttajaksi,
syliksi,
ruokkijaksi,
leikkijäksi,
nukuttajaksi,
ja sitä rataa.
Voin siis nyt hyvällä omallatunnolla mainita,
että kun maaliskuun lopulla lentoni starttaa Helsinki-Vantaa lentokentältä
kohti Amsterdamia,
ei mulla edes käy mielessä,
etteikö pojat pärjäisi.
Se mikä mielessä kyllä käy on se,
että pärjääköhän äiti.
