Rakkautta rahalla ja arvostusta materiaalilla

Kaikki sai alkunsa jo silloin kun Oliver oli vielä masussani.

Laatikoittain vaatteita, yli tarpeiden.

Olin paljon kotona vihoittelevan selkäni takia, 

mies taas paljolti töissä.

Jälemmin olen tajunnut,

että se oli eräänlaista tyhjyyden täyttämistä. 

Et pääse oikein liikkumaan eikä kukaan oikein käy. 

Internetin ihmeellinen maailma.

Postilaatikon kolahtaessa hyppäät salamana ovelle.

Jos jonain päivänä ei mitään tullut,

 koit lähes vieroitusoireita. 

Sen edestä on tilattava lisää!

Sairasta.

Oliverin syntyessä tilanne hieman laantui. 

Mutta kun se nukkui niin paljon..

Meni puolisen vuotta kunnes heräsin.

Tee asialle itse jotain, älä anna seinien kaatua päälle!

Älä ole noin saamarin säälittävä.

Okei, myönnettäköön, 

että edelleen Oliver omistaa melkoisesti vaatteita.

Ne ei ole kuitenkaan kaikki ostettu kertarysäyksellä,

vaan vuoden mittaan.

Tää 80/86 koko kun on sellainen,

mikä pitkään on käytössä.

Mulla ei enään ole mitään pakkopakkoenvoielääilman- juttuja.

On paljon tilanteita,

 kun oikeesti niiiin haluaisin jotain, 

mutta en vain osta, ei ole pakko.

Nykyään tylsyyden iskiessä,

 valeshoppailen. 

Täytän ostoskorin, mutta en täytä tilaustietoja.

Se riittää mulle.

Jotkut aivan taatusti pitää mua pinnallisena. 

Rakastan lastani tyyliin vaan rahalla.

Mutta ei, 

mä en ole ottanut tavaksi näyttää Oliverille uuden paidan hintalappua, 

että "katso minkä verran äiti sua rakastaa!"

Mä en halua, 

että mikään materiaali tulee Oliveria arvottamaan ihmisenä.

En siis myöskään ole ottanut tavaksi opettaa mikä on mitäkin merkkiä.

Oliverin ei tarvitse puistossa ketään osoittaa, 

että tolla on sittarinpöksyt ja tolla miikkarin.

Huvittaa myös ajatus siitä,
kuinka sä olet kasvattamassa lapsestasi kiittämätöntä kusipäätä,
kun annat sille kaiken mitä se tahtoo.
Ei kai se kerro oikeesti vielä mistään mitään,
miten minä puen lapseni?

Se on ehkä jokseenkin pinnallista tuhlaa rahoja lastenvaatteisiin, 

jotka hetken menevät päällä,

 kun halvallakin saa.

 Ja vähemmänkin riittäisi.

Musta nyt vaan on kiva pukea Oliveria sen tyylille ominaisesti. 

Kiva yhdistellä asuja.

Pieniä arjen iloja.

En kuitenkaan hae huomiota sillä,

tai koreile.

Myhäilen vaan itsekseni.

Musta on ihan hölmöä yleistää, 

kuinka ne joilla on vähän hienompaa päällä, 

on niitä jotka istuu hiekkalaatikon reunalla kun äiti on kieltänyt sotkemasta vaatteita.

Kyllä meillä on ainakin monet housut ikuistettu nurmikolla ja parit paidat mustikalla.

Ne on vain vaatteita.

Tähän on nyt sitten aivan turha tulla huutamaan,

että mikäs siinä jos ei oo rahasta kiinni.

Kun ei oo niin mustavalkoista.

Pieneksi käyvät vaatteet myydään, 

ei ole varaa hillota parinkympin bodeja seuraavalle,

 kun niillä maksetaan uudet vaatteet.

On toki vaatteita,

 mitä säästän vain pojalle. 

Ne rakkaimmat. 

Haalari jossa tultiin synnäriltä kotiin, lempiyökkärit, ensikengät jne.

Ja muutama vaate, jotka säästyvät seuraavalle.

 Lähinnä yövaatteet.

En minäkään arvostele 

jos näen lapsen joka on puettu ruutupaitaan, raitahousuihin ja pallosukkiin.

(itseasiassa se voisi olla aika hauska yhdistelmä)

Jokaisella kun on se oma tyyli lapset pukea. 

Tärkeintähän kuitenkin on,

että vaatteet ovat oikean kokoisia ja sään mukaisia.

Pointtinahan tässä kai oli se, 

että ei se, 

miten puet lapsesi, 

kerro miten kasvatat lapsesi. Saati minkä verran häntä rakastat.