Tiedättekö te sen tunteen kun löydätte kaapeistanne jotakin, jonka olemmassaoloa ette ole enää edes muistanut? Olin ihan unohtanut omistavani nämä nilkkurit ja yllätyin positiivisesti löytäessäni ne eteisen romunurkasta, jonne olin ne viskonut joskus alkukeväästä nilkkojen turvotessa niin, etteivät ne enää menneet kiinni. Ne oli tämän päivän asuuni justiinsa oiva lisä ja jos minä jotain syksyssä rakastan murrettujen värien lisäksi, niin nilkkureita, isoja neuleita ja muhkeita huiveja. 

Olen juuri sellainen ihminen, joka imee energiansa auringosta ja pimeyden voittaessa suurimman osan päivästä on mielikin ankeampi. Alkusyksy on kuitenkin kiva, kun voi kesän jälkeen aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä, ilma on suhteellisen lämmin ja kaikkialla on todella kaunista. Tykkään myös hörppiä kuumaa kaakaota ja kulkea päivät pitkät isoissa villasukissa. Kylmyydestä, synkkyydestä ja sateista en kuitenkaan pidä. Paitsi okei, kumpparit on kivoja ja tykkään edelleen pomppia vesilätäköissä. Ja tiedättekös, olen huomannut pimenevässä vuodenajassa myös yhden positiivisen seikan; se herättää aina parisuhteen henkiin. Kun kesällä aina vähän tahtoisi mennä viipottaa niin syksyn pimeinä iltoina huomaa, kuinka ihan parasta on sohva ja viltti jaettuna. 

Huivi Pieces *

Neule Vero Moda*

Tunika COS

Legginsit VIMMA

Kengät Second Hand

Reppu Fjällräven KÅNKEN

Oikeastaan olin alunperin tulossa vain kertomaan, että nyt on sanottu Lumoille heipat. Olo on haikea mutta myös jännittynyt, uudella sivustolla aloitetaan ensi viikon tiistaina 6.10! Vielä kerran iso kiitos ihanille tyypeille Lumoissa ja käykää ihmeessä tutustumassa kaikkiin mahtaviin bloggaajiin, niin vanhoihin kuin uusiinkin. Mä tulen tänne piakoin kertomaan minne muutan ja toivon, että te jotka tästä bloggaamisesta näin huippua teette, siirrytte mukana. PUS!

*saatu House of Brandon

KUN ÄITI VÄSYY.

Kun odotin kuopusta, pohdin voisinkohan koskaan tuntea samanlaista rakkautta kuin esikoista kohtaan, riittäisikö rakkaus ja jakaantuisiko se molemmille tasapuolisesti. Huolehdin ihan suotta, rakkaus kuopukseen ei ole samanlaista "eka kerta on aina eka kerta", mutta ehdottomasti rakkaus on riittänyt, tuplaantunut, triplaantunut ja jaettu tasapuolisesti. 

Meille esitetään usein kysymys, kuinka arki on lähtenyt rullaamaan ja miten vauva nukkuu tai syö. Joka kerta vastaan samalla tavalla: hyvin. Ja niin onkin, vauva on hyvinvoiva, iloinen ja melko helppo tapaus kaikin puolin. Kuitenkin silmiäni kehystää mustaakin mustemmat rinkulat ja silmäpussit on joutunut maan vetovoiman uhriksi riippuen liitoksistaan. Olen väsynyt, mutta en suinkaan siksi, että kuopus valvottaisi öitä. Enemmän arkea kuormittaa esikoinen ja hänen m a t a f a k i n u h m a.

Oliver on aina ollut temperamenttinen mutta selkeitä uhman oireita havaittiin jo vuosi sitten kesällä. Olin silloin varma, että pahemmaksi ei enää voisi mennä, mutta enpä olisi voinut olla enempää väärässä. Nyt aikaisemmat raivarit ja kiukunpuuskat tuntuu ennemminkin liikuttavalta. 

Koen joka päivä vähän epäonnistuneeni ja mietin osaanko olla äiti, ainakaan hyvä sellainen, esikoiselleni enää lainkaan. Pahimpina päivinä saa ihan tosissaan miettiä miksi sitä omaa lasta rakastaakaan. Ja taas vähän itkeä, kuinka kamala äiti kamaline ajatuksineen onkaan.

Tuntuu vaan niin väärältä leperrellä vauvalle ja jokatoisella lauseella karjua esikoiselle. Tuntuu, etten enää muuta tee kuin huuda ääneni käheäksi. On vaan niin väsyttävää päivästä toiseen kinata ihan joka ikisestä asiasta, puuduttavaa kun kaikki menee ihan kuuroille korville, raskasta kuunnella puhuttelun sijaan pelkkää ulinaa ja marinaa. Tai se, kun pyytää tekemään jotain kymmenettä kertaa huomaten, että mitään ei edelleenkään tapahdu. 

Loppupeleissä kysymys ei välttämättä ole edes isoista asioista, vaan yksittäistapauksina ne olisi varmasti ihan mitättömiä juttuja. Joka ilta on itsellä kurja olo, kun suuttui "pikku jutuista" ja joka ilta lupaan, että seuraavana päivänä olen kiva enkä hermostu mistään ja oon ku morsian hääaamuna. No arvata saattaa.

Tiedän kyllä tämän olevan vaihe. Vaihe ennen seuraavaa vaihetta ja kuule, ei helpota just nyt yhtään. Nyt mä olen vain hyvin hyvin loppu. Enkä oikeastaan tiedä, mitä nyt tällä edes haen, jonkinlaista synninpäästöä varmaan. Tässä mä oon nyt ripillä, sanokaa että te fiilaatte.

ONE WORD : OMG!

Ota kuvaa yksityiskohdista. Niinku silleen et selvii tän neuleen kiva leikkaus.
??????

Mikä tää on? 5- vuotias hakemassa ensimmäistä Lauantai-illan namipussia? wtf?

Keep it cool, joo tää on hyvä.

Tässä näin nyt sitten esittelen teille House of Brandonilta kotiutunutta kivaa neuletta. Mitäs te tykkäätte? No ei, mutta siis heittämättä nousi ykkösneuleeksi, matsku on kivan ohkaista ja leikkaus  tosi kiva! Voin kuvitella tän rentoon kuin siistimpäänkin asuun. Kiitos sisko kauniista, onnistuneista kuvista, shokeeraat minut taidoillasi melkein kuin Ossi! ...Kualen!=D

Neule saatu.

SADEMETSÄ, VUORI, MUSTIKKAMÄKI!

...Let's go ystävät, matka jatkua saa! Tulkaa kaikki mukaan, ei pois saa jäädä kukaan!

Kuka arvaa mistä otsikointi ja loru on peräisin? Mulla lähti tuo hyrräämään päässä heti Aarrekidin uusimman kuosin, Piia Kedon suunnitteleman Rainforestin nähdessäni. Aarrekid on vuonna 2009 perustettu lastenvaatemerkki, jonka vaatteet valmistuu valvotusti Suomessa, Virossa ja Portugalissa 100 % luomupuuvillasta. Merkki on meille tuttu jo Oliverin vauva-ajoilta kun ostin ensimmäiset Aarremetsä- legginsit ja siitä päivästä lähtien on Aarremetsää löytynyt jossain muodossa, eikä varmaan ole ainuttakaan mallistoa, jota meillä ei olisi Aarrekidilta ollut. Itse tykkään Aarrekidin leikkisistä, ajattomista ja unisex- kuoseista ja siitä, miten hyvin malli hoikalle lapselle istuu. Oliver on 92 cm/13 kg ja paita sekä housut ovat kokoa 100. Kasvuvaraa on hieman, mutta vaate istuu siitä huolimatta kauniisti päälle. Lisää sovituskuvia voitte kurkkia Something small, Annu E ja Lapsellista- blogeista.

Löytyykö teiltä Aarrekidin aarteita? Iskikö syksyn uusi kuosi?

Kuvassa näkyvät vaatteet saatu.

JOSKUS ON MENTÄVÄ MISTÄ AITA ON MATALIN

Olen aiemminkin kirjoittanut, että esikoisen vauvavuosi oli kaikkea muuta kuin helppo. Ehkä senkin takia tällä kierroksella olen nauttinut vauvantuoksusta kaksinkerroin ja tuntuu, ettei vauvakupla ole poksahtamassa aikoihin.

Kaikki alkoi esikoisen kohdalla jo kuukauden iässä, alkuun ne oli vain selkeitä koliikin oireita ja aloitettiin vyöhyketerapia. Sitä jatkettiin kuukauden verran kun tajusin, ettei kysymys ollut enää vain siitä. Yli puolet syödystä tuli ulos, jatkuva hikka, kova nieleskely ja voimakkaan pistävältä haiseva henki. Kaikista kamalinta oli kuitenkin selkä kaarella tunteja putkeen huutava lapsi, sekä sitä seurannut avuttomuuden ja epäonnistumisen tunne, kun en osannut auttaa. Illat oli meidän pahin vihollinen ja vielä pitkään oireiden helpottaessa pelkäsin jokaista iltaa ja inahdusta. Selvisi, että koliikin oireet aiheutuivat refluksista ja lääkärin neuvoilla keskityimme sen helpottamiseen. Kiinteät aloitettiin aikaisemmin, oli lääkkeitä ja kaiken maailman vippaskonsteja. Kun lapsi alkoi olemaan enemmän pystyssä, alkoi oireet helpottaa entisestään ja nykyään oireet ovat hyvin harvinaisia.

Voisin vertailla kokonaisen päivän eroja meidän vauvojen välillä. Kyllähän minä esikoista rakastan ihan yhtälailla, mutta vauvavuosi koetteli mielenterveyttä parisuhteen lisäksi aika tavalla. Tiedostan tietenkin, ettei se ollut vauvan syy tai että hän olisi ollut hankala, hän vaan oli kovin kipuinen. En oikeastaan ole koskaan ymmärtänyt kuopuksestakin monesti esitettyä kysymystä "onko hän kiltti?", koska vaikka kuinka olin väsynyt, vihainen ja turhaantunut esikoisen vauvavuotena, en ikinä mieltänyt häntä tuhmaksi vauvaksi, tai nyt hyvin nukkuvaa perustyytyväistä kuopusta kiltiksi. Kyllä minä jälkeenpäin olen monesti sanonut, etten tiedä kuinka niistä hyvin synkistä yksinäisistä ajoista selvisin. Ossi oli (ja on) vuorotöissä ja minä paljon yksin, olin ainut lapsen omaava kaveripiirissä ja vauva ei juonut pullosta, joten päivät kun olisin voinut Ossin vapaiden vuoksi nukkua, en voinut. Olen nukkunut kokonaisen yön vasta Oliverin ollessa vuoden vanha, kun yöimetyksestä vieroitettiin. Jos ei laske niitä paria yötä kun lähdin radalle ja syötin vauvan illalla ennen lähtöä ja niillä kerroilla poika sai tuttipullosta maidon sen kerran-kaksi kun yöllä heräsi. Tiedän teidän ajattelevan että miksi minä sitten en niitä paria kertaa vain nukkunut univelkoja, mutta niinä aikoina kaipasin vain totaalista nollaamista, kotoa pois pääsemistä ja halusin saada ajatukset hetkeksi muualle, karata päälle kaatuvia seiniä.

Löysin monta vinkkiä koliikin ja refluksin helpottamiseksi mutta en oikeastaan yhtäkään apua äidin jaksamiseen, siihen olisin kaivannut neuvoja kolmisen vuotta sitten. Väsymys on pahin piina, enkä ihmettele sen käyttämistä kidutusmenetelmänä. Itse ainakin olin kuin uudestisyntynyt kun sain vihdoin nukkua, olin täysin eri ihminen. En minä tahallani tiuskinut, äyskinyt ja ollut naama nurinpäin ihan vain muiden kiusaksi. En tahallani viskonut tavaroita, itkenyt ja karjunut. Tai tosissani ajatellut vihaavani kaikkea enkä oikeasti tarkoittanut niitä pahoja ajatuksia lapsen huutaessa toista tuntia. Olin vain väsynyt.

Minun vinkkini? Ole armollinen itsellesi ja mene joskus suosiolla rimaa hipoen. Älä syyllistä itseäsi, vika ei ole sinun. Ja hei, vaikka tuntuu toivottomalta niin tiedä se, että teet kyllä parhaasi. Tiedän myös sen vihan tunteen, voi kyllä tiedän. Sen kun kauheat ajatukset täyttää pääsi ja häpeät niitä itsekin. Tiedän, ettet ikinä voisi niitä ajatuksia toteuttaa, tiedä sinä se että olet silti normaali ja paras omalle lapsellesi. Tarjoa syliä ja rauhoittele, mutta älä epäröi käyttää hyväksi todettuja apukeinoja. Koita porskutella eteenpäin ajatuksen voimalla, että se on vain v a i h e. Älä epäröi pyytää apua, älä häpeä sanoa ettet jaksa ja muista, että olet riittävän hyvä.

Onko teille koliikki tai refluksi/ tai jopa molemmat tuttua? Miten selvisitte?

VIVIAN 3 KK

Tasan viikko sitten Vivian täytti kolme kuukautta. Kolme kuukautta vanha tyttömme on kovin hymyileväinen sekä seurallinen ja hakee kovasti intensiivistä katsekontaktia. Vivian on edelleen täysimetyksellä, joka toisinaan on viedä minut järjiltä. Rintaraivarit säestää kovaäänisesti neliöitämme ja rauhalliset imetyshetket ovat lähinnä häviävä luonnonvara.

Vivian rauhoittuu Red Hot Chili Peppersin tahtiin mutta vihaa tuttia. Ja kyllä, jokaista merkkiä, mallia ja kokoa on kokeiltu. Hän viihtyy lattialla pötkötellen pitkiäkin aikoja, mutta makuullaan turhaantuu kun ei taidot riitä eteenpäin kulkemiseen. Kolmikuinen pötkylä osaa kääntyä vatsalta selälleen ja liikkuu pieniä matkoja sätkimällä...Melko selkeä rytmikin löytyy jo, kahdet pidemmät päiväunet sekä pari satunnaista torkkua väliin. Yöt meillä edelleen heräillään 1-3 kertaa. 

Maanantaina oli 3kk-neuvola, jossa Vivian sai myös rokotteet: yhdet molempiin reisiin sekä rotavahvistuksen suun kautta. Pieni itku toiselle tuli ja sitä seurannut loukkaantuminen, mutta ei aikaakaan kun jo naureskeli omassa kaukalossaan. Sirohan tuo on, niinkuin neuvolantätikin huomautti. -10 käyrällä mennään ja kuulemma varaa ei ole yhtään tippua, itse en kuitenkaan ole y h t ä ä n huolissani, koska mitat on kutakuinkin prikuulleen samanlaiset kuin veljellä. Molemmat kasvaa pituutta hurjaa vauhtia ja paino alkaa saada kiinni vasta vuoden tienoilla.

Pituus 60 (56,7)

Paino 5210 (4800)

Pää 40,5 (39,4)

Kuten mitoista huomaa, niin siro on tosiaan. Mutta kyllä hän oikein hyvin syö ja maitoa piisaa. Rokotuksista jännitin koko tämän viikon nouseeko kuume tai oireileeko maha, mutta aika pienillä vaivoilla ollaan säästytty. Vaikka nuo rokotukset aina kovin kurjia ovatkin, niin meillä kyllä tullaan ottamaan myös kupuoksen kanssa kaikki rokotusohjelmaan kuuluvat ja suoraan sanotakseni en ymmärrä niitä, jotka jättävät ottamatta. Miten teillä? Menettekö rokotusohjelman mukaan vai poimitteko osan niistä? Jätätkö kokonaan ottamatta?

INVENTAARIO

Mekko: Marimekko

Sukkahousut: Lindex

Kengät: Minna Parikka

Takki: H&M

Joillakin uusi alku alkaa Uudenvuodenlupauksista, itse taas kuulun siihen ryhmään jolle herää uudistamisen tarve kun lomat on lusittu ja maassa makaavista kellastuneista lehdistä on hyväksyttävä se tosiasia, että kesä on takanapäin (ja aloittaa tj-laskennat ensi kesään). Koululaiset ostavat uudet vihot ja penaalit täytteineen, lapset aloittavat päiväkodit ja töihinpaluu koittaa. Uuden alku..

Syksy on tuonut tullessaan paljon uutta minullekin. Aloitin syksyn arjen kahden lapsen äitinä, teen töitä taskurahapalkalla, blogiani odottaa uudet tuulet ja olen miettinyt ihan vakavissani hakea opiskelemaan ensi kevääksi. Lisäksi muutoksen ja uudistuksen kohteeksi on tänä syksynä joutunut vaatekaappini, joka oikeastaan joutui melkoiseen inventaarioon. Niin lukuisat kerrat olen seissyt vaatekaappini edessä valtava vaatepino vedettynä lattialle, mutisten kuinka en omista mitään päälle pantavaa. Liikaa "ehkä mä tuota vielä joskus käytän"- vaatteita, saumoista kiertyneitä paitoja ja kasa vaatteita jotka eivät mätsää keskenään. HUOH! Päätin minimoida ja panostaa laatuun sekä istuvuuteen. Haaveena se, että omistan vähän mutta silti monipuolisesti ja kaikki olisi keskenään helposti yhdisteltävissä. Saman inventaarion kärsi myös kenkäkaappi, joka harveni jätesäkillisen verran. Pyysinkin Ossia kuvaamaan minut uusimmissa hankinnoissani, joista mekko on ostettu käytettynä. No, Ossille tarkentaminen on yhtä hepreaa kuin minulle kuvattavana oleminen, joten lopputulos on melko surullinen. Nyt kuitenkin taidan olla virallisesti täti-ihminen, kun Marimekko rantautui uusittuun vaatekaappiini ;) Varmasti jatkossakin kaapistani tulee löytymään isojen ketjuliikkeiden tuotantoa, mutta toivottavasti ei tässä määrin

Mitäs te tykkäätte asusta? Ostatko mielummin useamman tuotteen pienempään hintaan vai satsaatko yksittäisiin löytöihin?

KIITOS

Kun aloitin bloggaamisen, en asettanut blogilleni minkäänlaisia odotuksia. Oli kiva huomata, että  joku luki höpinöitäni ja hiljalleen aloin enemmän ja enemmän panostamaan blogin sisältöön. Nyt naurattaa lukea ihan ensimmäisiä postauksia, mutta en niitä häpeästä huolimatta ole lähtenyt piilottamaan. On kiva huomata itsekin miten valtava kehitys näkyy parin vuoden bloggailulla, teksti on paljon selkeämpää ja helppolukuisempaa ja kuvaamisessa huomaan kehittyväni jatkuvasti.  Musta on myös kiva, että te lukijat pääsette näkemään mistä kaikki on saanut alkunsa, bloggaamisessa kuitenkin oppii jatkuvasti, eikä valmista tule koskaan.

Viime syksynä olin innoissani päästessäni mukaan Kaksplussan blogiyhteisöön, mutta muutaman kuukauden päästä jo erosinkin. Vaikka paikka ei ollut lainkaan omani, en sano että päätös kirjoittaa KP:lla olisi ollut virhe, opetti se millainen bloggaajana haluan olla ja millainen en. Päädyin siirtymään takaisin omalle alustalle ja keskittymään omaan juttuuni, eikä aikaakaan kun sain tilaisuuden päästä yhdeksi Lumobloggaajaksi. Lumot lumosi heti ja vihdoin tuntui kodilta. 

Kun oven sulkee, ikkunoita avautuu. Vieläkään en ole asettanut blogilleni tavoitteita enkä ajatellut asettaa jatkossakaan, aika näyttää. Tiedän vain, että päätös lähteä Lumoista oli blogiurani hankalin päätös. Riskejä on kuitenkin otettava päästäkseen eteenpäin, niinpä saadessani ihan uudenlaisen mahdollisuuden edetä blogini kanssa päätin muutaman unettoman yön jälkeen, että tämäkin kortti on katsottava. Blogissani tulee siis tapahtumaan muutoksia, isojakin. Lähden Lumoista lähiaikoina ja uusi muuttuva osoite vaihtuu Lokakuun puolella. Infoan siitä lisää myöhemmin ja kerron lisää tästä mysteerisestä uudesta kodista. Toivottavasti te kaikki seuraatte perässä. Mutta musta on huikeaa, että just mun pikkuruinen blogi on nähty potentiaalisena. 

Joten, kiitos kuluneesta keväästä ja sitä seuranneesta kesästä. Kiitos huikeasta mahdollisuudesta, tsempeistä  ja avusta. Puolivuotta on mennyt kohisten ja päivääkään en ole katunut. On ollut kunnia kuulua Lumo-bloggaajien huikeaan joukkoon.

HERÄTYS

Melkein heti Vivianin syntymän jälkeen mulla tuli kauhea tekemisen tarve. Selkä oli laittanut minut raskausaikana hyvin varhain työkyvyttömäksi ja kun kivut synnytyksen jälkeen vähitellen hälvenivät, nousi vuorostaan kauhea motivaatio tehdä satalasissa, niin pitkään olin jo ollut "vain kotona".

Ihan ensimmäiseksi ilmoittauduin äidinmaidonluovuttajaksi, mikä osoittautuikin paaaaljon haasteellisemmaksi ja aikaa vievämmäksi kuin olin luullutkaan. Ja koska meillä oli melkoinen reissukesä ja matkailtiin paljon kotimaassa, jäi maitobaarin lypsyistunnoille aikaa hyvin minimaalisesti. Siis, yhden rinnalla asuvan täysimetettävän lisäksi.

Oli suunniteltava ja järjestettävä ristiäiset, samoihin kipuihin aloitin myös juoksukoulun. Sitten päätin, että haluan tehdä kotona töitä, kävin ripsikoulutuksen ja perustin toiminimen. Ja nyt olenkin päivittäin saanut ripsittää harjoitusasiakkaita. Uhma näytti parhaimpansa ja järkättävänä oli vielä kolmevee synttärit. Ainiin, sitten olisi tämä blogi ja sen tulevaisuus sekä miehen vuorotyöt. Vivian on pian kolme kuukautta ja sen sijaan, että olisin sillä äitiysLOMALLA, olen bookannut viikkoni ihan äärirajoille. Kaiken lisäksi lupauduin avustajaksi täällä kotipaikkakunnallani toimivaan vapaaehtoistoimintaan lastenliikunnan saralla... 

PUUH! Ja mihin kaikki stressi kulminoituu? Siihen, että lukitsen minut ja vauvan ulos ilman puhelinta ja avaimia ja lukkoseppä joutuu poraamaan lukon rikki. Ja lopulta siihen, että tulen ryöstetyksi ja saan kaiken muun ohella vielä uusia ajokorttini, pankkikorttini sekä pankkitilini. Ja ihan viimeistään siihen, kun itsekin kirjaimellisesti hypin tasajalkaa ja heitän esikoisen ruokalautasen lattialle. Toki kolmella valvotulla yöllä voi olla oma osansa.

Tänään aamulla kun tosiaan huomasin tulleeni ryöstetyksikin, tuli jo itku. Tekisi mieli haistattaa kaikille ja painaa pää tyynyyn ja toivoa heräävänsä jossain missä paskotaan pelkkiä sateenkaaria ja oksennetaan yksisarvisia. Mutta koska luulen huomennakin herääväni vauvanpukluisista lakanoista esikoisen aamukiukkuihin, päätin toivoa jotain realistisempaa. Jostain oli luovuttava, joten lopetin kauan stressanneen äidinmaidonluovuttamisen ja poden siitä ihan kamalaa kamalaa morkkista. Kun saan vielä vähän petrausta ripsien suhteen, vähennän niidenkin tekemistä. Blogiin panostan jatkossakin ja pyrin koko ajan parempaan ja eteenpäin. 

Meillä siis alkoi syyskuun ensimmäinen viikko melkoisen epäonnisesti, mutta se herätti myös pysähtymään. Pieniä on myös murheeni viime tapahtumien rinnalla, joista olen myös ollut äärimmäisen ahdistunut. Olen etuoikeutettu kun saan herätä aamulla vailla pelkoa ja onnekas syntyessäni Suomeen. Kunpa ketään ei asettaisi itseään toista arvokkaammaksi vaan näkisi, että tämä Maailma on meille kaikille.

Tajunnanvirtaa.. Kertokaas miten teidän syyskuun ensimmäinen viikko pyörähti käyntiin?

PERSPEKTIIVIÄ..

..91 senttimetrin korkeudelta. Oliver sai lahjaksi meiltä vanhemmilta ihka oikean kameran ja sillä on ahkeraan parisen viikkoa kuvailtu niin varpaita kuin selfieitä. Ei taida olla omena kauaksi puusta pudonnut.