KUN ÄITI VÄSYY.

Kun odotin kuopusta, pohdin voisinkohan koskaan tuntea samanlaista rakkautta kuin esikoista kohtaan, riittäisikö rakkaus ja jakaantuisiko se molemmille tasapuolisesti. Huolehdin ihan suotta, rakkaus kuopukseen ei ole samanlaista "eka kerta on aina eka kerta", mutta ehdottomasti rakkaus on riittänyt, tuplaantunut, triplaantunut ja jaettu tasapuolisesti. 

Meille esitetään usein kysymys, kuinka arki on lähtenyt rullaamaan ja miten vauva nukkuu tai syö. Joka kerta vastaan samalla tavalla: hyvin. Ja niin onkin, vauva on hyvinvoiva, iloinen ja melko helppo tapaus kaikin puolin. Kuitenkin silmiäni kehystää mustaakin mustemmat rinkulat ja silmäpussit on joutunut maan vetovoiman uhriksi riippuen liitoksistaan. Olen väsynyt, mutta en suinkaan siksi, että kuopus valvottaisi öitä. Enemmän arkea kuormittaa esikoinen ja hänen m a t a f a k i n u h m a.

Oliver on aina ollut temperamenttinen mutta selkeitä uhman oireita havaittiin jo vuosi sitten kesällä. Olin silloin varma, että pahemmaksi ei enää voisi mennä, mutta enpä olisi voinut olla enempää väärässä. Nyt aikaisemmat raivarit ja kiukunpuuskat tuntuu ennemminkin liikuttavalta. 

Koen joka päivä vähän epäonnistuneeni ja mietin osaanko olla äiti, ainakaan hyvä sellainen, esikoiselleni enää lainkaan. Pahimpina päivinä saa ihan tosissaan miettiä miksi sitä omaa lasta rakastaakaan. Ja taas vähän itkeä, kuinka kamala äiti kamaline ajatuksineen onkaan.

Tuntuu vaan niin väärältä leperrellä vauvalle ja jokatoisella lauseella karjua esikoiselle. Tuntuu, etten enää muuta tee kuin huuda ääneni käheäksi. On vaan niin väsyttävää päivästä toiseen kinata ihan joka ikisestä asiasta, puuduttavaa kun kaikki menee ihan kuuroille korville, raskasta kuunnella puhuttelun sijaan pelkkää ulinaa ja marinaa. Tai se, kun pyytää tekemään jotain kymmenettä kertaa huomaten, että mitään ei edelleenkään tapahdu. 

Loppupeleissä kysymys ei välttämättä ole edes isoista asioista, vaan yksittäistapauksina ne olisi varmasti ihan mitättömiä juttuja. Joka ilta on itsellä kurja olo, kun suuttui "pikku jutuista" ja joka ilta lupaan, että seuraavana päivänä olen kiva enkä hermostu mistään ja oon ku morsian hääaamuna. No arvata saattaa.

Tiedän kyllä tämän olevan vaihe. Vaihe ennen seuraavaa vaihetta ja kuule, ei helpota just nyt yhtään. Nyt mä olen vain hyvin hyvin loppu. Enkä oikeastaan tiedä, mitä nyt tällä edes haen, jonkinlaista synninpäästöä varmaan. Tässä mä oon nyt ripillä, sanokaa että te fiilaatte.