HERÄTYS

Melkein heti Vivianin syntymän jälkeen mulla tuli kauhea tekemisen tarve. Selkä oli laittanut minut raskausaikana hyvin varhain työkyvyttömäksi ja kun kivut synnytyksen jälkeen vähitellen hälvenivät, nousi vuorostaan kauhea motivaatio tehdä satalasissa, niin pitkään olin jo ollut "vain kotona".

Ihan ensimmäiseksi ilmoittauduin äidinmaidonluovuttajaksi, mikä osoittautuikin paaaaljon haasteellisemmaksi ja aikaa vievämmäksi kuin olin luullutkaan. Ja koska meillä oli melkoinen reissukesä ja matkailtiin paljon kotimaassa, jäi maitobaarin lypsyistunnoille aikaa hyvin minimaalisesti. Siis, yhden rinnalla asuvan täysimetettävän lisäksi.

Oli suunniteltava ja järjestettävä ristiäiset, samoihin kipuihin aloitin myös juoksukoulun. Sitten päätin, että haluan tehdä kotona töitä, kävin ripsikoulutuksen ja perustin toiminimen. Ja nyt olenkin päivittäin saanut ripsittää harjoitusasiakkaita. Uhma näytti parhaimpansa ja järkättävänä oli vielä kolmevee synttärit. Ainiin, sitten olisi tämä blogi ja sen tulevaisuus sekä miehen vuorotyöt. Vivian on pian kolme kuukautta ja sen sijaan, että olisin sillä äitiysLOMALLA, olen bookannut viikkoni ihan äärirajoille. Kaiken lisäksi lupauduin avustajaksi täällä kotipaikkakunnallani toimivaan vapaaehtoistoimintaan lastenliikunnan saralla... 

PUUH! Ja mihin kaikki stressi kulminoituu? Siihen, että lukitsen minut ja vauvan ulos ilman puhelinta ja avaimia ja lukkoseppä joutuu poraamaan lukon rikki. Ja lopulta siihen, että tulen ryöstetyksi ja saan kaiken muun ohella vielä uusia ajokorttini, pankkikorttini sekä pankkitilini. Ja ihan viimeistään siihen, kun itsekin kirjaimellisesti hypin tasajalkaa ja heitän esikoisen ruokalautasen lattialle. Toki kolmella valvotulla yöllä voi olla oma osansa.

Tänään aamulla kun tosiaan huomasin tulleeni ryöstetyksikin, tuli jo itku. Tekisi mieli haistattaa kaikille ja painaa pää tyynyyn ja toivoa heräävänsä jossain missä paskotaan pelkkiä sateenkaaria ja oksennetaan yksisarvisia. Mutta koska luulen huomennakin herääväni vauvanpukluisista lakanoista esikoisen aamukiukkuihin, päätin toivoa jotain realistisempaa. Jostain oli luovuttava, joten lopetin kauan stressanneen äidinmaidonluovuttamisen ja poden siitä ihan kamalaa kamalaa morkkista. Kun saan vielä vähän petrausta ripsien suhteen, vähennän niidenkin tekemistä. Blogiin panostan jatkossakin ja pyrin koko ajan parempaan ja eteenpäin. 

Meillä siis alkoi syyskuun ensimmäinen viikko melkoisen epäonnisesti, mutta se herätti myös pysähtymään. Pieniä on myös murheeni viime tapahtumien rinnalla, joista olen myös ollut äärimmäisen ahdistunut. Olen etuoikeutettu kun saan herätä aamulla vailla pelkoa ja onnekas syntyessäni Suomeen. Kunpa ketään ei asettaisi itseään toista arvokkaammaksi vaan näkisi, että tämä Maailma on meille kaikille.

Tajunnanvirtaa.. Kertokaas miten teidän syyskuun ensimmäinen viikko pyörähti käyntiin?