JOSKUS ON MENTÄVÄ MISTÄ AITA ON MATALIN

Olen aiemminkin kirjoittanut, että esikoisen vauvavuosi oli kaikkea muuta kuin helppo. Ehkä senkin takia tällä kierroksella olen nauttinut vauvantuoksusta kaksinkerroin ja tuntuu, ettei vauvakupla ole poksahtamassa aikoihin.

Kaikki alkoi esikoisen kohdalla jo kuukauden iässä, alkuun ne oli vain selkeitä koliikin oireita ja aloitettiin vyöhyketerapia. Sitä jatkettiin kuukauden verran kun tajusin, ettei kysymys ollut enää vain siitä. Yli puolet syödystä tuli ulos, jatkuva hikka, kova nieleskely ja voimakkaan pistävältä haiseva henki. Kaikista kamalinta oli kuitenkin selkä kaarella tunteja putkeen huutava lapsi, sekä sitä seurannut avuttomuuden ja epäonnistumisen tunne, kun en osannut auttaa. Illat oli meidän pahin vihollinen ja vielä pitkään oireiden helpottaessa pelkäsin jokaista iltaa ja inahdusta. Selvisi, että koliikin oireet aiheutuivat refluksista ja lääkärin neuvoilla keskityimme sen helpottamiseen. Kiinteät aloitettiin aikaisemmin, oli lääkkeitä ja kaiken maailman vippaskonsteja. Kun lapsi alkoi olemaan enemmän pystyssä, alkoi oireet helpottaa entisestään ja nykyään oireet ovat hyvin harvinaisia.

Voisin vertailla kokonaisen päivän eroja meidän vauvojen välillä. Kyllähän minä esikoista rakastan ihan yhtälailla, mutta vauvavuosi koetteli mielenterveyttä parisuhteen lisäksi aika tavalla. Tiedostan tietenkin, ettei se ollut vauvan syy tai että hän olisi ollut hankala, hän vaan oli kovin kipuinen. En oikeastaan ole koskaan ymmärtänyt kuopuksestakin monesti esitettyä kysymystä "onko hän kiltti?", koska vaikka kuinka olin väsynyt, vihainen ja turhaantunut esikoisen vauvavuotena, en ikinä mieltänyt häntä tuhmaksi vauvaksi, tai nyt hyvin nukkuvaa perustyytyväistä kuopusta kiltiksi. Kyllä minä jälkeenpäin olen monesti sanonut, etten tiedä kuinka niistä hyvin synkistä yksinäisistä ajoista selvisin. Ossi oli (ja on) vuorotöissä ja minä paljon yksin, olin ainut lapsen omaava kaveripiirissä ja vauva ei juonut pullosta, joten päivät kun olisin voinut Ossin vapaiden vuoksi nukkua, en voinut. Olen nukkunut kokonaisen yön vasta Oliverin ollessa vuoden vanha, kun yöimetyksestä vieroitettiin. Jos ei laske niitä paria yötä kun lähdin radalle ja syötin vauvan illalla ennen lähtöä ja niillä kerroilla poika sai tuttipullosta maidon sen kerran-kaksi kun yöllä heräsi. Tiedän teidän ajattelevan että miksi minä sitten en niitä paria kertaa vain nukkunut univelkoja, mutta niinä aikoina kaipasin vain totaalista nollaamista, kotoa pois pääsemistä ja halusin saada ajatukset hetkeksi muualle, karata päälle kaatuvia seiniä.

Löysin monta vinkkiä koliikin ja refluksin helpottamiseksi mutta en oikeastaan yhtäkään apua äidin jaksamiseen, siihen olisin kaivannut neuvoja kolmisen vuotta sitten. Väsymys on pahin piina, enkä ihmettele sen käyttämistä kidutusmenetelmänä. Itse ainakin olin kuin uudestisyntynyt kun sain vihdoin nukkua, olin täysin eri ihminen. En minä tahallani tiuskinut, äyskinyt ja ollut naama nurinpäin ihan vain muiden kiusaksi. En tahallani viskonut tavaroita, itkenyt ja karjunut. Tai tosissani ajatellut vihaavani kaikkea enkä oikeasti tarkoittanut niitä pahoja ajatuksia lapsen huutaessa toista tuntia. Olin vain väsynyt.

Minun vinkkini? Ole armollinen itsellesi ja mene joskus suosiolla rimaa hipoen. Älä syyllistä itseäsi, vika ei ole sinun. Ja hei, vaikka tuntuu toivottomalta niin tiedä se, että teet kyllä parhaasi. Tiedän myös sen vihan tunteen, voi kyllä tiedän. Sen kun kauheat ajatukset täyttää pääsi ja häpeät niitä itsekin. Tiedän, ettet ikinä voisi niitä ajatuksia toteuttaa, tiedä sinä se että olet silti normaali ja paras omalle lapsellesi. Tarjoa syliä ja rauhoittele, mutta älä epäröi käyttää hyväksi todettuja apukeinoja. Koita porskutella eteenpäin ajatuksen voimalla, että se on vain v a i h e. Älä epäröi pyytää apua, älä häpeä sanoa ettet jaksa ja muista, että olet riittävän hyvä.

Onko teille koliikki tai refluksi/ tai jopa molemmat tuttua? Miten selvisitte?