Yleensä syksyn muuttuessa yhä synkemmäksi ja sateisemmaksi vaivun itsekin jonkinlaiseen koomaan ja lievään kaaosmasennukseen. Olen äreämpi, kireämpi ja kaikinpuolin tyytymätön elämääni, vaikka se olisi ihan samanlaista kuin vielä muutama kuukausi takaperin.

Nyt on kuitenkin toisin. En tiedä mistä se oikeastaan johtuu, koska olen taatusti väsyneempi sekä enemmän kiinni lapsissa kuin miesmuistiin, mutta silti onnellisempi kuin aikoihin. Esikoisen uhma koettelee, kuopus on tissinyysyläinen, tukka on jatkuvasti likaisella suttunutturalla ja aina ennen itselle niin kovin tärkeä oma_aika on tänäpäivänä lähinnä vain huono vitsi. Siitä huolimatta ajaessani lähiömme märkiä asvalttiteitä lastenlaulujen tahdittaessa lasten ulinaa takapenkillä koen olevani vain ihan hirveän onnekas ja onnellinen. (..ja okei, ihan kypsä niihin lastenlauluihin.) 

Kai sitä sitten vain on löytänyt sen henkisen fengshuinsa ja sisäisen rauhansa tai sitten luovuttanut sen suhteen, että täytyisi aina olla vähän parempi, nopeampi, laihempi, kauniimpi tai omistaa vähän kauniimman kodin, paremman ammatin tai kivoimmat kledjut. Itsensä kehittäminen on aina tietysti suotavaa ja tavoitteita sekä haaveita oltava ja niihin kurkoteltava, mutta olisi hyvä löytää se onni myös tästä hetkestä. Sen sijaan, että mietittäisiin mikä asia voisi olla vähän paremmin keskityttäisiin siihen mitä meillä on tässä ja nyt. Loppupeleissä onnea voi löytää ihan mistä tahansa eikä se vaadi ihmeitä. Se voi olla vanha herrasmies, joka avaa sinulle oven kun kätesi ovat täynnä, lapsen uusi opittu taito, onnistunut aamukahvi, hyvä hiuspäivä, ystävä, suklaa, aurinkoinen päivä, lapsen nauru, illan rauhaisa hetki tai se, kun olet supervihainen miehellesi ja hän tulee halaamaan vitsaillen kuinka "yksi halaus voi poistaa tuhat murhetta". Ja ärsyynnyt lisää, koska nauroit, etkä voi enää olla vihainen. Ja koska se tepsi.

En ole ikinä ollut mikään arjen fanittaja ja mielellään keksin päiviin paljon tekemistä. Jollain tapaa kuitenkin rakastan sitä, minulla on siis selvästi arkeen samanlainen suhde kuin mieheeni: viharakkaus. Ja rakastan käpertyä jo omaksi vakiintuneeseen kulmaukseeni sohvalla miehen vierelle jäätelöpurkki kourassa. Sitähän elämä loppujenlopuksi on, ihan vaan arkea.

Just nyt olo on pelkkää sydänsilmähymiötä. Ihana mies, ihanat lapset, ihana koti ja ihana elämä. Ällöä eikös?

Psst. Oppi & Ilo- arvonnassa voittivat Ulla ja Noora, laitatteko viestiä mulle osoitteeseen pikkuollie@gmail.com

Fiksaa kukkaruukkusi

Inspiraation tähän maljakkoon sain, kun löysin samalla idealla tuunattuja mukeja. Kemikaalien ja pesemisen tarpeen johdosta päädyin kuitenkin koristelemaan muuta kuin ruoka/juoma- käyttöön tarkoitettuja astioita ja tämä kukkaruukku suorastaan huusi minua. Kaikista kivoin yhtälö olisi ollut tuo hempeä vaaleanpunainen ja minttu, mutta vaaleanpunainen ehti loppua ennen onnistumista=D Kolmas kerta todensanoo ja suosittelenkin tarkistamaan, että kaapista löytyy kynsilakanpoistoainetta. Ei sillä, että olisin itse joutunut odottamaan, että mies tuo sitä kaupasta töiden jälkeen...

Tähän siis tarvitset astian/kulhon, kertakäyttöisen vadin (tai sellaisen, jonka likaantumisella ei ole väliä) sekä mieluisia kynsilakkoja. (ja sen poistoaineen ja supervenyvät hermot...)

Laita vatiin lämmintä vettä ja tiputa kynsilakkaa muutama pisara joukkoon, voit tehdä joko erissä yksi väri kerrallaan tai laittaa kaikki kerrallaan. Halutessasi voit esim. hammastikulla tehdä kalvon pintaan kuviota. Odota, että kynsilakka on "levinnyt". Lämmin vesi muodostaa kynsilakasta pintaan kalvon ja upottaessasi kulhon veteen, tarttuu kalvo kulhon pintaan.

Älä kuivaa pyyhkimällä! Anna kuivua paperinpalan päällä. 

Musta tästä kolmannesta koekappaleesta tuli aikas kiva, mutta mitäs te sanotte? 

Oppi&ilo -arvonta

En ole ikinä oppinut olemaan sellainen leikkijävanhempi. On päiviä kun ihan tosissani yritän, mutta huomaan melko pian, ettei leikki suju itseltäni luonnostaan, joten on ihanaa kun Oliver on päivä päivältä vähän isompi ja voidaan jo pelailla, askarrella ja tehdä yhdessä muutakin kuin pöristellä autojen kanssa. Meillä onneksi mies on sellainen leikissä mukaan heittäytyjä, että vähän korvailee mun mielikuvituksen köyhyyttä.

Oppi & ilo lähetti meille ihanan paketin pelejä, loruja ja poispyyhittäviä tusseja vihkoineen. Lorut on viihdyttänyt meidän Viviania vähintään yhtä paljon, kuin esikoista piirrustukset, jotka voi jälkiä jättämättä pyyhkäistä sormella pois. Tahdon lelulla aina olevan joku idea ja tarkoitus, eikä meillä suosita yksittäisiä leluja. Siitä johtuen Oppi & ilon tiedon ja taidon kehitystä tukevat lelut eri ikävaiheisiin soveltuen herätti kiinnostukseni ja musta on ihan huippua, että kahdella teistä on mahdollisuus voittaa vapaavalintainen tuote heidän nettisivuiltaan! Sivuilta löytyy tosiaan leluja, kirjoja, pelejä, puuhakirjoja ja muuta kivaa 0-12 vuotiaille lapsille.

Arvontaan voit osallistua kertomalla minkä Oppi&Ilo- tuotteen haluaisit itsellesi voittaa ja jättämällä sähköpostiosoitteesi. Arvontaan on aikaa osallistua Sunnuntaihin 25.10 asti.

Arpaonnea!

EDIT! Muistathan jättää sähköpostiosoitteesi, tai ainakin erottuvan nimimerkin! 

Tuunaa johdot hamahelmillä

Tarvitset siis mattopuukon, jonkun tylpän esineen esim. kynä (tai meikkisiveltimen varsi, multa löytyi ainakin yks ihan täydellisellä halkaisijalla) ja mieluisia helmiä. 

Teet siis hamahelmeen viillon ja pujotat sen tylpän esineen avustuksella johtoon, toistat niin kauan kun hermot riittää ja valmista! Itselläni loppui helmet kesken kuulokkeiden kanssa, mutta ihan kivat niistä tuli noin keskeneräisinäkin. Puhelimen laturissa käytin pimeässä hohtavia helmiä, saa nähdä onko apua kun iltaisin pimeässä koittaa löytää puhelimen liitäntäreikää(?apua mikä sanahirviö). 

Mutta mitäs te sanotte? Meneekö testiin?

Koska äitiydestä tuli suorittamista?

Luin Riinan haastattelun äitiyden tuomasta uupumuksesta. Koko vartaloani kihelmöi lukiessani tekstiä, nieleskelin ja saatoinpa tirauttaa kyyneleenkin."Meidän tulisi olla siskoja.

Olen kyllästynyt pahan puhumiseen ja arvosteluun. Meidän pitäisi tukea toisiamme". Nyökkään. Tämän kun kaikki vielä sisäistäisi ja ainaisella taistelutantereella seisomisen ja sormella osoittelun sijaan tajuaisi, että me ollaan kaikki samalla puolella. Vedettäisiinkin kaikki yhtä köyttä.

Missä vaiheessa äitiydestä tai vanhemmuudesta ylipäätään tuli suorittamista? Omien sädekehien kiillotuskenttä ja kilpailu kuka pääsee paremmille pokaaleille? Tai millon äitinä olo jakaantui kahteen liigaan: paskamutseihin ja supermutseihin. Ja miksi on niin muodissa olla paskamutsi? Supermutseille, jotka jaksavat tehdä soseet itse nauretaan ja heitellään ivallista kommenttia kuinka nyt itse ollaan paskamutseja antaessa pilttiä. Paskamutsi sanana on mulle jo punainen vaate. Aina joku on "paskamutsi" kun tekee-tai näkee asian eri tavalla. Ennen netin keskustelupalstoja luulin, että on niin paljon eriäviä mielipiteitä ja tapoja kasvattaa kuin meitä vanhempiakin, mutta näemmä kysymys onkin siitä, että joko sä suoritat tai olet vaan paska. 

Mutta kaikista hauskinta lienee kuitenkin se, että vaikka on ihan cool olla paskamutsi ja vähän vähemmän cool suorittava supermutsi, niin sitten kun puhutaan ihan aidoista asioista (joihin en ihan laske sitä, kenellä alle 3 v saa sokeria ja kenellä ei), jaksamisesta ja henkisestä hyvinvoinnista, ääni kellossa muuttuu. Sitten sitä onkin ihan aidosti paska. Onko siis ihme, että kynnys pyytää apua on niin h*lvetin korkealla? Ei meistä kukaan halua epäonnistua, mutta vielä vähemmän, että joku toinen sen meille kertoo.

Minä en suostu myöntymään paskamutsiksi vaikka meillä ollaan herkuteltu jo ennen kolmea ikävuotta, tai ettei ulkoilla päivittäin. Menetän myös toisinaan liian nopeasti hermoni ja korotan ääntäni. Mutta enpä sen liiemmin suostu taipumaan suorittajasuperiksikaan, vaikka täysimetän, meinaan tehdä soseet itse enkä suosi valmisruokia. Ajattelin olla vain äiti, ihan hyvä sellainen. Huonoksi nimitän itseni vasta sitten, jos tarvitsisin apua mutta olisin liian ylpeä sitä pyytämään.

Ja kun puhun äitiydestä, puhun koska en ole törmännyt samanlaiseen hulluuteen isien keskuudessa. Tai tiedä häntä, vaikka Ossi selkäni takana poikien saunaillassa kävisi kädenväännön sijasta vääntöä siitä, kuka keittää maistuvimmat porkkanasoseet. Enkä välitä tietääkään.

Vivian 4kk

Vivian täyttää viiden päivän päästä neljä kuukautta, mutta koska neuvola oli tänään, ajattelin ottaa päivitykseen varaslähdön. Edelleen hän kasvaa veljensä tapaan pituus edellä ja paino tulee hitaasti mutta varmasti jäljessä, mutta siitä huolimatta saatiin siunaus jatkaa täysimetyksellä eikä ainakaan vielä ole tarvetta lisätä kiinteitä mukaan.

Yöt on meillä melko kivuttomia ja hän on kovin tyytyväinen, seurallinen ja hymyileväinen. Kääntyä osaa puolelta toiselle ja uutena taitona koittaa kovasti pungertaa (onko se sana?) istuma-asentoon. Vauva-asennossa ei ole viihtynyt koskaan ja nykyään vielä vähemmän. Kädet löytää tien suuhun ja kuola valuu solkenaan, myös lelukaaren leluista saadaan napattua kiinni ja vietyä suuhun. Vahvasti ollaan yhä vauvakuplassa ja päivittäin ihastelen hänen ihanuutta ja kauneuttaan. 

Esikoinen on ihana isoveli. Hän hoitaa, heijaa sitterissä, laulaa ja pusuttelee, lisäksi pitää myös huolen että isi tai äiti on varmasti huolehtinut siskon tarpeet.

Kuitenkin nyt viimeaikoina olen huomannut pientä mustasukkaisuutta ilmassa. Se saattaa ilmaantua vähän liian kovilla suukoilla "annan vaan pusun...", rutistusta muistuttavilla haleilla tai vähän turhan tahdikkailla pään taputuksilla. Saattaa se ilmetä myös hölmöillä tavoilla hakea huomiota, kiellettyjen asioiden toistamisella ja puhtaasti siskoa "ärsyttämällä". Toisinaan se tulee ulos vain kiukkuna.

Tässä taannoin pojan kiukutellessa jo toista tuntia vauvan itkun säestämänä istutin hänet lopulta alas ja kysyin ärsyttääkö sisko. Yllättäen kiukku hiljeni ja hän vastasi kyllä. Siihen sitten vastasin, että ei se mitään. Se on ihan ymmärrettävää ja että kyllä äitiä ja iskääkin välillä ärsyttää. Onhan se vähän kurjaa, kun se vauva on vielä niin kovin tylsä, kauhean äänekäs ja vie paljon vanhempien huomiota. Kyllä se varmasti toisinaan ärsyttääkin ja se on ihan okei, mutta se muuttuu pian ja ennemmin kuin arvaatkaan saa siskosta ihan leikkikaverin, jolle voit opettaa kaikki kivat leikit joissa olet niin hyvä. Ja se näytti riittävän. Tieto siitä, että on ihan ok ajatella että se rakas sisko on aina välillä vähän vähemmän rakas. Ja että hän on ihan yhtä rakas kun aina ennenkin.

Mutta palatakseni vielä meidän kuopukseen, oli tämän kertaiset mitat 61.8 cm (60) ja 5635 g (5210). Onpa hänelle myös neljän kuukauden aikana muodostunut monenmoista lempinimeäkin, on nutipää, nutiainen, mymmeli, mummeli, tsirpula, tsirppa, vivuska, vivulainen, vivsu, vivu, vipu, nöösi, nunnuka..  Mutta eikös rakkaalla lapsella ole monta nimeä? Onko teillä paljon lempinimiä lapsille? Mitä?

UUSI KOTI ->

Tarkkasilmäiset ovatkin jo huomanneet, että blogini löytyy jatkossa osoiteesta:

http://www.vauva.fi/blogit/ollie

Nähdäänhän siellä? <3