Luin Riinan haastattelun äitiyden tuomasta uupumuksesta. Koko vartaloani kihelmöi lukiessani tekstiä, nieleskelin ja saatoinpa tirauttaa kyyneleenkin."Meidän tulisi olla siskoja.
Olen kyllästynyt pahan puhumiseen ja arvosteluun. Meidän pitäisi tukea toisiamme". Nyökkään. Tämän kun kaikki vielä sisäistäisi ja ainaisella taistelutantereella seisomisen ja sormella osoittelun sijaan tajuaisi, että me ollaan kaikki samalla puolella. Vedettäisiinkin kaikki yhtä köyttä.
Missä vaiheessa äitiydestä tai vanhemmuudesta ylipäätään tuli suorittamista? Omien sädekehien kiillotuskenttä ja kilpailu kuka pääsee paremmille pokaaleille? Tai millon äitinä olo jakaantui kahteen liigaan: paskamutseihin ja supermutseihin. Ja miksi on niin muodissa olla paskamutsi? Supermutseille, jotka jaksavat tehdä soseet itse nauretaan ja heitellään ivallista kommenttia kuinka nyt itse ollaan paskamutseja antaessa pilttiä. Paskamutsi sanana on mulle jo punainen vaate. Aina joku on "paskamutsi" kun tekee-tai näkee asian eri tavalla. Ennen netin keskustelupalstoja luulin, että on niin paljon eriäviä mielipiteitä ja tapoja kasvattaa kuin meitä vanhempiakin, mutta näemmä kysymys onkin siitä, että joko sä suoritat tai olet vaan paska.
Mutta kaikista hauskinta lienee kuitenkin se, että vaikka on ihan cool olla paskamutsi ja vähän vähemmän cool suorittava supermutsi, niin sitten kun puhutaan ihan aidoista asioista (joihin en ihan laske sitä, kenellä alle 3 v saa sokeria ja kenellä ei), jaksamisesta ja henkisestä hyvinvoinnista, ääni kellossa muuttuu. Sitten sitä onkin ihan aidosti paska. Onko siis ihme, että kynnys pyytää apua on niin h*lvetin korkealla? Ei meistä kukaan halua epäonnistua, mutta vielä vähemmän, että joku toinen sen meille kertoo.
Minä en suostu myöntymään paskamutsiksi vaikka meillä ollaan herkuteltu jo ennen kolmea ikävuotta, tai ettei ulkoilla päivittäin. Menetän myös toisinaan liian nopeasti hermoni ja korotan ääntäni. Mutta enpä sen liiemmin suostu taipumaan suorittajasuperiksikaan, vaikka täysimetän, meinaan tehdä soseet itse enkä suosi valmisruokia. Ajattelin olla vain äiti, ihan hyvä sellainen. Huonoksi nimitän itseni vasta sitten, jos tarvitsisin apua mutta olisin liian ylpeä sitä pyytämään.
Ja kun puhun äitiydestä, puhun koska en ole törmännyt samanlaiseen hulluuteen isien keskuudessa. Tai tiedä häntä, vaikka Ossi selkäni takana poikien saunaillassa kävisi kädenväännön sijasta vääntöä siitä, kuka keittää maistuvimmat porkkanasoseet. Enkä välitä tietääkään.
Lähetä kommentti
Kiva, jos jätät jäljen käynnistäsi ♥