Yleensä syksyn muuttuessa yhä synkemmäksi ja sateisemmaksi vaivun itsekin jonkinlaiseen koomaan ja lievään kaaosmasennukseen. Olen äreämpi, kireämpi ja kaikinpuolin tyytymätön elämääni, vaikka se olisi ihan samanlaista kuin vielä muutama kuukausi takaperin.
Nyt on kuitenkin toisin. En tiedä mistä se oikeastaan johtuu, koska olen taatusti väsyneempi sekä enemmän kiinni lapsissa kuin miesmuistiin, mutta silti onnellisempi kuin aikoihin. Esikoisen uhma koettelee, kuopus on tissinyysyläinen, tukka on jatkuvasti likaisella suttunutturalla ja aina ennen itselle niin kovin tärkeä oma_aika on tänäpäivänä lähinnä vain huono vitsi. Siitä huolimatta ajaessani lähiömme märkiä asvalttiteitä lastenlaulujen tahdittaessa lasten ulinaa takapenkillä koen olevani vain ihan hirveän onnekas ja onnellinen. (..ja okei, ihan kypsä niihin lastenlauluihin.)
Kai sitä sitten vain on löytänyt sen henkisen fengshuinsa ja sisäisen rauhansa tai sitten luovuttanut sen suhteen, että täytyisi aina olla vähän parempi, nopeampi, laihempi, kauniimpi tai omistaa vähän kauniimman kodin, paremman ammatin tai kivoimmat kledjut. Itsensä kehittäminen on aina tietysti suotavaa ja tavoitteita sekä haaveita oltava ja niihin kurkoteltava, mutta olisi hyvä löytää se onni myös tästä hetkestä. Sen sijaan, että mietittäisiin mikä asia voisi olla vähän paremmin keskityttäisiin siihen mitä meillä on tässä ja nyt. Loppupeleissä onnea voi löytää ihan mistä tahansa eikä se vaadi ihmeitä. Se voi olla vanha herrasmies, joka avaa sinulle oven kun kätesi ovat täynnä, lapsen uusi opittu taito, onnistunut aamukahvi, hyvä hiuspäivä, ystävä, suklaa, aurinkoinen päivä, lapsen nauru, illan rauhaisa hetki tai se, kun olet supervihainen miehellesi ja hän tulee halaamaan vitsaillen kuinka "yksi halaus voi poistaa tuhat murhetta". Ja ärsyynnyt lisää, koska nauroit, etkä voi enää olla vihainen. Ja koska se tepsi.
En ole ikinä ollut mikään arjen fanittaja ja mielellään keksin päiviin paljon tekemistä. Jollain tapaa kuitenkin rakastan sitä, minulla on siis selvästi arkeen samanlainen suhde kuin mieheeni: viharakkaus. Ja rakastan käpertyä jo omaksi vakiintuneeseen kulmaukseeni sohvalla miehen vierelle jäätelöpurkki kourassa. Sitähän elämä loppujenlopuksi on, ihan vaan arkea.
Just nyt olo on pelkkää sydänsilmähymiötä. Ihana mies, ihanat lapset, ihana koti ja ihana elämä. Ällöä eikös?
Psst. Oppi & Ilo- arvonnassa voittivat Ulla ja Noora, laitatteko viestiä mulle osoitteeseen pikkuollie@gmail.com
Lähetä kommentti
Kiva, jos jätät jäljen käynnistäsi ♥