Maanantaiyönä postasin tähän asti kipeimmän ja avoimimman tekstin koko blogihistoriani aikana. Suljin koneen ja valvoin kahteen asti kun en jännitykseltä ja peloltani saanut unenpäästä kiinni. Muutaman kerran nappasin puhelimen tyynyn alta, valmiina poistamaan koko typerän tekstin, mutta päätin kuitenkin odottaa aamuun. Ajattelin, että ehdin sen aamullakin poistaa ennen kuin kukaan ehtisi lukea, kun lapset herättää jo kuuden jälkeen.

Nukuin levollisemmin kuin aikoihin ja lapset nukkuivat y h d e k s ä ä n, joka on viimeksi tapahtunut ehkä viimekesänä. En edes muista, koska olisin herännyt aamulla niinkin virkeänä. Äkkiä kuitenkin hiipi pelko siitä, kuinka monet tekstini on jo voinut tavoittaa ja käsi väristen avasin somekanavat ja valmistauduin parhaani mukaan tulevaan. Pelotti ihan hirveästi miten te nyt mua katsoisitte- sääli olisi viimeinen asia mitä tarvitsen. Pelkäsin tulevani tuomituksi.

Mutta kaikki mun pelot osottautui kuitenkin ihan turhiksi. Sain pitkin päivää paljon yhteydenottoja, osa kertoi olleensa joskus samassa tilanteessa tai olevansa tälläkin hetkellä ja osa lähetti tsemppejä. Jokainen viesti teiltä merkitsi ja merkitsee mulle paljon. Kiitos kun jaoitte tarinanne ja tunteenne sekä annoitte mulle virtuaalihaleja.  ♥

Multa vierähti iso möykky harteilta ja olen voinut paremmin jo pelkästään kertoessani tämän "salaisuuden" kaikelle kansalle. Puhukaa tekin, edes jollekin! Älkää hävetkö tai jääkö yksin. Muistakaa että vaikka oma olo olisi huono, se ei tee teistä huonompaa ihmistä.

Aurinkoa teidän kaikkien päiviin.  ♥

Ihan hyvää

Blogini on jo pidemmän aikaan tehnyt hidasta kuolemaa ja olen huomannut, että mitä pidempään olen aukaisematta bloggeria sitä vaikeammalta tuntuu palata. Avaan hyvin vähän kannettavaa ollenkaan nykyään, oikeastaan vain silloin kun täytyy maksaa laskuja tai kirjoittaa blogia, koska molemmat vihaan hoitaa puhelimella (näissä vanhakunnon kymmensormijärjestelmä arvoon, heh) ja olen huomannut, että laskupino muistuttaa yhä useammin pisan kaltevaa tornia ennen kuin saan koneen avatuksi. Niin kuin tänäänkin, kun vihdoin päätin avata myös bloggerin.

Kysymys ei ole siitä ettei olisi mitään mistä kertoa, tai toisinaan siitäkin, mutta enemmänkin ajanpuute. Koska meillä ei nukuta päiväunia on ainoa aika blogille joko Ossin vapaapäivinä tai iltaisin kun lapset nukkuvat. Ossin vapaapäivisin olen itse usein töissä ja iltaisin nukuttaessani Viviania usein jään katsomaan puhelimella netflixiä aina nukahtamiseen asti. Yhä useammin unohdan kantaa kameraa mukanani. Olen nykyään kuitenkin sen verran vaativa blogini suhteen, että jos bloggaan haluan tehdä sen kunnolla, hyvillä kuvilla ja sisällöllä enkä sinnepäin. Joten ajan ja kuvien puutteessa on ollut yhä helpompi hiljetä.

Eikä ne ole ainoita syitä. Käyn tällä hetkellä läpi paljon isoja asioita, isoimpana varmaan oman tilanteensa hyväksyminen ja sen itselleen myöntäminen. On ollut hankala tulla kirjoittamaan arjesta, pohdinnoista tai yhtikäsmistään kun mieli on ollut harmaa. Mielenterveyttä käsittelevät aiheet ovat edelleen tabu, joita varsinkaan vanhempana harvoin uskalletaan mainostaa. Sitä syyttää jo itseään tarpeeksi, joten muiden negatiivisia kommentteja ei mielellään vastaanota lainkaan. Kertoako nyt ääneen olevansa jotenkin huonompi? Heikompi? Nähdäänkö minut vanhempana nyt eri valossa? Vanhemmuus on vain yksi sivu käsittelemistäni asioista, mutta iso tietenkin. Loppujenlopuksi kaikki mitä nyt olen, teen, koen ja vaikutan heijastuu lapsiini, heidän kasvatukseen ja arkeensa ylipäätään. Huomaan toisinaan kulkevani oravanpyörässä, tiedän mitä vaadin itseltäni ja lapsiltani kasvatuksen suhteen ja tunnen epäonnistuvani niissä päivittäin. Epäonnistuminen omissa tavoitteissa saa tuntemaan itsensä vaan niin surkeaksi. Sitten sitä löytää itsensä taas huutamasta vessassa, miettien miten onkaan taas tässä samassa pisteessä. Tiedän, että hölläämällä vaatimuksia ja olemalla armollisempi itselleni, pääsisin jo hyvään alkuun. Sitten kun lisätään henkinen hyväolo, uskon ettei minun tarvitse suuttua, itkeä ja turhaantua kaikesta. Kaikille.

Suurimmat ongelmat on kuitenkin minulla ihan itseni kanssa. Täytyisi lopettaa täysin ajattelu "Sitten kun" että olisin tyytyväinen. Tahdon myös oppia olemaan tyytyväinen ihan tavalliseen. Tähän asti olen kehittänyt ympärilleni aina jotain suurta, mullistavaa tai mitä tahansa tunteita herättävää. Kunhan voi tuntea jotain, vaikka negatiivistakin, että tietää olevansa elossa. 

Onko ihme ettei näistä asioista puhuta? Masentunutta käsketään ottamaan itseään niskasta kiinni, väsynyttä nukkumaan ja mielenterveysongelmista kärsiviä vanhempia kehotetaan olla tekemättä lapsia, ainakaan yhtään enempää. Ei tajuta, että siinä missä jalka voi olla poikki voi mieli mennä rikki ja molemmat vaativat hoitoa, eikä burana vie kipua pois. Tiedän silti olevani hyvä äiti, mutta ihan itseni vuoksi kaipaavani apua. Mielialani heittelee häränpyllyä ja uni ei auta väsymykseen. Viimein totuus kuitenkin iskostui päähäni edellisellä terapiaistunnolla. Jos yksi asia muuttuisi yön aikana ja aamulla asiat olisi paremmin, niin mikä muuttuisi? En osannut vastata, en silloin enkä nyt. Mutta sehän siinä onkin, kyse ei ole ulkoisista tekijöistä.

Pysähdytkö ikinä miettimään mitä kaikkea toisen ihmisen hymyn takana voi olla? Surullisimmat tarinat löytyy useimmiten hyvin harjoiteltujen, leveiden hymyjen takaa. Niiden, joille kuuluu aina ihan hyvää. 

Joten huomenna kun herään, jos jokin muuttuisi niin minulle kuuluisi ihan hyvää.

Voiko kiusaamiselta välttyä?

Mielestäni ei, täysin ainakaan, kyllä jokainen lapsi joskus kiusaa, enemmän tai vähemmän. Mutta rajan vetää se, milloin kiusaaminen on toistuvaa ja kohde tuntee sen epämiellyttävänä, silloin asiaan on puututtava. Viimeisten parin vuoden aikana on kiusaaminen ollut tapetilla joko erityisen paljon tai sitten olen vain lasten myötä kiinnittänyt asiaan eri tavalla huomiota. Niin tai näin, tämä on asia minkä kuuluu ja täytyykin olla tapetilla, eikä asiasta mielestäni voi liikaa "jauhaa" tai ottaa kantaa erilaisin tempauksin. Viimeisimpänä mieleen tulee Valtteri, joka rohkeasti kertoi kohtaamastaan rasismista. 

Mutta mä en tullut puhumaan rasismista, enkä niinkään Valtteristakaan, mutta hänen tarina sai minut miettimään jälleen kiusaamista. Luulen, että monen vanhemman suurimpiin pelkoihin kuuluu se, että oma lapsi joutuisi kiusaamisen kohteeksi. Ei sillä, en minäkään sitä toivo ja todella puutun aina jos näen tai kuulen oman lapseni tulleen kiusatuksi tai loukatuksi. Lasten maailma on raadollinen, eikä kukaan halua että oma lapsi joutuu kärsimään tai pahimmassa tapauksessa saa loppuelämäkseen traumoja. Luulen, että tämän takia on helpompi turvautua menemään "varmimman" kautta, eli vältellä kaikkea mahdollista mistä voitaisiin kiusata. Moni oikeasti valitsee tai on valitsematta lapselle nimeä, josta voitaisiin kiusata. Saatetaan kannustetaan tyyliin joka ei herätä huomiota tai pidetään kynsin ja hampain kiinni siitä, mitkä jutut sopivat tytöille ja mitkä pojille. Eihän pojalle voi pinkkiä pukea, voidaan vaikka kiusata! Vaikka sillä koitetaan suojella lasta, saattaa siitä tulla tunne ettei vanhempi tue. Miten olla tyytyväinen itseensä jos omat valinnat ja mieltymykset ovat aina jollain tavalla vääriä?

Raaka tosiasia on kuitenkin se, että mistä tahansa voidaan kiusata. Jos kohteeksi joutuu, keksitään syy vaikka väärällä tavalla hengittämisestä ja ainoa mihin me voidaan vaikuttaa kasvatuksessa on se, että miten siitä selvitään. En halua kasvattaa lapsiani niin, että he luulevat etteivät kelpaisi sellaisena kuin ovat, että täytyisi olla tietynlainen sovitakseen joukkoon. Olisihan se tietysti helpompaa kasvattaa menemään massan mukana kuin opettaa terve ja vahva itsetunto. Haluan, että jos lapseni pinkkiä paitaa haukutaan hän kertoisi siitä aikuisille, asiaan puututtaisi ja seuraavana päivänä hän pukisi saman paidan kanssa pinkit housutkin. Mielestäni ei pitäisi liikaa miettiä sitä miten pitää huolta ettei lapsi tule kiusatuksi ja miettiä enemmän sitä, ettei oma lapsi olisi kiusaaja.

Tämä ei ole minulle todellakaan tissien läpsyttelyä! Ei ole helppoa rakentaa vahvaa itsetuntoa lapselle, jos se on itsellä hyvin huono, mutta teen parhaani. Haluan lasteni olevan ylpeitä itsestään ja valinnoistaan välittämättä muiden mielipiteistä. Uskon, että itseensä tyytyväisen ihmisen ei tarvitse sortaa muita ihmisiä tunteakseen oloaan hyväksi. Kun on hyvä olo itsensä kanssa toivoo sitä muillekin.