Ihan hyvää

Blogini on jo pidemmän aikaan tehnyt hidasta kuolemaa ja olen huomannut, että mitä pidempään olen aukaisematta bloggeria sitä vaikeammalta tuntuu palata. Avaan hyvin vähän kannettavaa ollenkaan nykyään, oikeastaan vain silloin kun täytyy maksaa laskuja tai kirjoittaa blogia, koska molemmat vihaan hoitaa puhelimella (näissä vanhakunnon kymmensormijärjestelmä arvoon, heh) ja olen huomannut, että laskupino muistuttaa yhä useammin pisan kaltevaa tornia ennen kuin saan koneen avatuksi. Niin kuin tänäänkin, kun vihdoin päätin avata myös bloggerin.

Kysymys ei ole siitä ettei olisi mitään mistä kertoa, tai toisinaan siitäkin, mutta enemmänkin ajanpuute. Koska meillä ei nukuta päiväunia on ainoa aika blogille joko Ossin vapaapäivinä tai iltaisin kun lapset nukkuvat. Ossin vapaapäivisin olen itse usein töissä ja iltaisin nukuttaessani Viviania usein jään katsomaan puhelimella netflixiä aina nukahtamiseen asti. Yhä useammin unohdan kantaa kameraa mukanani. Olen nykyään kuitenkin sen verran vaativa blogini suhteen, että jos bloggaan haluan tehdä sen kunnolla, hyvillä kuvilla ja sisällöllä enkä sinnepäin. Joten ajan ja kuvien puutteessa on ollut yhä helpompi hiljetä.

Eikä ne ole ainoita syitä. Käyn tällä hetkellä läpi paljon isoja asioita, isoimpana varmaan oman tilanteensa hyväksyminen ja sen itselleen myöntäminen. On ollut hankala tulla kirjoittamaan arjesta, pohdinnoista tai yhtikäsmistään kun mieli on ollut harmaa. Mielenterveyttä käsittelevät aiheet ovat edelleen tabu, joita varsinkaan vanhempana harvoin uskalletaan mainostaa. Sitä syyttää jo itseään tarpeeksi, joten muiden negatiivisia kommentteja ei mielellään vastaanota lainkaan. Kertoako nyt ääneen olevansa jotenkin huonompi? Heikompi? Nähdäänkö minut vanhempana nyt eri valossa? Vanhemmuus on vain yksi sivu käsittelemistäni asioista, mutta iso tietenkin. Loppujenlopuksi kaikki mitä nyt olen, teen, koen ja vaikutan heijastuu lapsiini, heidän kasvatukseen ja arkeensa ylipäätään. Huomaan toisinaan kulkevani oravanpyörässä, tiedän mitä vaadin itseltäni ja lapsiltani kasvatuksen suhteen ja tunnen epäonnistuvani niissä päivittäin. Epäonnistuminen omissa tavoitteissa saa tuntemaan itsensä vaan niin surkeaksi. Sitten sitä löytää itsensä taas huutamasta vessassa, miettien miten onkaan taas tässä samassa pisteessä. Tiedän, että hölläämällä vaatimuksia ja olemalla armollisempi itselleni, pääsisin jo hyvään alkuun. Sitten kun lisätään henkinen hyväolo, uskon ettei minun tarvitse suuttua, itkeä ja turhaantua kaikesta. Kaikille.

Suurimmat ongelmat on kuitenkin minulla ihan itseni kanssa. Täytyisi lopettaa täysin ajattelu "Sitten kun" että olisin tyytyväinen. Tahdon myös oppia olemaan tyytyväinen ihan tavalliseen. Tähän asti olen kehittänyt ympärilleni aina jotain suurta, mullistavaa tai mitä tahansa tunteita herättävää. Kunhan voi tuntea jotain, vaikka negatiivistakin, että tietää olevansa elossa. 

Onko ihme ettei näistä asioista puhuta? Masentunutta käsketään ottamaan itseään niskasta kiinni, väsynyttä nukkumaan ja mielenterveysongelmista kärsiviä vanhempia kehotetaan olla tekemättä lapsia, ainakaan yhtään enempää. Ei tajuta, että siinä missä jalka voi olla poikki voi mieli mennä rikki ja molemmat vaativat hoitoa, eikä burana vie kipua pois. Tiedän silti olevani hyvä äiti, mutta ihan itseni vuoksi kaipaavani apua. Mielialani heittelee häränpyllyä ja uni ei auta väsymykseen. Viimein totuus kuitenkin iskostui päähäni edellisellä terapiaistunnolla. Jos yksi asia muuttuisi yön aikana ja aamulla asiat olisi paremmin, niin mikä muuttuisi? En osannut vastata, en silloin enkä nyt. Mutta sehän siinä onkin, kyse ei ole ulkoisista tekijöistä.

Pysähdytkö ikinä miettimään mitä kaikkea toisen ihmisen hymyn takana voi olla? Surullisimmat tarinat löytyy useimmiten hyvin harjoiteltujen, leveiden hymyjen takaa. Niiden, joille kuuluu aina ihan hyvää. 

Joten huomenna kun herään, jos jokin muuttuisi niin minulle kuuluisi ihan hyvää.