Muistatteko tämän postauksen, jossa mietiskelin tulevan vauvan nimeä ja että meillä on yksi ihan kelpo nimivaihtoehto. No, ei mennyt aikaakaan nimeä makustellessa kun se alkoi tuntua täydelliseltä ja lopulta niin lopulliselta, että jos olisikin tullut tyttö olisi harmittanut että nimi jää käyttämättä.

Musta olisi hauska kuulla, mitä te veikkaatte meidän kolmannen pikkumurun nimiksi ja ajattelin, että voisin lähettää jotain kivaa sille, joka veikkaa lähimmäksi koko nimen! Kannattaa käydä lukemassa tämä postaus, jotta pääsette tarkemmin kärryille kaikista kriteereistä, miksi esim. Liam ja Kaspian eivät sopineet nimiksi, vaikka niistä kauheasti tykkäilenkin. 

Nimiä tulee kuopuksellekin kolme aivan kuten sisaruksilla, samalla kaavalla pitkä, lyhyt, pitkä. Edelliset ovat tosiaan Oliver Eelis Kalervo ja Vivian Lumi Aurora. Kuopuksen kaksi ensimmäistä nimeä tulee alkamaan eri kirjaimella kuin kummallakaan sisaruksella. Etunimi on harvinaisempi, väestörekisterin mukaan sitä on annettu viimeisen seitsemän vuoden aikana vain n.90, kaikki miehelle. Nimi on kansainvälinen, mutta sopii myös hyvin suomalaiseen suuhun ja istuu hyvin suomalaisen sukunimen kanssa. Toinen nimi on unisex, mutta esiintyy kuitenkin huomattavasti enemmän miehen nimenä. Kolmas nimi tulee suvusta ihan kuin Oliverinkin kolmas nimi. Tämäkin hyvin vanha suomalainen nimi ja rimmaa hyvin sisarusten kolmansien nimien kanssa.

No, raksuttaako yhtään? Koska nimi on ollut valmiina jo pitkään päätettynä, päätettiin hoitaa juhlatkin alta pian pois ja ristiäiset ovatkin jo 7.10. Arvausaikaa ajattelin antaa teille sinne asti!

Mehän kutsutaan vauvaa jo nimeltä ja on ollut ihan hassua sekä hankalaa puhutella häntä vauvana vieraiden läsnäollessa. Olen myös varma, ettei Oliverkaan saa pidettyä nimeä salassa kovin pitkään, vaikka hän hienosti on juksannut muita vauvan tulevaksi nimeksi Wilson, mikä kyllä on ihan huikea nimi sekin, enkä tiedä mistä hän sen oikein keksi.


Iik, mä odotan niin innolla teidän arvauksia <3 jätäthän tunnistettavan nimimerkin jos kommentoit anonyyminä :)

EDIT! Tähän asti tulleista (ihanista) arvauksista iso osa ei istu kriteereihin, joten suosittelen tsekkaamaan tosiaan vanhemman postauksen. Huomaatte millainen niminatsi olen ja miten paljon nuo kriteerit rajaa mahdollisia nimivaihtoehtoja. 

Baby blues

"Jopa 80 prosenttia synnyttäjistä kokee herkistymistä, joka on voimakkaimmillaan kolme–viisi päivää synnytyksen jälkeen. Tämä ns. baby blues kestää yleensä muutamia päiviä. Sen tyypillisiä oireita ovat itkuherkkyys, mielialan vaihtelu, ärtyneisyys, joskus myös ruokahaluttomuus ja unihäiriöt."

En edes tajunnut, että tästähän osittain varmasti on kyse ennen kuin luin Tiinan blogi-kirjoituksen aiheen tiimoilta. Ensimmäinen viikko oikeastaan olikin sitä, että vähän väkisin olin lempeä isommille lapsille, siis sen ajasta mitä en tiuskinut heille ja miehelle. Yhtenä iltana kun isommat olivat jo nukkumassa ja pitelin taas vauvaa sylissä, purskahdin itkemään. Itkettää ja ahdistaa ajatus siitä, että ihan kohta mun pieni vauva ei ole enää näin pieni. Kokemuksesta voin kertoa, että tämä aikakausi on ihan nanosekunnissa ohitse. Ei enää vauvantuoksua, sylitorkkuja tai vauvantuhinaa. Ikinä. 

Koskaan ei pitäisi sanoa että "ei koskaan", mutta kyllä minä melkolailla uskallan tämän asian kanssa pistää pääni pantiksi ja kuuluttaa kirkossa. Vauvat ovat ihania ja haluaisin repeatilla kokea synnytyksen euforisen tunteen kun vauvan saa ensimmäistä kertaa syliin (mieluiten ilman sitä synnyttämisosuutta, heh) ja ne vastasyntyneen ensimmäiset viikot. Mutta tässä asiassa on vain pakko yrittää kuunnella järjen ääntä. Se synnytys kuitenkin kestää jokaisella kerralla vain sen "hetken" kunnes on ohi taas ja jokaisella kerralla vauva kasvaa eikä jää vauvaksi. Ja kun ne vauvat kasvaa, kasvaa myös vastuu muuttaen muotoaan. Enää ei riitäkään syli ja tissi, vaan se lapsi täytyisi osata kasvattaa tasapainoiseksi, itsevarmaksi kunnon kansalaiseksi ja se jos joku ei ole mitään tissien läpsyttelyä. On niin raadollista miten lasten kasvatuksessa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja se että meidän arki on lastemme lapsuus unohtuu siinä arjessa usein. Koen, että kolmelle sylini vielä riittää ja hermoni, noh vaihtelevasti..  

Olisi vastuutonta tehdä lapsia yli oman jaksamisen vain siksi, että vauvat ovat söpöjä, eikä se olisi reilua sisaruksiakaan kohtaan. Jotta voisin olla mahdollisimman hyvä äiti näille kolmelle murulle on hyvä olla rehellinen itselleen omasta rajallisuudestaan. On mulle sanottu, että koska olen vielä niin nuori ehdin lastentekoon vielä myöhemmällä iällä ja kun nämä kolme ovat jo isoja. Toivon kuitenkin, että siinä vaiheessa kun lapseni pyyhkivät itse omat pyllynsä ja voitelevat aamupalaleipänsä, niin minä en saa sen laatuisia aivopieruja että aloittaisin leikin alusta. 

Pahin itkuherkkyys ja varsinkin ärtyneisyys on laantunut, mutta huomaan että varsinkin tuo lopullisuus edelleen itkettää. Itkin sitäkin, että miksi en jäänyt sairaalaan pidemmäksi aikaa kun mahdollisuus oli? Miksi en vielä viimeistä kertaa kulkenut siinä kamalassa kaavussa ja erotiikan tappavissa verkkopöksyissä? Miksi en nauttinut niin pitkään kuin mahdollista viimeisistä valmiista aterioista? Koska nyt, en tule enää koskaan kokemaan noitakaan asioita. Miksi en osannut nauttia viimeisestä raskaudesta, kun tiesin, etten enää ikinä tule kokemaan vauvan potkuja tai saa silitellä kasvavaa kumpua? Miksi en saa aikaa pysähtymään, että saan vaan jäädä tähän hetkeen, viimeisen kerran, kun vauva on ihan piskuinen.

Ehkä tämäkin vielä helpottaa ja voihan olla, että kun tämä vauvakupla joskus poksahtaa olenkin ihan sinut sen kanssa, että vauvoja ei meille enää tule. Nyt koitan keskittyä vain vauvan nuuhkimiseen, ettei tämä vauvantuoksu ikinä unohtuisi.

Onko teillä ollut baby bluesia? Onko se mennyt ohi pian, ollut hankala tai jopa pitkittynyt ihan synnnytyksen jälkeiseksi masennukseksi? Saitko/haitko apua?

SYNNYTYSKERTOMUS

Vaikka synnytys ei mennyt niin kuin toivoin ja suunnittelin, en jostain syystä silti osaa olla pettynyt itseeni. Tämä synnytys todisti mulle vain sen, että sillä miten monta synnytystä on takana tai kuinka aiemmat synnytykset ovat menneet, ei ole mitään merkitystä. Mulla on kaksi suhteellisen helppoa ja nopeaa synnytystä takana ja tämä kolmas oli henkisesti ja fyysisesti kaikista raskain. Sekä pitkäkestoisin, 14,5 h (edelliset n.11h & 9h)

Vuorokausi ehti vaihtua, ennen kuin osasin käydä nukkumaan. Muistan katsoneeni kelloa noin puoli yhden aikaa kun seuraavaksi heräsin 01.45 kipeisiin supistuksiin. Mulla oli jo useamman viikon supistellut kivuliaastikin sekä ollut sellaista menkkajomoilua, mutta edeltävänä iltana ne oli tosiaan tuntunut jollain tavalla erilaisilta. Nousin ylös ja menin nojailemaan jumppapalloon kunnes supistukset helpotti. Mietin hetken menenkö takaisin nukkumaan, niin kuin olin useana yönä aiemmin supistuksen tullessa tehnyt, mutta jokin vaisto käski jäädä odottamaan tuleeko supistuksia lisää. Supistuksia tulikin 10-15 minuutin välein kestäen aina 1-2 minuuttia kerrallaan. Supistusten tullessa nojailin polviltani jumppapalloon ja

Voihan toteemit!

Mainio on ollut tuttu meidän lasten vaatekaapeissa jo ensimmäisistä mallistoista lähtien. Vaikka itse tykkään meidän lapsille pukea ennemmän merkin pelkistetympiä vaatteita, olen ihastellut heidän rohkeutta yhdistellä värejä sekä kuoseja. Tämän syksyn Multiculture-malliston teeman myötä pääsee nauttimaan kulttuurista ja erilaisuudesta kun inspiraatiota on haettu eri maanosien kulttuureista, niin katutaiteesta kuin käsityöperinteistä. Mallisto on värikäs, rohkea, kaunis ja erilainen. 

Mainio on laadultaan ollut aina pettämätön ja pitkäikäinen, ainakin jumppiksien kohdalla. Meillä on Vivianilla ollut kaksi vuotta jo käytössä jumppis, joka oli ollut edeltävällä käyttäjällä pitkään myös käytössä. Kunnossa ei ole vieläkään moitteita ja pituuskin alkaa nyt vasta kinnaamaan. 

Mainio on kyllä tavallisimmin reilua, mutta nämä zipit on aavistuksen naftimpaa! Meillä Oliver on 104cm (16kg) ja housuista menee vielä 98/104 oikein hyvin. Zippi on kuitenkin 110/116 ja istuu nätisti, kun taas t-paita samassa koossa roikkui meillä polvissa asti. Vivian on 83 cm (10kg) ja jumppis on 86/92, kasvuvaraa on reippaasti mutta hyvin kehtaa jo käyttää.

Tämä kultatoteemi-kuosi valloitti mun sydämen ihan totaalisesti ja tätä aion kyllä itselleni ja vauvalle myös haalia. Mainion uudesta mallistosta löytyy myös aivan superihana imetysmekko, josta laittelen tänne kuvia toiste, Instagramissa se onkin jo vilahdellut.  

Mitä te tykkäsitte Mainion syksystä? 

vaatteet saatu

Raskauskuvat

Oliverin raskausaika oli mulle itselleni sen verran mullistavaa, ettei raskauden ikuistaminen kuviksi käynyt edes mielessä. Sen lisäksi, että koko raskaus oli melkoinen yllätys, en oikein mitenkään sopeutunut muuttuvaan kehooni, tai lähinnä kiloihin, joita kertyikin yli kolmisenkymmentä. Vivianin kanssa kiloja tuli myös paljon, mutta omaan kroppaan suhtautui jo ihan eritavalla. Sen lisäksi että oli oppinut olemaan itselle armollisempi, tiesi että palautuminen oli mahdollista. Vivianin kanssa raskaus oli tarkoitus kuvauttaa, mutta kuvauspäivänä käynnistyi synnytys. Se siitä sitten.

En ole ikinä pitänyt itseäni kovin kauniina odottajana. Turpoan älyttömästi jo ensimmäisistä kuukausista alkaen ja kiloja tulee kymmeniä. Muutenkin kameran edessä pönöttäminen on aina tuntunut musta kiusalliselta ja sen takia olen yleensä se kuvaava osapuoli, heh. Mua on kuitenkin jäänyt harmittamaan, ettei yhtäkään raskautta ole dokumentoitu ja koska tiedän, ihan tosissaan, että tämä raskaus on viimeinen, tahdoin että jotain jäisi muistoon.

Ollaan oltu Minnan kuvattavana kerran aikaisemminkin perhekuvauksen merkeissä ja tykkäsin jo silloin kuvauksien rennosta meiningistä. Kun Minna ehdotti ottaa musta raskauskuvia kertoen, millaisia oli suunnitellut olin heti messissä. Meidän ajatusmaailma kohtasi aina kukkaseppeleistä miljööseen ja kuvauksissa musta ei tuntunut yhtään siltä, että mua kuvattaisi. Siellä me tarvottiin hitokseen ylipitkässä pellossa, naurettiin ja höpöteltiin, samalla kun Minna osasi ohjata mua olemaan rento ja pitämään selän suorassa =D

Tänään saavutin maagisen lasketunajan ja olen täällä ihan raivopyllynä riehunut kun tiedän, että vauva ei synny tänään eikä varmasti vielä aikoihin. Herkillä siis ollaan, mutta jotain saattoi mennä silmään kun sain nämä kuvat säpööni tänään. Kaiken sen ryhävalasfiiliksen alta tuli vaan fiilis, että hitto määhän näytän hyvältä. En tiedä mitä se Minna teki kun sai musta tälläsiä kuvia otettua, haha. 

Olen kyllä niiiiin onnellinen, että rohkaistuin (ja ehdin) tälläkertaa kuvauttamaan raskauden viimemetrit. Mitäs mieltä te olette kuvista? Oletteko käynyt kuvauttamassa oman raskauden? Jos et, onko asia jäänyt harmittamaan? 

Kuvat otettu somenäkyvyyttä vastaan ja kukkaseppeleet saatu Floramorelta.