Baby blues

"Jopa 80 prosenttia synnyttäjistä kokee herkistymistä, joka on voimakkaimmillaan kolme–viisi päivää synnytyksen jälkeen. Tämä ns. baby blues kestää yleensä muutamia päiviä. Sen tyypillisiä oireita ovat itkuherkkyys, mielialan vaihtelu, ärtyneisyys, joskus myös ruokahaluttomuus ja unihäiriöt."

En edes tajunnut, että tästähän osittain varmasti on kyse ennen kuin luin Tiinan blogi-kirjoituksen aiheen tiimoilta. Ensimmäinen viikko oikeastaan olikin sitä, että vähän väkisin olin lempeä isommille lapsille, siis sen ajasta mitä en tiuskinut heille ja miehelle. Yhtenä iltana kun isommat olivat jo nukkumassa ja pitelin taas vauvaa sylissä, purskahdin itkemään. Itkettää ja ahdistaa ajatus siitä, että ihan kohta mun pieni vauva ei ole enää näin pieni. Kokemuksesta voin kertoa, että tämä aikakausi on ihan nanosekunnissa ohitse. Ei enää vauvantuoksua, sylitorkkuja tai vauvantuhinaa. Ikinä. 

Koskaan ei pitäisi sanoa että "ei koskaan", mutta kyllä minä melkolailla uskallan tämän asian kanssa pistää pääni pantiksi ja kuuluttaa kirkossa. Vauvat ovat ihania ja haluaisin repeatilla kokea synnytyksen euforisen tunteen kun vauvan saa ensimmäistä kertaa syliin (mieluiten ilman sitä synnyttämisosuutta, heh) ja ne vastasyntyneen ensimmäiset viikot. Mutta tässä asiassa on vain pakko yrittää kuunnella järjen ääntä. Se synnytys kuitenkin kestää jokaisella kerralla vain sen "hetken" kunnes on ohi taas ja jokaisella kerralla vauva kasvaa eikä jää vauvaksi. Ja kun ne vauvat kasvaa, kasvaa myös vastuu muuttaen muotoaan. Enää ei riitäkään syli ja tissi, vaan se lapsi täytyisi osata kasvattaa tasapainoiseksi, itsevarmaksi kunnon kansalaiseksi ja se jos joku ei ole mitään tissien läpsyttelyä. On niin raadollista miten lasten kasvatuksessa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja se että meidän arki on lastemme lapsuus unohtuu siinä arjessa usein. Koen, että kolmelle sylini vielä riittää ja hermoni, noh vaihtelevasti..  

Olisi vastuutonta tehdä lapsia yli oman jaksamisen vain siksi, että vauvat ovat söpöjä, eikä se olisi reilua sisaruksiakaan kohtaan. Jotta voisin olla mahdollisimman hyvä äiti näille kolmelle murulle on hyvä olla rehellinen itselleen omasta rajallisuudestaan. On mulle sanottu, että koska olen vielä niin nuori ehdin lastentekoon vielä myöhemmällä iällä ja kun nämä kolme ovat jo isoja. Toivon kuitenkin, että siinä vaiheessa kun lapseni pyyhkivät itse omat pyllynsä ja voitelevat aamupalaleipänsä, niin minä en saa sen laatuisia aivopieruja että aloittaisin leikin alusta. 

Pahin itkuherkkyys ja varsinkin ärtyneisyys on laantunut, mutta huomaan että varsinkin tuo lopullisuus edelleen itkettää. Itkin sitäkin, että miksi en jäänyt sairaalaan pidemmäksi aikaa kun mahdollisuus oli? Miksi en vielä viimeistä kertaa kulkenut siinä kamalassa kaavussa ja erotiikan tappavissa verkkopöksyissä? Miksi en nauttinut niin pitkään kuin mahdollista viimeisistä valmiista aterioista? Koska nyt, en tule enää koskaan kokemaan noitakaan asioita. Miksi en osannut nauttia viimeisestä raskaudesta, kun tiesin, etten enää ikinä tule kokemaan vauvan potkuja tai saa silitellä kasvavaa kumpua? Miksi en saa aikaa pysähtymään, että saan vaan jäädä tähän hetkeen, viimeisen kerran, kun vauva on ihan piskuinen.

Ehkä tämäkin vielä helpottaa ja voihan olla, että kun tämä vauvakupla joskus poksahtaa olenkin ihan sinut sen kanssa, että vauvoja ei meille enää tule. Nyt koitan keskittyä vain vauvan nuuhkimiseen, ettei tämä vauvantuoksu ikinä unohtuisi.

Onko teillä ollut baby bluesia? Onko se mennyt ohi pian, ollut hankala tai jopa pitkittynyt ihan synnnytyksen jälkeiseksi masennukseksi? Saitko/haitko apua?