Kun musta tehtiin LASU

Kauppareissut lasten kanssa on kun jouluaattona lahjojen avaus. Ikinä ei tiedä mitä tuleman pitää, sillä erolla että ne epätoivotutkaan lahjat tuskin heittäytyy levyksi lattialle ja epämieluisat äänet saa eliminoitua vaikka ihan paristot takavarikoimalla. 

Kauppareissut harvemmin ovat kokemuksen arvoisia elämysmatkoja, mutta viiden hengen taloudessa voitte varmasti kuvitella, että niitä tulee melko usein. Viimeistään siinä vaiheessa on pakko raahautua kauppaan,  kun on kolme päivää syönyt papukastiketta eri variaatioilla ja keskimmäinen katsoo anelevin silmin, jotta josko huomenna voitaisiin syödä jotakin muuta. Vaikka kauppareissu A) olisi vähemmän stressaavaa ja B) paljon nopeampaa yksin niin uskon, että lasten keskenään jättäminen voisi täyttää heitteille jätön tunnuspiirteet.

Eikä siinä mitään, olen hoitanut jo kohta seitsemän vuoden ajan kauppareissut pitkälti yksin lasten kanssa. Kauppareissut sujuu rutiinilla, enkä koe niitä itse mitenkään kuormittaviksi arjessa. Siis siitä näkökulmasta, että sattuu olemaan lapsia. Noin muuten musta olisi ihan hirveän kiva, että joku hoitaisi Metatyön, kaupassa käynnin, kokkaisi ja tiskaisi puolesta. Sisarukset nahistelee, pienin ei malttaisi olla avaamatta ja maistamatta jokaista tuotetta ja pikkukärryillä keulitaan samaan aikaan kun suustani pääsee repeatilla ne tutut ohjeistukset, kiellot sekä anelut. Tuttua? Musta kuitenkin pääsääntöisesti on ihan kiva käydä kaupoilla lasten kanssa ja mielummin teen reissun heidän kanssa kuin yksin. Paitsi sillon kun pitää hakea pelkkä ketsuppi lähikaupasta ja jäät tutkimaan jokaisen mahdollisen putelin aineselostuksen ihan vaan, jotta saat pitkitettyä kaupassaoloaikaa. Oma-aika täytyy nipistää joskus hyvin arkisistakin asioista.

Ihan tälläisellä perinteisellä kauppareissulla oltiin viimeviikon tiistainakin. Heti alkuun kerrattiin, että mitä edellytyksiä on, jotta kärryt saa ottaa. Matkan varrella sain muistuttaa viidesti, että niillä ei saanut juosta ja pyöriä kunnes annoin isommalle varoituksen, että kärryt joutuvat seuraavasta juoksuaskeleesta paikalleen. Kylmähyllyillä isommat kinasteli kumman kärryyn tuotteita pitää laittaa ja kuinka toisella on enemmän ja jokatoisella lauseella sanoin, että laitan kyllä kummallekin ja jokatoisella, että kohta en laita kummallekkaan. Pienin on aiemmin joutunut aina kärryihin ja arvatkaa vaan miten paljon ihmeteltävää olikaan ruohonjuuritasolla ja kuinka hidas askel olikaan! Mutta meillä ei ollut kiire, joten pienessä kaupassa jäin aina toisinaan näköetäisyydelle huhuilemaan ja odottamaan. Missään vaiheessa en kokenut, että lapset eivät käyttäydy tai että kauppareissu olisi horror vaan mielestäni sitä peruarkea. Aina kun ei kiljuta, huudeta, itketä tai heittäydytä levyksi on musta kauppareissu vallan onnistunut (:D).

Kauppareissun lähentyessä loppuaan huomasin, että irttarilaatikon kansi kävi ja isoimmalla oli kädessään kaksi isoa karkkia matkalla ääntä kohti. Näin tässä mahtavan tilaisuuden opetustilanteelle ja kerroin, että mitään ei saa maistella ennen maksua. Ohjasin menemään kassalle tunnustamaan sekä pyytämään anteeksi ja tähän esikoinen pyysi minut rinnalle tueksi, koska jännitti. Maksettiin ostokset ja pyysin viereisellä olevaa tuttua kassaa kääntymään, jolle esikoinen sitten minun kainalossani tunnusti ja pahoitteli. Kehuin ja kerroin olevani ylpeä.

Tässä vaiheessa laitoin kaikkien smoothiet vielä hetkeksi kauppakassiin luvaten, että ne saisi autossa. Esikoinen hermostui, kuinka hänen omansa sekoittui nyt muiden tismalleen samanlaisiin smoothie-pusseihin ja pienin siitä, kun ei saanut smoothieta HETI. Pyysin isompia viemään omat kärrynsä samalla kun työnsin pienemmän kärryä kauppakassia toisessa kädessä kantaen ja huhuillen raivostunutta kuopusta kävelemään perässä. Kun kärryt oli saatu paikalleen, annoin smoothien pienimmälle tämän rauhoittuessa heti, mentiin autoon ja ajettiin kotiin. Elämä jatkui.

Torstaina sain puhelun. Meidän kauppareissusta oli tehty lastensuojeluilmoitus perustellen kuinka äiti näytti väsyneeltä, uupuneelta ja siltä että käyttäisi päihteitä. Kauppareissulla lapsia oli kiristetty ja uhkailtu, annettu pelkkää negatiivista huomiota jos ollenkaan, sekä pakotettu pieninkin kävelemään. Olin ollut epäoikeudenmukainen ja HEITTÄNYT juuston sen lapsen kärryyn, jolla oli enemmän kuin toisella. Kaiken lisäksi pienin oli useasti ollut kaupassa hädissään ja isointa oli nöyryytetty karkkivarkaudesta. Tämä kyseinen tyyppi oli siis koko kauppareissun ajan seurannut minua aina kassoilta autolle asti, jossa oli napannut rekkarini ylös. Kuuntelin puhelua silmät suurina enkä ollut uskoa korviani. Kerroin, että mielestäni meillä oli mukava kauppareissu kaikkien aivan tavallisten sisarusten välisten nahisteluiden kera ja että on niitä paljon pahempiakin kauppareissuja meillä ollut. Kyseenalaistin vähän myös sitä, että onko ihan oikeasti muka tavatonta, että pienten lasten vanhempi on ja näyttää väsyneeltä? Lastensuojelusta soittava kuulosti ymmärtävän meillä olleet tilanteet aivan tavallisiksi, mutta varmisti kuitenkin saadaanko tarvittaessa lähipiiristä apua. Kun kerroin meidän olevan perheneuvolan asiakkaita hän luotti siihen, että uskallan tarvittaessa matalalla kynnyksellä hakeutua avun pariin ja toivoi, etten jatkossa pelkäisi kauppareissuja. Olen toki sitä mieltä, että lapsia täytyy kannustaa ja kehua myös ilman suorituksia ja onnistumisia, mutta pitääkö jokainen kauppareissu suorittaa (ig seuraajan kommenttia lainaten) Edelweissia yhdessä laulaa luritellen iloisesti hypähdellen kehuja kilpaa kertoen? Ei kai pliis? 

En loukkaantunut siitä, että lastensuojelusta soitettiin. Mielestäni on äärimmäisen tärkeää, että meillä on mahdollista matalalla kynnyksellä pyytää ja saada apua. On hyvä, että matalalla kynnyksellä myös soitetaan huolesta. Minä voin vaikka päivittäinen keittää sumpit ja paistaa pakastepullat lastensuojelun poppoolle, eikä minulle tuota huonommuuden tunteita ottaa sieltä lapsia koskien apua vastaan. Mutta ymmärrätte varmasti, että tämä kaikki aika on silloin pois oikeasti sitä apua tarvitsevilta. Mitättömät, perättömät ilmoitukset eivät myöskään paranna negatiivista leimaa lastensuojelun ympäriltä.

Se mistä loukkaannuin oli ulkonäköni arvostelu ja juurikin tälläisestä arjen tavallisuudesta arvostelu. Jos kerran oli kovin huolestunut ja teki hänen sanojaan laineten "pahaa katsoa vierestä" niin miksei tarjonnut apua? Miltä vanhemman kuuluu näyttää, jottei saa arvostelua osakseen? Olla laittautunut on aivan älytön määrite, kun se tarkoittaa meille kaikille eri asioita. Minä olin mielestäni laittautunut, vaikka naamassani oli vain ripsaria ja tukka puolittaisella suttunutturalla. Ja miltä näyttää päihteitä käyttävä vanhempi, kun osasi tämänkin osasi mun ulkonäöstä arvioida? Vai oliko epäilys, että olen sillä hetkellä päihtynyt, mutta antoi lasten kanssa nousta auton rattiinkin ilman poliisille soittoa? Tämä kaikki lisää entisestään vanhemmuuden suorituspaineita. Aina pitää olla läsnä, reipas, pirteä ja missään nimessä ei saa komentaa, "uhkailla" tai olla väsynyt. Jestas.

Kyllä mulla vahva epäilys on ilmoituksen tekijästä, tuttu kauppa tutut tyypit ja tekijän on täytynyt tuntea mut, koska tiesi koko nimeni. Voi toki olla, että oli seuraaja jota jollain tasolla ärsytän ja hän on facebookista etsinyt koko nimeni, mutta kyllä tämä mielestäni haiskahtaa henkilökohtaisemmalta. Niin tai näin, vaikka koko juttua ei olisi värikynällä väritelty ei ilmoitus täyttänyt lasun kriteereitä. Tästä johtuen on varmaan pitänyt lisätä mun uupunut päihtynyt ulkonäköni? Mä pääsin tän asian yli, mutta kyllä tällänen voi jollekin olla kovakolaus itsetunnolle. Toivon, että jengi jatkossakin soittaa matalalla kynnyksellä, mutta kuitenkin pyyteettömästi hyvää tarkoittaen eikä tehdäkseen kiusaa.

Oletko sä hakenut saanut lastensuojelusta jeesiä? Millaista? :)