No, onhan tuo nyt parivuotias ollut jo parisen kuukautta, mutta tuttuun tapaan MattiMyöhäisenä käytiin neuvolassa vasta nyt. 
Sen myötä ajattelin kirjoittaa kenties (?) ensimmäisen ikäkuulumisosaamis- aiheisen tekstin.


Oliver on luonteeltaan täysi pikkukopio minusta. 
Yhtä pänkki, suorasukainen, tempperamenttinen, avoin, herkkä ja sosiaalinen. 

Olen ylpeä kaksivuotiaani halusta olla kaikkien kaveri, halusta halata tuntematonta tyttöä ihan vain siksi 
kun se näytti halia tarvitsevalta. Rakastan sitä, kun hän hypähtää syliini, rutistaa, paijaa ja pussaa. 
Samalla toistaen "halaa, paijjjaa, pushaa. MMMMMMM *muisk*"

Toisinaan huokaisen, täytyykö aina kiivetä perse edellä puuhun, hakata päätä (kirjaimellisesti) seinään 
ja tapella mun kanssa joka_ikisestä_asiasta. Ajatellen kuitenkin, että on hienoa, että pojastani on kasvamassa omanlaista persoonaa. Hänellä on vahva luonne, hän tietää mitä tahtoo, eikä tahdo jäädä muiden jalkoihin.
Naureskelen, että täytyykö aina kärpäsestä tehdä härkästä ja nostaa käsi ylös aina kun draama huutelee nimeä. 
Mutta taitaa se äitikin olla aikalailla samasta puusta veistetty.
Täällä me vuorotellen kiihdytään nollasta sataan nanosekunnissa, huudetaan toinen vessassa ja toinen ulkopuolella, halataan, rauhoitutaan ja sitten taas nauretaan. Ollaan tunne-elämän pyörremyrskyjä.

Herkkä ja ajattelevainen. Kun äitillä on paha mieli, tulee hän syliin ja silittää. Halaa kaveria joka itkee ja lähettää lentopusut niin etanalle kuin pottaan tulleelle pikkupapanalle (vaikka olen koittanut painottaa, että ei tartte pussailla kuin ihania juttuja, joihin pottatarpeet ei niinkään kuulu.)








Parivuotiaani on myös ikäisekseen omaksunut hyvin käytöstavat. 
Minä olen äiti joka vaatii kiitosta, itselleni ja muille. Kiittää ei voi koskaan liikaa. 
Vaadin anteeksipyyntöä- ja antoa. Vaadin kunnioittamaan vanhempia. Pyytämään saisinko. 
Tyyppi muistaakin kiittää kaveria saadessaan lelun lainaan, kiittää ennen pöydästä lähtöä ja pastillia saadessaan. Muistuttaa äitiä kiittämään tuodessaan likaisia vaatteita pesuun.
Anteeksi Oliver pyytää kavereilta lähinnä kun kerron, että on toimittu väärin ja silloinkin lähinnä halilla ja pusulla. Äidille on toisinaan sanottu "anteekki".
Toki myös jatkoa nähden toivon, että anteeksi pyyntö ja kiitokset eivät ole vain kohteliaisuutta, vaan aidosti pahoillaan oloa ja kiitollisuutta.


Yhdessä lasketaan kymmeneen, itsellään laskee jo kolmeen. Vaikka kesän alussa olin varma, ettei tuo poika puhu ennen eskaria, niin jo vain saadaan olla varpaillaan mitä suustamme päästetään,  ettei tule saippualle käyttöä;)
Sanavarasto on jo hyvinkin laaja ja pienesti lauseen alkuja muodostuu. 
Ja kuten pelkäsin, puheen kehittyessä kasvoi poika silmissä.



Reipas hän on ollut aina. On autettu äitiä kotihommista kauppareissuihin ja tätä tehdään edelleen. 
Mikään ei vedä vertoja sille, että saa työntää piskuisia kärryjä ladaten koria täyteen ostoksia. Paitsi autokärryt.
Jakkara löytyy aina lieden ääreltä ja pienet kädet kurottelevat kauhaa tai maustepurkkia.
Likaiset vaatteet viedään juosten kodinhoitohuoneeseen ja ilolla täytellään pesukonetta. 
Itse täytyy saada pukea ja riisua vaatteet, syödä, piirtää, pestä kädet, ottaa, koittaa ja harjoitella. Kunhan vain itse.

Äitikin saa nykyään jo syödä muunkin lämpöisen aterian kuin jäätelön ;)




Sellainen isopienityyppi meillä asuu. Mittaa sillä on 86,3 cm painoa 11,4 kg. 
Omien sanojensa mukaan hän on ibana, kiltti, akas, muju, poika. Ja niin hän onkin.

SATAASATAAROPISEE

Synkkänä sadepäivänä olisi helppo masentua ja tylsistyen katsoa vaikka töllöä.

Vaihtoehtoisesti voi myös:

♥  lähteä aamupäivästä kyläilemään ja muistaa matkalla loiskuttaa lammikot

♥  tehdä temppurata, maja, juna, liukumäki tai mitä tahansa sohvatyynyistä

♥ tehdä pomppulinna sohvatyynyistä

♥ hyppiä, tanssia ja pyörähdellä musiikin tahtiin

♥  tehdä yhdessä mansikkapirtelöä

♥ puhallella kuplia pillillä

ja saada pirtelöt silmille

♥ leikkiä piilosta

♥ ja sitten vähän pötkötellä

Ja niin vain se sadekin on lakannut. Luulenpa, että kun tuo poika herää, kiskotaan me molemmat kumpparit jalkaan ja lähdetään loiskuttelemaan! Ihanaa päivää teille!


Ps, miten teillä vietetään sadepäivää?

KUN LÄHDET LENKILLE...

Musiikin paukuttaessa korviin kiristät tahtia. Askeleet kosahtaa biitin tahtiin märkää asfalttia vasten ja tulee tunne, 
että olet voittamaton. No et ole.
Yksi lenkki ei tehnyt(kään) sinusta vielä maratoonaria, joten älä lannistu kun sydämentahdistimelle olisi taas ollut käyttöä yrittäessäsi kyykäten nousta ylämäkeä, rattaita samalla työntäen. 

Joo ylhäällä piti hetkeksi pysähtyä.

Muista ens kerralla laittaa myös varmuusrusetit niihin lenkkareihin. Ihan varmuuden vuoksi.

Jos suuntavaistosi on huono, älä poikkea polulta. Suunnittele lenkkireittisi hyvissä ajoin ennen lähtöä, 
äläkä poikkea siitä. ÄLÄ POIKKEA!

Jos epäilet, että luotat itseesi liikaa ja saatat kielloista huolimatta poiketa polulta, ota mukaan navigaattori. 
Kartta on hyödytön, et tiedä edes miten päin sitä pidetään, ota suosiolla navi. Ja mieluiten se puhuva. 

Muista käydä vessassa ennen lenkkiä. Pakottava paine nivusissa ei ole jees jos olet kaukana kotoa. 

Ja tärkein: Älä myönnä kenellekään jos eksyt omaan kortteliisi!!



Nää siis ihan yleisiä vinkkejä lenkkeilyä harkitseville.. Ei omakohtaista kokemusta enkä tiedä miten käytännössä toimii..

Ps. Edelleen on liikunnanilo jonkun muun nurkissa lojumassa, täältä sitä ei löydy:D Donitsiakin tekisi mieli.

KIRJE

KOOLLA EI OO VÄLII

Niin siis vaatekoolla ainakaan.

Moni ajattelee, että kaunis ja itsevarma nainen on kokoa 32, pitkänhuiskea tähkäpää,
joka sipsuttaa 15 senttiset päkijöiden alla, Guccin laukku kyynärtaipeella ja tyyli on kuin Voguen kansikuvatytöllä.

Kaunis nainen on tietenkin meikkaamattakin kaunis ja pyntättynä sanoinkuvailematon.
Kaunis nainen on aina vimosen päälle.

Näin niinku kärjistetysti mielikuva kauniista naisesta on yleensä sellainen klassinen, kait.
En mä oikeestaan edes tiedä, koska mun ainainen girl crush ei ole kokoa 32, ei itseasiassa lähellekään sitä. 
Jaloista siltä löytyy tennarit, kyynärtaipeelta kangaskassi tai selästä reppu.

Tyyli ei tarkoita merkkiputiikkeja, tyyli voi olla henkkamaukkaa ja/tai kirppistäkin. Voit olla halppiskuteissa paljon tyylikkäämpi kuin sukista hattuun asti Hilfigeriin pukeutunut rahamamma. Tyyliä kun ei voi ostaa. 
Kauneus on katsojan silmissä ja kauneutta on niin paljon erilaista. Monta seikkaa mitkä siihen vaikuttaa. 
Hymy, luonne, se miten itsensä kantaa. Ja moni muu.

Mulla on ystävä, jonka kanssa mun itsetunto tipahtaa aina nollille illanviettoon lähtiessä.

Tyyli, asenne ja oikeanlainen itsevarmuus lisättynä tummiin piirteisiin saa vakuuttuneeksi kokoon katsomatta. 

Tässä mimmissä vaan kaikki kolahtaa urilleen;

Tyyli, joka on tällä vuosisadalla, rentoutta ja omaa silmää.

Asenne, joka lähettelee vastaantulijoille ylävitosia moi mä oon mä ja mä olen hyvä just näin ja itsevarmuus, 
joka sanoo niille, jotka eivät kättä nosta, että omapahan on menetyksesi. 

Vaikka en todellakaan arvota ihmisiä ulkonäön perusteella, voin silti väittää, että vaikka kyseinen ystävä on vaatekooltaan suurempi kuin muut ystäväni, on hän taatusti kauneimpia ihmisiä, joita olen kuunaan nähnyt.

Joten ei, koolla ei ole hippaakaan merkitystä. Ainakaan kenenkään koon ei pitäisi olla muiden persesyyhy.

Vaikka niin kovasti ystävääni ihailen, en minä ole kokooni tällä hetkellä tyytyväinen. 
Ja koska en ole itse tyytyväinen itseeni, päätin että sille on tehtävä jotain.
On aika jo jatkaa eteenpäin ja muistuttaa itseä siitä mihin kesän alussa jäätiin.

Raskaus tuli ja meni ja jätti vyötärönseudulle ylimääräistä nahkaa kiva etureppu, varsinkin lohtusyömisen jäljiltä, 
enkä aikoihin tehnyt asialle mitään. Samaan aikaan kun itkin saamattomuuttani ruokaremonttiin ja urheiluun 
ahmin kolmatta suklaadonitsia naamaan ja huusin miehelle miksi se sallii sen. (:D) 
Rakas, minusta on tullut laihaläski.

Nyt on aika laittaa stoppi. Tänään olen taas aloittanut oikeanlaiset ruokailutottumukset ja ai kamala!
Miten en voinut muistaa miten kamalaa se onkaan? 
Vaikka mä en ole koskaan sitä liikunnan iloa hoksannut ja se on aina mulle yhtä suorittamista, 
on oikeanlainen syöminen ja säännölliset ruokailuvälit sekä veden riittävä juominen heittämällä hankalampaa. 
Ja tietty, se oikein syöminen on se kaikista tärkein osa-alue.

Treeniä mietin hetken. Shred oli tehokas, mutta ei sitä toistamiseen jaksa. 
No päädyin aloittamaan juoksukoulun ja tarkoitus olisi, että 10 viikon päästä juoksisin 10 km.

Tällä hetkellä se tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta. 
Tänään ensimmäistä lenkkiä tehdessä jo neljän (4) minuutin juokseminen oli rappauttaa mut 
ja olin ihan valmis juoksemaan lähimpään terkkariin hakemaan sydämentahdistinta lainalle. 

Tästä kun vetreydyn takas kondikseen, aloitan kaveriksi kahvakuulatreenit. 
Jos jotain kiinnostaa treenin eteneminen ja mitä safkailen niin voin niistä myöhemmin kirjoittaa.

Mut hei, nyt tarttee tsemppiä =D

PUOLITOTUUS&20 FAKTAA

Jo ennen minun blogi"uraani" kiersi somessa Alaston totuus-haaste. 
Haasteen ideana oli laittaa itsestään meikkaamaton ja muokkaamaton kuva kaiken kansan pällisteltäväksi.
Mielestäni haaste oli mitä mainioin näiden kauneusihanteiden keskellä, missä kaikki pitää olla feikkiä ja kuvat käytetään photoshopin kautta. Paraskin puhuja.Jo tuolloin musta olisi ollut hauska ottaa osaa, mutta skippasin kun en blogia omannut, mutta nyt Kuun heittäessä haasteen puolittain meikatusta naamasta sai lähtemään mukaan.

Meikkaajana olen vähän sellainen less is more- tyyppi. Oli aika kun vessankaapista löytyi Tikkurilan värikarttaa vastaava kirjo erilaisia luomivärejä, sekä kaikennäköisiä putiloita, joita enää en osaisi edes nimetä. 
Toisinaan kyllä olisi kiva meikata vähän enemmän, mutta hitto kun mä en enää osaa.
Silmien rajaaminenkin on mun mielestä jo sellaista ydinfysiikkaa, ettei mulla riitä kärsivällisyys sellaiseen sitten ollenkaan. 

Nyt mulla on CC-voidetta kasvoilla, mutta pääsääntöisesti koitan vain epätoivoisesti peittää
tummia silmänalusia ja punaista nokkaa. Ripaus aurinkopuuteria ja kulmiin väriä, ne kun näyttää loppuvan jo puoleenväliin ilman mitään muokkausta. Toki mä vähän kusetan näillä irtoripsilläni, mutta en osaisi enää kahden vuoden jälkeen olla ilmankaan ja kyllä ne vaan niin paljon arkea helpottaa, että ikuisena torkuttajana olisin ihan pulassa ilman :D

Mulla on keväältä postaus täysin meikkaamattomasta ja täysin meikatusta naamasta, 
joten en ottanut kauheata stressiä kun tämän päivän kuvas on nyt vähän sinne päin. 
Ajattelin myös, että näin puolikkaan totuuden kasvoista antavana, voisin antaa vasta painoksi itsestäni 20(+1) faktaa.

• Minulla on krooniset tummat silmänaluset
• Päänahkani on kuiva ja tukkani on kuin hevosen harja. 
• Ihoni on muuten neutraali, lukuunottamatta nenänalustaani joka kuivahtaa aina kun sää 
• vaihtuu kylmästä kuumaan-tai toisinpäin.
• Minulla on kolme tatuointia
• ...joista vain yhteen olen tyytyväinen
• ...ja lisää tahtoisin
• Olen ruoan suhteen utelias, haluan maistaa ihan kaikkea vaikka olisi kuinka ällöäminkään sisäelimiä tai ulokkeita lukuunottamatta
• Olen uskomattoman hajamielinen ja mieheni ei voi aina sietää sitä
• Olen someaddikti ja mieheni ei voi aina sietää sitäkään
• Rakastan pitkiä kiireettömiä aamuja
• ..ja mustaa kahvia
• En pahemmin tykkää karkista, sipseistä tai poppareista
• ...ja se ei ole hyvä! Aina kun tekee mieli herkutella, tulee ongelmaksi mitä herkutella
• Olen vähän sellainen miksi tehdä mitään tänään kun voi tehdä huomenna- tyyppi
• En tykkää vedestä-kuplana tai ilman
• Innostun helposti asioista mutta innostukseni laantuu myös ihan yhtä nopeasti
• Haluaisin olla tarkempi, tehdä listoja ja pitää kalenteria mutta jo ajatus tuntuu ylitsepääsemmättömän vaikealta
• Haluan toisen lapsen
• ..mutta silti en pode suuremmin vauvakuumetta
• Ainoa syy miksi voisin tahtoa mielummin tyttölapsen on se, että mulla olisi tytölle maailman kaunein nimi
• Olen onnellinen

Kuun tavoin haastan teidät kaikki lisäämään kuvan itsestänne puolet kasvoista meikattuna ja sen lisäksi kertomaan kymmenen faktaa itsestänne.

Laittakaa linkkiä kommenttiboksiin jos rohkenette ottaa haasteen vastaan;)

MAINIO&EX-MATTI

Hupsistarallaa. Eilen nähtiin ihanaa Tiiaa ja Nipsua pitkästä aikaa ja arvata saattaa kuvista päätellen,

ettei ihan perinteinen kahvipullatapaaminen ollutkaan.

Äkkiäkös oltiin kaiveltu kaapin perukoista suklaata, istutettu poika jakkaralle, 

heitetty batman-kaapu harteille ja Tiitu napannut sakset kätösiin. 

NIPS-NAPS vaan ja kiharat jäi käteen ponnarille. 

Kaavun alta paljastui kertaheitolla isopoika. Ääk en kestä. 
Siihen ynnättynä nämä Mainion kuteet niin nyyhkis oli ihan taattu. On se vaan niin komia.

Ihanaihana tukka, mutta taitaa olla, että kun tuohon sivulle ottaa kasvaakseen, niin kasvatellaan renttu tukka takaisin;)

Mitäs siellä ollaan mieltä?

LENNÄ NYKÄSEN MATTI-LENNÄ!

Fiilistelin kuvia viime syksyltä tähän päivään. 
Naureskelin, että onpas tuo Nykäsen tukka ottanut tuulta alleen,
ihan meidän silmien alla huomaamatta. 
Nyyhkyttelin, että kai sitä on leikattava kun ei sivuihin ota kasvaaksen. 
Totesin, että kasvatetaan sitten kun sivuihinkin kasvaa. 

Tässä muutama kuva ennen julkaisemattomia tai ehkä kertaalleen vilahtaneita kuvia, enjoy!

Sellaisia. Vähän on kurjasti erikokoisia, mutta ehkä nyt ei liikaa silmää särkenyt;) Mikäs asu miellytti eniten? Mikä vähiten? :)
Ja hei, oliskos jotain tukanleikkuu vinkkejä sällikälle jolle ei korvan eteen karva kasva? 

VIIMEINEN MIELIKUVITUSPEKONI

Tehdäänkö sellainen kuulumispostaus?

Voinko tähän nyt oksentaa kuinka kamala kulunut viikko on ollut?
Voinko kertoa ilman, että yksikään kukkahattuäityli tulee haukkumaan, 
että toisinaan tekisi mieli pakata tuo polvenmittainen tuholainen tiiviiseen laatikkoon,
teipata, paketoida ja toistaa sama muutamaan otteeseen, että paketti varmasti pitää.
Lähettää menolipulla mahdollisimman kauas. Anteeksi, sanoinko ääneen?

Mitä tahansa minä teen, tai jätän tekemättä, aiheuttaa riidan. 
Unohtamatta tietenkään, että mun pitäisi olla ajatustenlukija sekä aikakoneen omistaja. 

Täällä olis nyt sitten yksi draamanhakuinen, riitapukari, kiukkupussi (enkä nyt sitten puhu itsestäni) vailla uutta kotia. Av on sitova, mittoja en anna, ilmatteeks saa ja palautusoikeutta ei ole!
(peruuntuneista kaupoista otan yhteyttä bloggerin ylläpitoon ja toisesta varoituksesta seuraa viikon verran bannia)

Mun puolesta lapsi saa itkeä vaikka koko päivän, aamusta iltaan, jos harmittaa. 
Mutta sellaista turhanpäiväistä ulinaa en sitten kestä en ollenkaan. En omalta kuin muidenkaan lapsilta. 
Ja eikös sitä ole meillä nyt viikon verran harrastettu, aamusta iltaan, ilman lakisääteisiä taukoja. 

Ulista voi siitä, kun äiti ei osaa leikkiessä pitää autoa oikein kädessä,
tai siitä, ettei itse tiedä miten päin pidellä pupua kädessä.
Kiukku voi tulla siitä, että äiti ei tajua mitä Oliver tahtoo, ennen kuin Oliver sitä itsekään tietää.

Pahin kiukku kuitenkin tulee siitä, jos äiti syö viimeisen mielikuvituspekonin.
Sitten ei enään auta, vaikka äiti lupaa tuoda tilalle hyvityksenä kokonaisen emakon, 
kun se viimeinen pekoni on jo viety. Ja se on iso juttu se.
Tästä me ei oikeasti meinattu päästä yli ollenkaan

Sen lisäksi jätetään päiväunet nukkumatta, jotta saadaan ulinaan vähän lisäpontta ja nauretaan ivallisesti mutsille, joka ei saa sitä vähääkään hetkeä hengähtää päivästä.

No, silmäpussit roikkuu pahemmin kuin tyhjät teepussini, molemmat siellä navan nurkilla ja kahvia menee pannullisen sijaa kolme. Mutta hei, onneks tää on vaihe ja kestää vaan siihen seuraavaan vaiheeseen! 

Varaukset voi tehdä kommenttiboxiin.

KIERRÄTÄ JA PELASTA

Käsitöitä, kierrätystä ja pelastuneita huonekaluja. Piian taiteilemat ihanat korvikset, 
näiden tähden on hyvä syy opetella pitämään roikkuvia korvakoruja.
Eilen vein ystävälle kannettoman kahvipannun, kun oli raukka hukannut omansa,
palkaksi lähdin kassi täynnä pöksyjä, toisen roina on toisen aarre! 
(Ja se joka miettii, ettei sitä kantta edes niin tarvitse on hyvinhyvin väärässä.)
Minä olen visio ja mies on toteutus. Kun minä saan jonkun vision päähäni, 
en minä tiedä mitään hienoista termeistä, toivon (enkä vain toivo) että mies toteuttaa visioni tarkalleen 
eikä vähän sinnepäin. Minä sain vision, että meidän olohuoneeseen kyhätään Oliverille avokeittiö. 
Apukäsiäkin ollaan saatu ja kivahan tuosta tulee. Valmis se ei ole läheskään.
Tuolit pelastin, puunasin ja kodin annoin,viruivat mummolan pannuhuoneessa, puupölyn peitossa pimeässä nurkassa. Tarkoitus oli ensin maalata kun pinta on ottanut osumaa, mutta on noi kyllä niin hiton kivat tollasenaan, että olkoot. Kolme lisää voisin vielä kotiuttaa. Näistä tuoleista sainkin uuden vision miehen iloksi, nämä tuolit vaaaaaativat vaaleaa lankkupöytää!
Voihan bootsit! määä rakastan bootseja. Kympillä ne kotiutettiin kesällä syksyä odottelemaan. 
Tiikeritakki on kiva kaveri ja tiikerifanittajalle mieluinen. Keltsit sammarit on palvellut meitä jo vuoden päivät. Haicollari uskallettiin kotiuttaa hurjista aleista.

Syksyyn kuuluu myös sisustuskuume, shoppailukuume ja tatskakuume. Kuumeillaanko siellä mistään? 

PARI SANAA PARISUHTEESTA

Usein, hyvin usein, ihmetellään miten me hoidamme parisuhdettamme, miten ehdimme.
Joo, onhan se totta, että yhteinen aika on tiukilla molempien ollessa vuorotyössä ja nähdään
toisiamme hyvällä tuurilla matkalla tarpeeksi tiukassa kurvissa. 
Töihin mennään läpsystä vaihtoon ja heitetään Oltsua lennosta, moi ja moikka.

Enpä tiedä, kaikkeen tottuu ja tiukkana hetkenä sitä toistaa itselleen että tämä on vain _vaihe_. 
Meidän elämä on tälläistä nyt, mutta se ei tule olemaan aina, joskus se velka pienenee 
ja lapset kasvaa ja lentää pesästä. Tai lennätetään.

Toisinaan itkunaurattaa, että mä en välttämättä haaveillut parikymppisenä eläväni ruuhkavuosia, 
mutta sitten taas ajattelen, että hahaa, kolmevitosena mun lapset tekee itse aamupalansa,
hengailee kavereilla enemmän kuin kotona, velka on jo 10 vuotta pienempi ja mä nostan mun margarita-maljaa, kuuntelen ystävien marmatusta oman ajan puutteesta ja vauvan puklusta ja koitan peittää vahingoniloni. 
Been there.
Että raadetaan nyt kun on nuori ja jaksaa ja sitä rataa. Tämä on vain vaihe.

Ei tämä missään nimessä ole mikään ihanne tilanne parisuhteelle, jota kuormittaa jo ennestään iso laina, 
hirveä laskupino ja yksi taapero. Olisihan se hyvä, että aikaa löytyisi toisilleen myös.

Kuitenkin olen vähän sitä mieltä, ettei se parisuhteen hoitaminen vaadi ihmeitä. 
Ei se vaadi sitä, että käytäisiin säännöllisesti ulkona syömässä tai harrastettaisiin erinäisiä aktiviteetteja. 
Eikä se onneksi vaadi samanlaisia tuulipukuja lenkkipolulla.
Riittää, että ottaa siitä hetkestä kiinni mitä annetaan. Vaikka se kaksin olo olisikin vain telkkarin äärellä nökötystä kun lapsi vihdoin nukkuu. 

Meidän parisuhteen hoitaminen koostuu juurikin ihan vaan arkisista asioista. Kuuntelen mitään ymmärtämättä miehen sepustuksia työpäivästä ja mies mun sepustuksia ärsyttävistä asiakkaista. Heitetään sitä meille kuuluisaa superhuonoa läppää, kiusotellaan ja valkataan leffa Elisaviihteestä. Valvotaan taas aivan liian pitkään ja aloitetaan se kamala ruljanssi taas aamulla, liian pienillä yöunilla. Muistetaan ottaa ja antaa omaa aikaa ja tehdä omia juttuja.

Eipä se takkatulen roihua taljan päällä tuijottaminen, viinilasi kädessä ja pitkään ja hartaasti tunteista keskustelu meidän juttu olisikaan. Jos koitettais, niin mun reaktio olisi ehkä aivojen räjähtely seinille ja kakominen. Mies varmaan tukehtuisi nauruun jos koittaisin.
Meidän juttu on ehkä se, että muistetaan joka päivä läheisyys. Vaikka se olisi nipistys persiille, tökkäsy mahaan, halaus tai suukko, niin muistetaan päivittäin koskea. Se tulee automaattisesti ja koen sen sellaisena voimavarana mikä kantaa. Toisen huomioonottaminen pienillä jutuilla. Niillä pääsee pitkälle.

kuva kolmen vuoden takaa, heh

Viimeksi ollaan oltu kaksisteen helmi-maaliskuussa, josta kirjoittelin tännekin. Miehellä on viikonloppu pitkästä aikaa vapaata ja mullakin jopa Sunnuntai! Huomenillalla kun pääsen töistä, olisi tarkoitus käydä syömässä ja tulla ihan vaan kotiin hengailemaan. Saunoa, katsoa leffaa, valvoa ja nukkua myöhään. Siis, ei mitään kummallista, mutta eihän se sitä vaadikaan;) En malta odottaa!

Mites te hoidatte parisuhdetta?