PARIVUOTIAS

No, onhan tuo nyt parivuotias ollut jo parisen kuukautta, mutta tuttuun tapaan MattiMyöhäisenä käytiin neuvolassa vasta nyt. 
Sen myötä ajattelin kirjoittaa kenties (?) ensimmäisen ikäkuulumisosaamis- aiheisen tekstin.


Oliver on luonteeltaan täysi pikkukopio minusta. 
Yhtä pänkki, suorasukainen, tempperamenttinen, avoin, herkkä ja sosiaalinen. 

Olen ylpeä kaksivuotiaani halusta olla kaikkien kaveri, halusta halata tuntematonta tyttöä ihan vain siksi 
kun se näytti halia tarvitsevalta. Rakastan sitä, kun hän hypähtää syliini, rutistaa, paijaa ja pussaa. 
Samalla toistaen "halaa, paijjjaa, pushaa. MMMMMMM *muisk*"

Toisinaan huokaisen, täytyykö aina kiivetä perse edellä puuhun, hakata päätä (kirjaimellisesti) seinään 
ja tapella mun kanssa joka_ikisestä_asiasta. Ajatellen kuitenkin, että on hienoa, että pojastani on kasvamassa omanlaista persoonaa. Hänellä on vahva luonne, hän tietää mitä tahtoo, eikä tahdo jäädä muiden jalkoihin.
Naureskelen, että täytyykö aina kärpäsestä tehdä härkästä ja nostaa käsi ylös aina kun draama huutelee nimeä. 
Mutta taitaa se äitikin olla aikalailla samasta puusta veistetty.
Täällä me vuorotellen kiihdytään nollasta sataan nanosekunnissa, huudetaan toinen vessassa ja toinen ulkopuolella, halataan, rauhoitutaan ja sitten taas nauretaan. Ollaan tunne-elämän pyörremyrskyjä.

Herkkä ja ajattelevainen. Kun äitillä on paha mieli, tulee hän syliin ja silittää. Halaa kaveria joka itkee ja lähettää lentopusut niin etanalle kuin pottaan tulleelle pikkupapanalle (vaikka olen koittanut painottaa, että ei tartte pussailla kuin ihania juttuja, joihin pottatarpeet ei niinkään kuulu.)








Parivuotiaani on myös ikäisekseen omaksunut hyvin käytöstavat. 
Minä olen äiti joka vaatii kiitosta, itselleni ja muille. Kiittää ei voi koskaan liikaa. 
Vaadin anteeksipyyntöä- ja antoa. Vaadin kunnioittamaan vanhempia. Pyytämään saisinko. 
Tyyppi muistaakin kiittää kaveria saadessaan lelun lainaan, kiittää ennen pöydästä lähtöä ja pastillia saadessaan. Muistuttaa äitiä kiittämään tuodessaan likaisia vaatteita pesuun.
Anteeksi Oliver pyytää kavereilta lähinnä kun kerron, että on toimittu väärin ja silloinkin lähinnä halilla ja pusulla. Äidille on toisinaan sanottu "anteekki".
Toki myös jatkoa nähden toivon, että anteeksi pyyntö ja kiitokset eivät ole vain kohteliaisuutta, vaan aidosti pahoillaan oloa ja kiitollisuutta.


Yhdessä lasketaan kymmeneen, itsellään laskee jo kolmeen. Vaikka kesän alussa olin varma, ettei tuo poika puhu ennen eskaria, niin jo vain saadaan olla varpaillaan mitä suustamme päästetään,  ettei tule saippualle käyttöä;)
Sanavarasto on jo hyvinkin laaja ja pienesti lauseen alkuja muodostuu. 
Ja kuten pelkäsin, puheen kehittyessä kasvoi poika silmissä.



Reipas hän on ollut aina. On autettu äitiä kotihommista kauppareissuihin ja tätä tehdään edelleen. 
Mikään ei vedä vertoja sille, että saa työntää piskuisia kärryjä ladaten koria täyteen ostoksia. Paitsi autokärryt.
Jakkara löytyy aina lieden ääreltä ja pienet kädet kurottelevat kauhaa tai maustepurkkia.
Likaiset vaatteet viedään juosten kodinhoitohuoneeseen ja ilolla täytellään pesukonetta. 
Itse täytyy saada pukea ja riisua vaatteet, syödä, piirtää, pestä kädet, ottaa, koittaa ja harjoitella. Kunhan vain itse.

Äitikin saa nykyään jo syödä muunkin lämpöisen aterian kuin jäätelön ;)




Sellainen isopienityyppi meillä asuu. Mittaa sillä on 86,3 cm painoa 11,4 kg. 
Omien sanojensa mukaan hän on ibana, kiltti, akas, muju, poika. Ja niin hän onkin.