Tänä vuonna meillä on esillä ensimmäistä kertaa joulukalenteri. Viime vuonna Oliver oli yhden vanha ja näin turhaksi nähdä vaivaa sen eteen, että toinen ei edes ymmärrä sen päälle.

Mietin aluksi askarrella jonkinmoisen kalenterin itse ja muutaman kivan esimerkin löysinkin Pinterestin mahtavasta maailmasta, mutta totesin tuhlaavani vain aikaa, vaivaa, paperia ja mustetta kun en mikään kummoinen askartelija ole.

Aarrekidin joulukalenteria haaveilin jo viimevuonna ja raaskin kuin raaskinkin sijoittaa siihen tällä kertaa. Pidän sen ajattomuudesta ja yksinkertaisuudesta ja ajatuksesta, että se kestää pitkään. Vaikka mies väitti, että käytän tätä tekosyynä useinkin.

Musta tää on muutenkin paljon jännempää, kuin avata joka päivä se sama suklaaluukku mikä kaikenlisäksi sisältää pahaa suklaata. Enkä halua maksaa suklaakalenterista kymmeniä euroja saadakseni hyvää karkkia kaksveelle. 
Tällä systeemillä pääsen myös itse vaikuttamaan, miltä päivältä namit löytyy ja ne sijoitetaankin vain viikonlopuille.

Koitan karkkien lisäksi vältellä myös ylimääräistä tilpehööriä ja meidän kalenterista tuleekin löytymään mm. dubloja, hot wheels-radan osia, Autot-pikkuautoja, tarroja, scleichin eläimiä, dinoja ja niitä nameja. 
Suurinosa löydetty käytettynä.
Myös jotain yhteistä kivaa tekemistä ajattelin myös joihinkin luukkuihin sujauttaa, 
jotain ei niin arkista touhua.

Koska kalenteri on kaunis, halusin ehdottomasti kääriä pikkulahjat kauniisiin erilaisiin lahjapapereihin. Koska tämän tuppukylän valikoima ei ole kovin kummoinen, ellei halua tonttuja tai lumihiutaleita ja IKEA:an ajaminen lahjapapereiden perässä käy kalliiksi. niin päädyin tulostamaan. MIRAN blogista löytyy ennestään 12 linkkiä, joiden takaa löytyy toinen toistaan hienompia printtejä lahjojen kääreiksi.

Kun Joulukalenteri itsessään on Oliverille jo suurta juhlaa, ei meiltä heru itse Aattona mitään suurempia. Prismasta haetaan Hapen puinen parkkitalo ja H&M:stä aiemmin tilattu automatto voidaan laittaa samaan pakettiin. Ja jos joku miettii mitä ostaa Oliverille lahjaksi niin mitään ei oikeesti tarvi. Jos on pakko rahansa johonkin hassata, niin sukkia ja yökkäreitä tarvitsee aina. Tuollainen pieni napero ei laske paketteja ja on jokaisesta käärön kätköstä tavattoman onnellinen, oli niitä yksi tai kymmenen.

JA MINÄHÄN EN KOSKAAN....

Kun odotin Oliveria, oli mulla selkeät sävelet miten meillä poika kasvatetaan,
mitä meillä ei ainakaan tehdä ja jutut mitkä on aivan pakko toteuttaa.
A4 molemmin puolin rustattuna mitä meidän pullamössön olisi syytä välttää.
Tuttua?



Voin nyt sitte kahden vuoden jälkeen haistattaa pitkät, rypistää paperin ja naama punaisena supista,
että mitään ei koskaan ole sovittukaan. Käytännössä asiat ei ollutkaan niin mustavalkoisia.

Joltain osin olen säilyttänyt kasvoni ja pysynyt sanojeni takana. Esimerkiksi käytöstavat ovat sellaiset mistä en jousta sekä muiden huomioon ottaminen. Näitä pidin tärkeänä ennen, pidän nyt ja tulen pitämään jatkossakin. 
Enemmänki sellainen hifistely, suorittaminen ja täydellisyyden havittelu on karissut vuosien myötä itsetunnon noustessa. Että mä oon ihan hyvä tälläisenä kuin olen ja riittävä juuri näin. On tärkeä havaita omat voimavarat ja joskus on ihan ok mennä sieltä mistä aita on matalin. Ei täydellistä äitiä olekaan. Tämä vanhemmuus kun on vähän sellaista ainaista oppimista jossa valmiiksi ei taideta koskaan tulla, virheistä opitaan ja kasvetaan kaikki yhdessä. Ollaan täydellisiä omille muruille virheineen kaikkineen.



Kyllä sitä alkuun miettii herkästi mitä muut tekee ja pyrkii vähintään samaan ja on altis aliarvioimaan itseään heti muiden kyseenalastaessa omaa tapaa toimia. Ehkä jopa hetkittäin muuttaa niitä omia tapojaan muiden mieliksi ja ikäänkuin todistellakseen muille. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin hoksaa, että mikä toimii muualla ei välttis toimi meillä. Uskaltaa seistä omien periaatteiden ja päätösten takana ja olla niistä jopa ylpeä. Kukaan muu ei kuitenkaan kasvata meidän lapsia eikä kukaa muu tiedä niinkuin me vanhemmat kuinka meidän tulisi pullanmurumme kasvattaa.

Itse kuvittelin tekeväni lapset aikasintaan kaksvitosena. Pissatessani plussaa tikkuun mulla ei siis ollut minkäänlaista käryä miten tahtoisin lapseni kasvattaa joten imin paljon tietoa netistä. Loin mielikuvat oikeaoppisesta kasvatuksesta netin perusteella ja loin selvät sävelet mitä ei myöskään meillä tehdä. 
Tietenkin päätökset syntyi valtaosan mielipiteiden perusteella. 



Minä teen soseet itse. En itsekään söisi pilttiä.
No niin, tätä virtaa kesti ehkä viikon kunnes unettoman yön jälkeen löysin itseni silmät ristissä pilttihyllyjen edestä. Vieläkään en pilttiä itse söisi, mutta ei niitä liiemmin ole meille aikuisille taidettu tarkoittaakaan. 
En minä tissimaitoakaan söisi.

Meillä ei syödä mitään valtakunnan herkkuja ainakaan ennen kolmea ikävuotta.
Jotenkin salakavalasti puuhapete-karkkiaskit löysivät tiensä meillekkin lauantai aamuisin, lahjonta apuna toimii toisinaan lakupatukka ja kiristyksenä pulla.

Ei eineksille.
Kunnian huuto teidän olemassa ololle. Kiitos että toisinaan helpotatte muuten hektistä arkeani.

Ei telkkarille.
Samanmoinen kiitosvirsi tälle kuin ylemmälle.

Meille ei sitten koskaan kiitos Disney-vaatteita.
No niin, tähän on tultu. Salama ja Martti koristaa niin boxereita, sukkia, sukkahousuja kuin yövaatteita. Toivotaan, että pysytään vielä näissä ei niin näkyvissä.

Vaipoista luovutaan viimeistään kaksivuotiaana.
Käykö kolme?





Siinäpä muutama minä en koskaan ja kylläpäs kuitenkin. Ja arvatkaa mitä? Enpä koe olevani yhtään huono siltikään.

Luulen, että seuraavan kanssa tulee olemaan paljon helpompaa. Seuraava on kuin synninpäästö. Ei ole niin justiinsa jos on vähän likaa rinnuksilla, ei tarvitse olla kaikkein hienoimmat tavarat tai oman pihan luomuporkkanasta tuoreet soseet ja voidaan alittaa rimaa aina tarpeen tullessa. Kyllä näin voi tehdä esikonkin kanssa mutta ehkä sen toisen kanssa ilman omantunnon tuskia. Kun eihän se kasvatus oikeesti oo mitään rakettitiedettä ja ruoanlaitto ydinfysiikkaa. Ei siihen auta oppikirjat tai se maailman kuuluisin elämänkoulu. 
Maalaisjärjellä pärjää ihan fine ja fiiliksen mukaan mennessä tää on jopa ihan hauskaa touhua ;)


Mites siellä ruudun toisella puolella? Missä asioissa olette joutuneet syömään sanojanne? 

MELANKOLISTA MELODIAA JA VALITTAMISEN PIENET ILOT

Oottekos huomannut, että me suomalaiset ollaan siinä määrin hauskaa kansaa, 
että mässäillään sillä kun muilla menee vähän huonommin. 
Blogit saa seuraajia draamanjanoisista lukijoista ja huomatessaan sen voidaan vähän keinua aallonharjalla 
ja lykätä tuulta purjeisiin. Lisätä vähän sellaista melankolianmelodiaa teksteihin.

Ei siinä, minusta on kiva lukea totuudenperäisiä blogeja siinä missä niitäkin missä oksennetaan sateenkaaria. 
Itse en osaa pitää yllä sellaista positiivarinpäiväkirjaa vaikka toisinaan olenkin pohtinut pitäisikö yrittää pitää blogia vähän aurinkoisempana. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ei se olisi minua enkä minä näe syytä tänne käydä itseäni muokkaamaan. En minä tahdo olla sellainen masentunut marmattajakaan. Olla kaiken uhri ja se, jolle koko maailma on kääntänyt selkänsä. Enkä taida kyllä edes omistaa sellaista kirjoituksen taitoa, että jokainen tekstini puhkuisi melankolista harmoniaa. Kokeillaanpas.

"Eräänä päivänä poistuessani kotiovesta huomasin horisontissa siintävän mustareunaisen pilven. Ei aikaakaan kun tunsin selkäpiissäni karmean vihlaisun ja kääntyessäni oli tuo pilvi seuranani. Siitä lähtien on harmaa usva vellonut niin sisälläni kuin ympärilläni. Kuka näyttäisi, että jokaisella pilvellä on hopea reunuksensa? Paistaahan se aurinko risukasaankin?"

Joooo.. En nyt ihan henkeä lähtisi pidättämään siihen asti, että tekstini muuttuvat tän kaltaisiksi. Vai olinko tarpeeksi vakuuttava? Saanko nyt muutaman lisäseuraajan voivottelemaan kommenttiboxiin? 

Eikä tämä nyt ole mikään blogimaailman ongelma. 

Ihminen on itsekäs. Kyllähän te tiiätte että "Kell' onni on, se onnen kätkeköön"
Onhan se aika vaikea ajatella, että kiva kun teillä kaikilla muilla on kivaa, itse räpiköiden paskalammikoissa. 
Ei kai kukaan nyt ajattele, että älkää vaan ottako siivuakaan tästä mun shaissesta, mulla on hirveen kivaa täällä yksinäni. On kiva olla jätetty, raha-asiat kussu ja muutenvain elämän päähän potkima samalla kun muut tekee uranousuja kullat kainalossa avotakan äärellä kalliit viinilasit kädessä täytettynä kalliilla viinillä. 
Että onnea teille vaan. 
Blogit on vallanneet somet ja näyttää siltä, että sieltä on helppo hakea vertaistukea, synninpäästöä 
tai tunnustusta sille, että jollain sentään menee vähän kehnommin tai ainakin vähän useammin. 


Mutta tuo edellä mainittu riitelee ihan kamalasti sen suhteen, 
että me kuitenkin ollaan kauheen reippaita kilpailemaan kellä menee vähän huonommin.
Kertoessani kipeätä selkää on toisella kiero selkäranka ja valittaessani huonosti 
nukuttua yötä on toinen narkoleptikko ja sekö on sitte kivaa vai?
Ymmärrerrävämpää olisi kerskuilu parempi palkkaisesta duunista ja kauniimmasta keittiöstä, mutta että pitää kisata kellä on vähän kurjempi elämä ja vielä onnettomampi tuuri ei tahdo mennä mun jakeluun.
Vähän sellaista ei saa valittaa ruuasta kun Afrikassa nähdään nälkää- settiä.


Olen minä itsekin "vähän" sellainen aina kannattaa valittaa- tyyppi mutta herramujee rajansa kaikella.
En kestä sellaisia tapavalittajia, kun mikään ei ole hyvin ja jos vahingossa on niin keksitään jostain edes pienesti jotain mitä valittaa. Vaikka edes säästä jos ei muusta. Menee ihan päivä pilalle ja pasmat sekaisin jos ei jostain pääse valittamaan. En itse ole pirkkapositiivari, ehkä jopa enemmän neitinegatiivi, mutta kyllä mä pyrin valittamaan vain aiheesta. Olla kilpailematta ja vertailematta omia kokemuksia muiden kokemuksiin ja pyrkiä hymyilemään toisen onnelle vaikka oma onni olisi kadoksissa.


Kun eihän se toisen onni oo itseltään mitään pois. Mitä jos katkeroitumisen sijaan koittais imeä positiivisuutta itseensä?




Melankoolisin terkuin positiivari Salla.



ps, tässä oli taas tälläinen oksennus tällä kertaa. Jos joku löysi sen hukkuneen punaisen langan niin laittaisko tulemaan tänne kiitos.

KIRISTÄ, UHKAA, LAHJO

Kun tulin raskaaksi, en muista kirjoittaneeni nimeä mihinkään missä mainittaisiin raskauden kamaluudesta. 
Kun minusta tuli äiti, en ollut huomioinut pientä pränttiä sopimusta allekirjoittaessa, 
jossa mainittiin väsymyksestä potenssiin sata. 
Kun lapseni tuli uhmaikään, vannotin itseni jatkossa lukemaan sopimukset aina huolella, pientä präntti myöten ennen nimmarointia.


Kun olen sanonut kymmenennen kerran ei ja lopulta kysynyt missä ne korvat on,
näyttää poika nauraen missä ne on.
Kun uhkaan viedä lelut roskiin kun niitä ei siivota, vie poika ne itse roskiin, kiittäen.
Kun pelleillään ruokapöydässä jos ei huvita syödä, tietäen, että silläviisiin äiti nostaa pöydästä pois.
Kun nukkumaan menot on yhtä helvettiä, joka ikinen päivä, niin päivä- kuin yöunilla.
Kun niistä saa tapella kahdesta neljään tuntia, niin päivä- kuin yöunilla.
Kun et saa "vapaa"päivänäsi juoda edes yhtä kuppia kahvia rauhassa.
Kun on kamala kiire, etkä saa auttaa yhtään missään.
Kun oma sänky ei enää kelpaa ja nukutaan vieressä. Jonka johdosta kaikki nukkuu kehnosti.
Kun ei suostuta potalle vaan tahdotaan vaippa.

Mun verisuoni sykkii ohimolla jo miettiessäni näitä kaikkia joten jätetäänpä listaus tähän.
Saatoin muutama päivä sitten nyyhkiä siskolle, että kuinka mä kestän sen kolmevee uhman kun tää himpun päälle kaks vee on jo aivan kamala. Kuinka mä voin tähän tilanteeseen tahtoa vielä toisen?
Sisko meinasi jo lohduttaa, että kohtahan se menee ohi, kunnes todettiin, että sitä seuraa vaan seuraava uhma. 
Tai itseasiassa matka vauvasta aikuisuuteen ei taida olla muuta kuin uhmailua. Ens kerralla astetta viisaampana voisi nakata lapsen vähän ennen uhmaa menolipulla pitkälle ja ottaa sen sitte parikymppisenä takaisin.
Sisko on ollut lasten kanssa tekemisissä vielä enemmän kuin minä ja omistaa rautaisemmat hermot kuin minä, mutta sanoi silti jo puolen tunnin kuluttua meillä kyläillessä, että on ihan hermoraunio.

Kiitos, niin olen minäkin. Mä en vaan pääse tätä tilannetta pakoon.



Minua ei sinällään lohduta mitkään tuhahdukset siitä kuinka "Oliver on niiiiiin kiltti ja kyllä se meillä käyttäytyy 
ja eihän se nyt mitään kiukuttele kun se vaan haluaa huomiota"
Justja*itut. Kysymys ei ole siitä, että meillä lapsi jätetään täysin huomioimatta. Kyllä se huomiota saa ja jollei saa niin osaa kyllä huomionkipeänä pitää huolta, että ei jää paitsi.
Tuollaiset kommentit ei mitään muuta kuin loukkaa. 
Kyllä se lapsi voi ihan vaan kiukutellakin ja ihan vaan huvikseenkin. Ihan vaan siksi, että asiat ei mene niin kuin itse oli suunnitellut eikä tarvitsekaan mennä. 
Minä viljelen Ei:tä ja viljelen jatkossakin. Ei ole minun kuppini kahvia se sellainen pyytely, suostuttelu ja houkuttelu. Ei on ei ja siinä se.
Tietyissä tilanteissa täytyy kuitenkin ottaa käyttöön joku kolmesta oljenkorresta. Kiristä, uhkaa tai lahjo.




Onhan Oliver useimmiten se kiltti, reipas ja mahdottoman hyväkäytöksinen. Olenhan minä kertonut kuinka ylpeä olen kaksivuotiaastani. Edelleen olen sitä mieltä, että on hienoa, että lapseni uhmaa ja usein pysynkin rauhallisena hermoja menettämättä. Toisinaan jopa nauramme yhdessä toisen hölmöille ulinoille ja mielikuvitus heitellään kiukkuja ulos ovista.

Oliver kuitenkin onnekkaasti omistaa minun luonteeni ja toisinaan neliöt käy kahdelle samankaltaiselle 
liian pieneksi ja silloin täytyy paeta vessaan kiljumaan. Toisinaan saan kiireisenä työaamuna istua pojan päällä, 
että saan vaipan puettua spagettiraivareiden yllättäessä. 
Nyt sitten ne kauhistelevat mutsit, jotka jo haukkovat henkeä ruutujen silläpuolen voi ihan käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä ja miettiä istuinko koko ruhoni edestä yli puolet pienemmän tyypin päällä.
Joskus on vaikea muistaa pysyä itse aikuisena ja joskus maltti menee niin että se on menoa.

En minä koskaan ikinä osannut kuvitella uhman olevan tälläistä vaikka niitä uhmakkaita päiväkodissa näkikin. 
Jotenkin niitä muiden lapsia jaksoi ojentaa ihan eri tavalla ilman vannetta otsalla.
Se voi toki johtua täysin siitä, että siitä lystistä maksettiin.

Huh, en ole ollut näin väsynyt, kireä ja herkillä sitten Oliverin vauvavuoden. 
Kyllä nyt lyhytpinnaista mutsia koetellaan.
Pakko joka tapauksessa myöntää, että edelleen kiitän päivittäin (toisinaan kyllä vain jokatoinen) siitä, että Oliver ilmoitti tulostaan ja pakotti minut laittamaan elämäni järjestykseen. Antoi sille merkitystä.





Sillä vaikka hän onkin toisinaan melkoinen piikki perseessä, on hän minun piikkini. 

KETÄ ARPAONNI SUOSIKAAN?

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille kivoista kommenteista ja anteeksi oma viivästymiseni arvonnan suorittamisen suhteen. Arvonnan suoritti Oliver ja onnettaren suosikkina oli tällä kertaa :




Onneaonnea! Säpöä olen laittanut tänään ja postiin pyrin tulevalla viikolla.

Tulevalla viikolla koitan taas aktivoitua täältä väsymyksen parista ja ehkä vähän kirjoitellakin siitä. Kysymyspostaukseen olisi kiva saada lisää kysymyksiä niin voisin niihin paneutua loppuviikosta. 
Ja siitä Oliverin päiväkodin aloittamisesta.



Ihanaa alkavaa viikkoa teille, mun on nyt kaaduttava sänkyyn. Kuullaan, pus!

VIIME HETKET AIKAA

Käykääs osallistumassa yllä näkyvän pipon arvontaan! Tämä päivä enää aikaa osallistua :)

ISÄT.

Olen aina ollut ja tulen aina olemaan isintyttö, onhan minulla maailman mainioin isä.
Tätänykyä myös mitä mainioin pappa. Pappa lukeutuu myös pojan ensimmäisiksi sanoiksi.

Sanotaan, että tyttö etsii itselleen samankaltaisen miehen millainen on oma isä ollut.
Näin on käynyt ainakin minun kohdallani ja poikani on onnekas ollessaan yhtä onnekas kuin minä olen ollut.


Onnea kaikille iseille, papoille, vaareille, ukeille; teille kaikille tärkeille ♥

BLOGI 1 V JA ARVONTA!

Elämän parhaat asiat tulevat yllätyksenä. Näin olen kuullut ja allekirjoitan täysin.

Kaksi vuotta taaksepäin plussatessa itkin ja nauroin samanaikaisesti. Vieläkin toisinaan tuntuu epätodelliselta.
Elämä kaksiosta jossa vietettiin aikaa vain pilkun jälkeen darrasafkojen kanssa on vaihtunut rivitalo kolmioon ja aamusin mua huutelee vessan sijaan poika.

Onhan tää vieläkin aina toisinaan vähän hakemista. Miten olla hyvä äiti. Mitä opettaa toiselle. Miten olla esimerkkinä.
"While we try to teach our children all about life, they teach us what life is all about" -Angela Schwindt 


Tässä blogissa tulee näkymään meidän arkea, muuttoa omakotitaloon, lastenvaatteita, sisustuskuumeilua. Tai sen näkee sitten. Fiiliksen mukaan.


Näin kirjoitin 3 päivä marraskuuta vuosi sitten ensimmäisessä postauksessani.
Blogi on pitänyt sisällään juurikin sitä meidän arkea, lastenvaatteita ja kaikenlaista kuumeilua sekä fiiliksen mukana taplataan edelleen. Kirjoittelin jo aiempaan kyselypostaukseen, mitä blogi on mulle vuoden aikana tuonut, vertaistukea, uusia kasvoja ja vinkkejä. Sen lisäksi se on antanut minulle uusia näkökulmia, kasvattanut minua henkisesti, toiminut ilmaisena terapeuttina ja opettanut hiukan ilmaisemaan itseäni kirjallisesti. Inhottavia kommentteja en ole saanut ollenkaan ja toivoisin tulevan vuoden olevan kommenteiden puolesta yhtä positiivista (vaikka kaikesta ei todellakaan tarvitse olla samaa mieltä) ja yhtä antoisaa. Olen päässyt myös Kaksplussan blogiyhteisöön, mikä mulle oli hieno saavutus ja tästä on hyvä pyrkiä ylöspäin.:)

Mietin josko vuoden kunniaksi laittaisin vuoden aikana suosituimmiksi nousseita postauksia tähän. 
Jotkut tekstit aiheuttaa kyllä braindamageja kun ulkoasu on kamalaa ja teksti tökkii mutta kivahan näitä on muistella;) Mistä on lähdetty ja mihin on tultu ja nähtäväksi jää mihkä ollaan menossa! 
Loppuun vielä pieni kiva arvonta ihan omasta toimestani, ohjeet siellä! 


Kummi vs epäkummi
"Ei sillä, että mulla olisi siihen rooliin erinäiset valintatestit ja pääsykokeet. 
En mä kummeudelta kummosia vaadi. Läsnäoloa, välittämistä ja aikaa."

Kateus
"Mutta tarviiko sen kateuden olla negatiivista? Ei tarvi.
Ei mua ainakaan tämä kateus syö. Mä ihailen näitä ihmisiä. Inspiroivia.
Ei kateus tarkoita aina sitä, että kadulla katsotaan kieroon ja räitään päälle.
Naureskellaan seläntakana. Haukutaan."

Ruokakassi-HAASTE, ruokavinkkaus ja sekavaa sepustusta
"3. Suunnitteletko etukäteen mitä kaupasta ostetaan, vai meneekö fiilispohjalla?
Vähän sekäettä. Nyt kun tulee oltua kaupassa töissä niin tulee haettua töiden jälkeen fiilispohjalla.
Usein kuitenkin viikon ostoksia varten väsään listan.
Mies on näistä listoista huolimatta aina fiilispohjalla, ainakaan ikinä ei voi kaikkea listassa olleita tuoda kotiin asti.
Miten voi unohtaa, jos ne lukee siinä lapussa? Oikeesti?
Ja ei ihan mee läpi "Mä aattelin, ettei sitä tarvii" Joo, no mä kirjoitin sen siihen ostoslistaan oikeestaan vain siksi, 
että testasin sun nokkeluutta. Ei sitä tarvi, tietenkään. Kyllä jauhelihakastike tulee ilman sitä itseäänkin!
Tai "Ei sitä ollut koko kaupassa!" Joo, ei varmasti. 

Niin iso kauppa kun sittari on varmaan lopettanut myymästä Fazerin sinistä. En epäile."

Minä, me vai sekäettä?

"Itsehän vierastan ihmislajia, jossa pitää kyhnöttää kylkikyljessä kaiken aikaa. 

Mihinkään ei voi lähteä ilman toista, ei edes pissalle. Ei ole olemassa enää Minää vaan ainoastaan Me.

Kaikki kaverin asiat pitää kertoa sille miehelle, kun ei meillä ole salaisuuksia.

Kaksi päivää erossa miehestä aiheuttaa ahdistusta ja paniikkia.

Ollaan mustasukkaisia jo siitä, että toinen katsoo televisiota, eihän sitä tiedä mitä hottiksia siellä esiintyy.

Kaverilista täytyy käydä läpi heti seurustelun alussa ja jos sieltä löytyy eri sukupuolta edustava täytyy se listasta karsia"

Suvaitsetko suvaitsemattomuutta?

"Ei voida yleistää, ei vaan voida, että kaikki romanialaiset varastavat kaupoista ja haastavat riitaa tai väittää, 
että kaikki tummaihoiset, pakolaiset ja maahanmuuttajat elävät verorahoillamme, raiskaavat naisemme ja tappavat lapsemme.

Luen uutisia harvoin, mutta aina kun olen lukenut on kauhutarinoiden taustalla ollut ihan supisuomalaiset. 
Tai mitä tulee verorahoilla elämiseen niin olen nähnyt ihan liian monta saamatonta suomalaista milloin minkäkin varjolla töitä karttavan, kuullut liiankin monen suusta "kun kelalta saa paremmin rahaa kuin töitä tehdessä" 
Kyllä niitä mustia lampaita on rodussa kuin rodussa."

Kurkistus kulissien taakse

"Neuvolatätin kysyessä parisuhteesta mietin mielessä mitä se sellainen tarkoittaa?

 Jos riittää, että joku punkkaa samassa pedissä ja syö samasta jääkaapista, niin kyllä, olen parisuhteessa.
Kysyessä minun voinnista, no, minähän voin ihan hyvin.

Ja nyt sanon ääneen, että en ihmettele uutisia pimahtaneista mutseista. 

Ei, ei ole oikein vahingossakaan vahingoittaa pientä lasta. Kuitenkin muistan itsekin liiankin hyvin ne ajat, 
kun en sumun keskeltä nähnyt enään mitään. Kuulin vain sen loputtoman huudon. 
Huudon joka alkoi kahdeksalta illalla ja jatkui kolmeen asti yöllä, tauotta. Ilman edes yhtä hengähdystaukoa. 

Joka päivä pelkäsin vain seuraavaa iltaa."

Mikä musta tulee isona?

"Toivon, että vuosien päästäkin aamulla herätessä, löydän saman ihmisen viereltäni.

Sen, jota niin kauheen hirveästi toisinaan vihaa, mutta se joka sinut järjissään pitää ja jota ilman et haluaisi olla. 
Sen joka on lapsellesi maailman paras isä. Sen, joka edelleen sinun lihotessa kolmekymmentäkiloa ja ihon näyttäessä siltä, että sinua on ammuttu enemmän kuin kerran, sanoo, että olet kaunein maailmassa.

Ja kun huomaat, että se perhana ei edes vitsaillut.Sen, joka muistaa päivittäin sanoa "Rakastan sua"."

Farkkutakkinen Huldahuoleton

"Tämäkin on kuitenkin sellaista lajia missä pärjää ihan sellaisella perus maalaisjärjellä,

ei ole mitään ydinfysiikkaa tai rakettitiedettä. Sellainen kultainen keskitie on hyvä.

Tärkeintähän on, että lapsi kasvaa, on terve ja on rakastettu.

Jos ne kriteerit täyttyy, en usko, että ihan huono äiti olet llenkaan. Luomuilit/kestoilit/ulkoilit/imetit tai et."

Pikamoikat

Ennen ja jälkeen kuvat.

Tässä elämä on

"Voisin sipsutella sievissä koroissa take away- kuppi kädessä pitkin Mannerheimiä, 

hypätä rillit huurussa ja salkku kainalossa ratikkaan ja näyttää tärkeältä. Hetken, jollekin.

Tiedänhän minä olevani tärkeä, jollekin, monellekin. Lapselleni, miehelleni, perheelleni.

Mutta entäs kun tahtoisin olevani sitä myös itselleni?"

Mikä lapsissä ärsyttää?

"Että kyllä ne pultsarit kuuluu katukuvaan ja raggarit nakkikioskille,

mutta me suomalaiset ärsyynnytään leikkivistä lapsista. Miksi ne lapset niin vihastuttaa?
Lasten täytyisi olla äänettömiä ja näkymättömiä. Onko ne lapset kivoja vaan silloin kun ne nukkuu tai sukeltaa?"

Siinä katsaus kuluneesta vuodesta ja pakko sanoa, että jokunen teksti toi tunteet pintaan.
Kulissien takana- teksti on sellainen, joka itkettää edelleen ja laittaa huomaamaan, että aika tosiaan kultaa muistot. Otsikoista napsauttamalla pääset näkemään koko postauksen. 



Kiitoksena teille siitä, että olette olleet täällä mukana meidän juttuja lukemassa ja kommentoimassa, tahtoisin arpoa teille tuon allaolevan pipon. Se on ystäväni itse tekemä ja 100 % Merinovillaa. Paras 48-51 cm päähän, meillä on tää tuplana ja Oltsulle menee tämä heittämällä n 50 cm päähän. Venyy kyllä tarvittaessa.

Saat mahdollisuuden kolmeen arpaan! Yhden arvan saat sillä, että kerrot mikä teksteistäni on viihdyttänyt, kuohuttanut tai koskettanut eniten. Toisen arvan saat sillä, että olet rekisteröitynyt lukija ja kolmannen tykkäämällä Facebookin sivuistamme. Muista jättää kommenttiin monella arvalla olet mukana ja sähköpostiosoitteesi. 

Aikaa osallistua Keskiviikkoon 12.11 ja arvonnan suoritan seuraavana päivänä. Arpaonnea!

Pssst, käyhän kommentoimassa SAA KYSYÄ!- postaukseen ;)

SAA KYSYÄ!

Olen huomannut aiemmin, että nämä kysy bloggaajalta- postaukset eivät oikein ota tuulta alleen, ainakaan minulla. Siitä huolimatta päätin koittaa tuuriani.

Valehtelisin jos väittäisin kirjoittavani vain ja ainoastaan itseäni varten. 

On kiva, että jutut meidän perheen arjesta päivittyy johonkin, kun vauvakirjaa tulee harvoin täytettyä,

mutta jos minä tätä vain itselleni tekisin, ei blogini olisi julkinen.

Äidinkieli ei ole vahvuuteni ja olen parempi puhumaan kuin kirjoittamaan ja kirjoitankin tänne omalla tyylilläni, blogini näyttää minulta ja juttuni ovat omanlaisiani, eli on tämä ihan minuakin varten.

Blogin aloitin marraskuun tihkuisena päivänä, lähinnä kokeillakseni siipiäni. Alkukankeuden jälkeen se omajuttu rupesi löytymään ja motivaatiota hommaan kasvamaan lukijoiden noustessa. Olen saanut blogiltani vuoden aikana paljon; vertaistukea, vinkkejä ja uusia tuttavuuksia. Tämä harrastus antaa paljon, eikä ota kuin aikaa.

Olen kiitollinen teistä jokaisesta lukijasta ja jokaisesta kommentista. Ja jotta voisin jatkossakin taata teidän viihtyvän haluaisinkin kuulla, miksi sinä viihdyt blogissani? Mitä parantaisit? Olisiko jotain josta haluaisit minun kirjoittavan? Entä kysyttävää, mitä tahansa? Hyvänmaun rajoissa tietenkin ;) 

Voisin ensiviikolla kirjoitella vastauspostauksen ja jossain kohti tehdä synttärisettiä. Blogi täyttää tässä kuussa vuoden! Olisiko toiveita synttäripostauksen suhteen?

Nyt on mahdollisuus vaikuttaa, kysyä ja ehdottaa. Kommentoi <3

MUUTAMA RUOKAVINKKI

Heh. Olen todennut, että en ole mikään keittiönkuningatar joka loihtii viiden tähden illallisia. 
Olen enemmän sellainen perushöttöä ja hienoja kuvia kokki. 

Näitä saavutuksia instagrammissa jakaessani on muutamat kysyneet reseptiä jakoon ja no miksei. 
Ydinfysiikasta, glamourista, gourmetpöperöstä ja kulinaarisesta elämyksistä nää on kaukana, mutta hyvää ja helppoa on, sen voin taata ;)

Resepti täältä

4 kpl kanan rintafileitä

          vehnäjauhoja

          kananmuna

          korppujauhoja

          suolaa ja mustapippuria

Tomaattisalsa

          kirsikkatomaattirasia

3 kpl salottisipulia

        2 valkosipulinkynttä

           kourallinen tuoretta basilikaa

           oliiviöljyä

1-2     palloa mozzarellaa

Bataattilohkot

        1 iso bataatti

           oliiviöljyä

           mausteita

   

Sekoita yhteen kuppiin jauhot, suola ja mustapippuri, toiseen kananmuna ja kolmanteen laita korppujahoja.

Leikkaa kanan rintafileet halki mutta ei kokonaan. "Avaa" filee. Kastele jauhosekoituksessa, sen jälkeen kananmunassa ja viimeisenä korppujauhoissa. Paista pannulla oliiviöljyssä niin, että saavat väriä, laita odottamaan lautaselle.

Tässä välissä laitoin kanan kaveriksi bataattilohkoja niinkin simppelillä reseptillä kuin: Kuori, pilko, heitä vuokaan, lorauta öljyä (reippaalla kädellä) ja mausta. Tähän sopisi vaikka mitkä mausteet timjamista basilikaan mutta me tyydyttiin tylsästi maustamaan vain grillimausteella. Uuni 200 ja noin vartti, älä anna kypsyä liikaa.

Takaisin kanojen pariin. Pilko tomaatit puoliksi, silppua sipulit ja murskaa valkosipulit.
Paista kaikki oliviiöljyssä ja heitä joukkoon kourallinen tuoretta basilikaa.

Laita salsaa reilusti jokaisen fileen päälle ja kruunaa mozzarella siivuilla (ja halutessasi parmesaanilla). Ota bataatit pois ja heitä kanat uuniin (samaan asteeseen) niin pitkäksi ajaksi, että juusto sulaa.

Syö.

 3-4 kpl porkkanaa
            1 iso bataatti
             täysmaitoa
             voita
             suolaa

Kuori ja pilko vihannekset ja heitä kattilaan kiehumaan, odota kypsymistä.
Valuta vedet pois, heitä loraus maitoa ja lisää voita ja suolaa oman maun mukaan. Soseuta.

Kalan voi maustaa oman maun mukaan, meillä käytetään yleensä pestoa/fetaa/tomaatteja ja/tai cremeä,
mutta nyt päädyin maustamaan ihan vain suolalla ja sitruunapippurilla;)

Resepti täältä

400 g   jauhelihaa

2 kpl    sipulia

3 dl      riisiä pitkäjyväistä

1 tl       suolaa 

5 dl      vettä

1 kpl    lihaliemikuutio

2 tl       juoksevaa hunajaa

1 tl       kokonaisia rosepippuria

1 kpl    kesäkurpitsa

2 kpl    tomaattia

              lisäsin itse vielä fetaa

Rasvaa vuoka ja lisää riisit. Lämmitä vesi, lisää rosepippurit, suola, hunaja ja lihaliemikuutio. Sillä aikaa kun riisi turpoaa uunissa, paista jauhelija ja lisää sipulit joukkoon.

Nosta vuoka uunista, lisää jauhelihasipuliseos sekä pilkottu kesäkurpitsa, sekoita mutta älä vaahdota. Laita päälle siivutetut tomaatit ja halutessasi fetaa. Lykkää vuoka takaisin uuniin ja anna olla noin 30-40 min. 

Tarkista välillä, ettei pääse kuivumaan ja lisää lihalientä (vettä) tarvittaessa.

Syö.

VIIKONLOPPU

Meidän Halloween viikonloppuun ei kuulunut kamalia asuja, karkin kerjuuta tai minkään sortin kurpitsajuhlaa. 
Me ollaan yökyläilty, valvottu myöhään, syöty roskaruokaa ja katottu paljon telkkaria. 
Minä sain myös menettää Geokätköilylle neitsyyteni ja musta se oli aika supersiistiä. 
Ollaan myös käyty ihanan Even yksvee synttäreillä joihin Oliver halusi tuon minun käsikorun laittaa, söötti. 
Kovasti hän edellisillasta asti uhkasi "antaa pusun" Evelle nähtäessä, mutta taisi ramppikuume kundin yllättää;)

Jotta ei olisi ollut ihan "tylsä" Halloween, niin jotain kummallista ja ennenkuulumatonta se kuitenkin piti sisällään. Tämä äiti ihminen laittoi kultakoruja (mä en yleensä voi sietää kultaa), heitti yllensä mekon (ja vielä noin lyhyen!) ja opetteli taas vetämään silmiin kunnon rajaukset. Mä en edes muista koska mulla on viimeksi ollut noin "paljon" meikkiä:D 

Kiva viikonloppu takana, ei voi muuta sanoa. Iltapuhteiksi pakataan vielä reppu, sillä huomenna on ihka ensimmäinen päivä päiväkodissa- yksin. IIk!

Mites teidän Halloween meni? Kuuluuko sitä teidän mielestä juhlia? :)