Oliver heittäytyy lattialle tirauttaen kuuluisat krokokyyneleet.

Ei oo helppoa olla Oliver. 

Onhan se kurjaa,

että elämä ei mene just niinkun tahtoo, sillonkun tahtoo.

I feel you.

Tämä vuosi on ollut ennenkaikkea opettavainen. 

Toisekseen raskas.

Mutta sanon silti,

elämän täytyy potkia joskus lujaa persiille, 

että osaa nauttia kun oikeesti on aihetta.

Olen oppinut myöntämään itselleni, 

ettei tarvitse olla vahva

 Aina.

Olen oppinut olemaan äiti, omalla hienolla tavallani.

Olen oppinut hillitsemään itseäni.

Olen oppinut vaihtamaan lamput, ihan itse. (Hehheh)

Olen oppinut, ettei elämää kannata ottaa niin vakavasti.

Tärkein oppimani asia on, 

että me itse teemme itsemme onnelliseksi.

Onhan noilla pojillakin omat osuutensa.

Mutta ei tarvitse olla ydinperhe,

punainen omakotitalo, perunamaa, 

se kultainennoutaja ja farkku tallissa, 

että voi olla onnellinen. 

Ei pidä aina miettiä miten asiat olisi vieläkin paremmin.

Varsinkaan jos ne on oikein hyvin nyt jo.

Täytyy myös muistaa, 

että vaikka aidan toisella puolella ruoho on aina vähän  vihreämpää, 

voi omakin piha kukoistaa kun sitä vaan hyvin hoitaa.

Asia mitä toivon oppivan vuodelta 2014 on puhuminen.

Asioiden kanssa ei tarvitse olla yksin.

Pyrin panostamaan äitinä, avovaimona ja ystävänä olemiseen.

Oikein hyvää uutta vuotta!

IHANA JOULU

Pitkä postaus tulossa. Annan tunnustusta jos yksikään jaksaa skrollaa loppuunasti.

Kuvaoksennus on taattu.

Maanantaina tuskastelin lahjaostoksien parissa. 

Suurimmalta osalta oli lahjat vielä ostamati. Jes.

Ainiin, Jouluruokakin oli laittamati.

Ja kinkku paistamati.

Mainitsinko jo, että kinkku oli 9 kiloa?

Mainitsinko myös, 

että pientä hikeä otsalle ja paineen tunnetta kurkulle toi tieto siitä, 

että perheet kokoontuvat meille syömään.

No vähän vei Joulufiilareita toi koirankelikin.

Mutta siihen antoi kyllä piristysruiskeen ihana Jemminen ihanalla yllärillään.

Senkin!

Jouluaatto oli ihana, onnistunut ja ihana.

Oliver ei tykännyt hatusta ja rusetti ahdisti. 

Ne lähtikin aika pian.

Väki kokoontui meille syömään kolmen jälkeen. 

Tajusin, että ruokaa on kuin pienelle kylälle ja me syödään niitä vielä Juhannuksena.

Että jos joku nälkäinen on nyt ruokaa vailla, voi heittää meiliä niin annan osoitteen.

Oikeesti.

Ruoka oli hyvää.

Ja kinkku, tietenkin.

Se oliki sitte niin hiellä ja rakkaudella paistettu, 

että jotta jossei ollu hyvää niin tässä kohtaa on paras kaikkien vaan nyökkäillä,

 että hyvää oli.

Ihailen aina kauniita astiastoja ja hienoja kattauksia.

Mä en kuitenkaan harrasta niitä.

Ehkä joku päivä mä skarppaan ja raaskin tuhlata niihin ylihintaviin astioihin pennini.

Mut nämä ajoivat ihan hyvin asiansa.

Oliver nautti.

Joo, meillä oli sen sysirumankuusen lisäksi sitte tämä korutonkin versio.

Olin vuorenvarma, että meidän nassikka ei Joulunpäälle vielä tajua,

joten oletin, että lahjat ovat turvassa.

No ei ollut.

Meidän syödessä Oliver kiikutti yhden lahjan intoapuhkuen keittiöön.

Saaksmäavatatännythetijookopliis-ilmeellä.

Kaikista ihaninta oli se pienen ihmisen ilo, jokaikisestä lahjasta. 

Niin dubloista villasukkiin.

Musta tuntuu, että tää oli paras joulu aikoihin. Ehkä se on tuo lapsi.

Sen ilo.

Se tuo sen fiiliksen.

Lahjoja tuli paljon. 

Kaikkia en viitsi tänne läimästä.

Mutta kaikki oli kivoja, hyödyllisiä, Oliverille mieluisia.

Äitikin oli ollut ilmeisen kiltti, kun sai paljon kivoja lahjoja.

Kiitos kaikille.

Tänään ollaankin vaan hypistelty uusia leluja.

Käytiin myös isomummulla syömässä.

Pipo on niin pähee! Hennesiltä, kolme ee alessa. Löytö! pakko tespaa joku päivä jos mahtuis omaan kupoliin ja!

Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa ja käpertyä kaksilahkeisen kaikkuun tuijottaa telkkua.

Toivottavasti kaikilla oli ihana joulu!