Raskausmuistelua

Sain pyynnön kirjoittaa raskaudestani ja siitä millainen Oliver oli ja on nyt.

Ajattelin, että en edes yritä saada kaikkea mahutettua yhteen kirjoitukseen.

Jos nyt aloitettais sillä raskaudella ja katsotaan loput toiste.

Okei.

Esille on jo tullut, että raskaus tuli yllätyksenä.

Ajatukseen kuitenkin pian totuttiin.

Näihin aikoihin olin itse päiväkodissa töissä ja mies raksalla.

Palkka raksalla oli vähän...no vaihteleva. Ja tuli vaihtelevin väliajoin.

Minäkään en rikkahiksi tienannut päiväkodissa, varsinkaan ilman ammattia.

Erääntyviä laskuja. Laskuja perinnästä. Huoli, miten pärjätään kun meitä onkin kolme.

Alitajuntaisesti sitä myös pelkäsi tulevaa. Miten se elämä muuttuukaan ja kuinka me tullaan siitä selviämään.

Pystynkö olemaan hyvä vanhempi? Opetanko oikeanlaiset arvot?

Se, että kohta joudut olemaan loppuikäsi vastuussa jostain toisesta. Sydänsyrjällään.

Uutisten luku oli virhe. Miten opetan lapselleni, ettet sitten rakenna niitä pahaisia lumilinnoja, 

saati mene sinne sisälle?!

Pitäisikö se lapsi suosiolla heti ulkoistuessaan kääriä kuplamuoviin ja laittaa kaappiin. 

Turvaan.

Mulla on aika heittelevät mielialat noin muutenkin.

Voin kertoa, että ensimmäinen kolmas oli aikas..mielenkiintoinen.

Tämä aika oli muuten ihan jees.

Mun selkä oli vielä toimiva, pylly oli pylly ja jalat erotti siitä pyllystä.

En ole koskaan ollut varustettu hyvällä itsetunnolla.

Koville se joutui viimeiset kuusikuukautta.

Vihasin katsoa itseäni peilistä. En tahtonut kuviin. 

Ajattelin, että en mä halua ikuistaa mitään näin kamalaa katsottavaa.

Rakastin sitä mitä se iso mahani suojasi, mutta vihasin miltä se näytti ja sai minut näyttämään.

Ajattelin, että poika on vielä monet viikkorahat mulle velkaa.

Näin jälkeenpäin kun kelailen kaikkea tuolloisia ajatuksiani, niin mua hävettää. 

Netissä selasin ihan tosissani paikkoja missä voitas imeä mun rasvat vekka ja sellarit helkkariin.

Miten arvet kadotetaan.

En kehdannut olla edes mieheni edessä vähäisissä vaatteissa vaikka hän aina kehui minua.

Ajattelin sen tekevän niin koska sen on pakko.

Itkin paljon. Katselin kuvia ennen raskautta. Tolta mä joskus näytin, enkä ollut tyytyväinen. 

En tuu enään koskaan näyttämään.

Olen aina ollut hoikka. En ole koskaan tehnyt sen eteen mitään.

Pystyin syödä mitä huvittaa, milloin huvittaa ja miten paljon huvittaa.

Lähikiskallekin kuljin autolla.

Miten mä tulisin ikinä karistamaan kaikki kiloni näillä metodeilla?

Kun ruoka on liian hyvää ja liikunta liian rankkaa?

No toisella kolmannella mulla sanoi selkä itsensä irti. Ei auttanut fyssarit eikä mitkään.

Oli iskias-heijasteita ja epäilyä välilevynpullistumasta. 

Ihan istuessa saattoi joku ruumiinosa lukittautua niin, etten saanut liikuttua.

Sängyssä mies joutui auttamaan, että sain vaihdettua kylkeä.

Viimeisellä kolmanneksella rupes jo hymyilyttää.

Mies oli saanut töitä toisaalta, raha-asiat alkoi näyttää valoisammalta.

Ostettiin aso-rivarinpätkä.

Vaa'alla en käynyt ja peiliä välttelin.

Vikassa neukussa täti pyysi voinko käydä vaa'alla. Vastasin, että mielummin en.

No, painoin enemmän kuin mieheni.

Auts.

Mahan takaa en nähnyt jalkojani ja leuoista pystyi laskemaan ikäni.

Olin persjalkainen. Reidet oli nyt yksinään isommat mitä oli aikanaan yhteensä.

Ja persettä siis ei ollut. 

Niskasta alkoi selkä ja seuraava tunnistettava muoto oli varmaan kantapää.

Viimeisen kuukauden aikana koitin olla rypemättä itsesäälissä ja nauttivan miehestäni.

Siitä ajasta kun meitä on vain me kaksi.

Siitä ajasta mulla on hyvät muistot.

Jälkeenpäin ajateltuna osaan jo hymyillä noille ajoille. Ne opetti mulle jotain.

Vaikka Oliverin synnyttyä kiloja alkoi lähtemään hyvään tahtiin, en silti ollut pitkään tyytyväinen.

Nyt vuosi myöhemmin totesin ystävälleni, että mulla on tuplasti parempi itsetunto nyt, kuin ennen raskautta.

Mun kroppa ei ole samannäköinen kuin silloin, mutta nyt mä pidän siitä.

Tai sanotaan, että aina on varaa parantaa mutta kuitenkin.

Vartalostani löytyy sellaria ja arpia mutta ne eivät ole mulle häpeä. Päinvastoin.

On hieno tunne sanoa itselleen, että on hyvä just näin.

Kehdata sittenkin pukea ne bikinit päälle ja lähteä yleisille paikoille polskimaan.