Itsehän vierastan ihmislajia, 

jossa pitää kyhnöttää kylkikyljessä kaiken aikaa.

Mihinkään ei voi lähteä ilman toista, ei edes pissalle.

Ei ole olemassa enää Minää vaan ainoastaan Me.

Kaikki kaverin asiat pitää kertoa sille miehelle,

kun ei meillä ole salaisuuksia.

Kaksi päivää erossa miehestä aiheuttaa ahdistusta ja paniikkia.

Ollaan mustasukkaisia jo siitä, että toinen katsoo televisiota,

eihän sitä tiedä mitä hottiksia siellä esiintyy.

Kaverilista täytyy käydä läpi heti seurustelun alussa

ja jos sieltä löytyy eri sukupuolta edustava 

täytyy se listasta karsia.

Itsehän olin hermoromahduksen partaalla miehen ollessa 

viime keväänä kolme viikkoa kotona.

Sanotaan, että jos suhde kestää toisen naamaa
 kolme viikkoa tauotta, niin se kestää mitä vain. ;)

Mies kun lähti viikoksi kesällä kertaamaan inttiin, 

en tainnut viestitellä kertaakaan. 

Ainoa asia mitä jäin ikävöimään oli se,

 että joku hoitaisi Oliverin iltahommat mun puolesta.

Älkää käsittäkö väärin, 

kyllä mä miehestäni ihan hirveästi välitän.

Mun on vaikea mennä yksin nukkumaan,

tykkään siitä, että ollaan me ja tehdään asioita kaksin ja perheenä.

Mutta mä rakastan ihan hirveästi tehdä asioita ilman poikia.

Toki asiat on saanut ihan erilaisen käänteen nyt kun on lapsi.

Ollaan pakosti aika paljon Me.

Mutta jos kerron ulkopuoliselle mielipiteeni, puhun omastani,

en Meidän mielipiteistä, ellen siitä ole jo keskustellut miehen kanssa.

Tehdään myös paljolti kaikki yhdessä, 

ollaanhan me perhe.

Lähtipäs nyt rönsyilemään siitä mistä alunperin tulin kirjoittamaan.

Oma aika.

Kyllä, se on tärkeää.

Perhe elämässä kuin parisuhteessakin.

Oli se sitten mitä tahansa.

Lenkkeilyä,salilla käyntiä,

shoppailua, kampaamo reissu,

kahvilla käynti.

Silloin ei myöskään sovi miehen/naisen 
soitella perään puolentunnin välein 
saadakseen väliaikatsekkausta.

Jokseenkin huvittavia on ollut jo monenkin suusta kuullut kommentit

kun olen viettämässä omaa aikaa:

Kiva kun Ossi päästi sut

Joka kerta naurattaa.

Koska olenhan koira jonka Ossi hyvää hyvyyttään päästää 

pihalla käymään ulkona.

Korttelia pidemmälle ei sitten saa mennä.

Enhän mä nyt lupia kysele.

Tottakai me sovitaan asioista,

sopiiko aikatauluihin ja suunnitelmiin.

Mutta että Ossi ihan kieltäisi minua menemästä?

Surullista, että monessa parisuhteessa näinkin on.

Ossi päästi mut korttelia pidemmälle keskiviikkona.

Mä lähdin parantamaan maailmaa ihan huipputyypin kanssa bisselle.

Mutta tulin sentään ajoissa kotiin.

Tulethan pian kevät?

Välikausihaalarit,

toppahaalarit,

kaksiosaiset,

hienostelut,

välikerrasto,

sadepäällystö,

kengät.

Joka kauteen ja joka menoon on eri kuteet.

Äh ja puh! 

Mutta jotain siinäkin on, mistä minä tykkään.

Kengät.

Mä en ole itse koskaan panostanut kummoisesti vaatekaappiini.

Ja vihaan edelleen mekkoja ja laukkuja.

Mutta kengät. Niitä mulla on muutama(tusina) paria löytynyt.

Tämä on nyt äidiltä pojalle ;)

Ulkonahan näyttääkin jo vähän keväältä 

joten rupeaa olla ajankohtaista pohtia kenkäpolitiikkaa.

Nämä mitä tulen esittelemään tulevat menemään keväällä kesällä ja syksyllä.

Kesäkengät erikseen voin esitellä toinen kerta.

Kengät: Feiyue

Takki ja prillit: Mini Rodini

kuvat: täältä ja täältä ja täältä

Innostuin kuitenkin kokoamaan pari asukokoelmaa.

Keltainen takki on ollut meillä viime keväästä asti käytössä.

Toisinaan iskee ähky, mutta en kuitenkaan raaski myydä kun on se nätti.

Noita kenkiä ei varmaan edes tarvitse selitellä? ;)

Arskat olis aika kivat tän setin kanssa, voi olla että joutuvat hankintalistalle.

Takki: Minirodini

Nahkakengät: Bisgaard

Kumpparit: Crocs, nämä löytyy myös mustana

kuvat: täältä ja täältä sekä täältä

Takki on paljon ihanempi mitä netti antaa olettaa.

Rento, tyylikäs ja kauniin värinen.

Crocsin kumpparit on sairaan kevyet

 ja helposti puettavat, mutta silti tukevat.

Meillä on samat mustanakin 

ja ne kyllä on näillä loskakeleillä mitä mainioimmat jalassa. 

On ne kyllä kivan näköisetkin.

Bisgaardin nahkakengät ovat vielä hankintalistalla.

Pipot: Aarrekid

Sadetakki: Marimekko

kuvat: täältä ja täältä

Pipot on jo viime keväältä ja saattaa vielä keväällä mahtua.

Takki on ihana myös kauppareissuilla.

Huiveina meillä toimii maailman ihanin tuubihuivi, monisävyinen.

H&M musta perus ja harmaa pääkallo.

Espritin vihreä.

Niitä on vielä aikaa kevääseen haalia;)

 Haalari: Mini Rodini

Pipo: Raida (meillä oikeasti kierreraita, sellainen marianne, mutta ei löytynyt kuvaa)

Kengät: Hummel

kuvat täältä ja täältä sekä täältä

Epäilen haalarin mahtuvuutta enään keväällä,

mutta jos vaikka saisi isomman jostain.

Hummelit tilasin jo aiemmin Stylepiltä mutta sain liilat tilalle.

Joo'o, en ole värirajoitteinen mutta ne on kyllä meille big no-no.

Näiden saanti on siis vielä metsästys-tasolla.

Haalari: Molo Kids

Tennarit: Conerse ja Hummel

kuvat täältä ja täältä

Haalari löysi meiltä kodin jo viime keväänä.

Otin rohkeasti koon 86, kun nämä tunnetusti ovat olleet pientä.

Vaan ei tämä niin pientä ollutkaan.

Oli syksyllä vielä iso ja meinasin myydä,

päätin kuitenkin jättää marinoitumaan kaappiin.

Sinikammoisena kuitenkin tykkään tästä.

On myös laadultaan ihan huippua, 

laps' pysyy kuivana ja lämpösenä.

Suosittelen!

Converset meillä oli viime vuonna kolmissa väreissä.

Turkoosit, ei käytetty.

Mustat, oli päivittäin.

Batmanit, oli aina silloin kun mustat kyllästytti.

Tänäkin vuonna on mustat saatava.

Ne nyt vaan sopii asuun kuin asuun,

on rennot ja sopii menoon kuin menoon.

Turkoosit Hummelit löysin käytettynä, 

ajaa hyvin asemansa ja on ihanat.

Tässä nyt kurkistus meidän kevääseen.

Mitäs mieltä olette?

Oliverin puolitoistavuotis kuulumiset

Pituus 80,6 cm

Paino 10,3 kg

Pipo 47

Paino on aina tullut miinuskäyrällä,

mutta tulee tasaisesti omalla käyrällä.

Puheesta neuvolantäti sanoi, 

että katsotaan josko 2v neuvolassa  olisi kehitystä

 ja mietitään sitten.

Itse en ole puheesta ottanut stressiä.

Oliver sanoo vain noo ja ei.

Me ymmärrämme paljon pojan omaa kieltä

joten en ole jaksanut panikoida.

Tai lähteä itseäni ruoskimaan kun naapurin Pirkka-Petteri 

artikuloi jo selkeitä lauseita ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä.

En silti kiellä,

 etteikö hyväntahtoiset kyselyt
"Joko se puhuu" "Sanooko edes äiti"

vähän kirpaisisi.

Oliver on kuitenkin ihan fiksu tyyppi jos viitsii.

Rakentaa uskomattomia virityksiä dubloillaan 

ja rakastaa osallistua kodin askareisiin.

Ymmärtää mitä pyydän tekemään 

ja omaa valikoivan kuulon.

Ehtiihän se vielä puhua.

En ole muutenkaan jaksanut usean äidin tapaan 

lähteä kilpailemaan lapsen saavutuksilla.

Siinä voi sitten kiillotella omaa sädekehäänsä äitinä,

että kyllä sitä kannatti imettää viisi vuotiaaksi

 ja tehdä itse soseet. Luomusta tietenkin.

Toinen on parempi toisessa ja toinen toisessa.

Eihän me aikuisetkaan kaikessa yhtä hyvin loisteta.

 

Esittelyssä äiti

Mulla ei ole mitään selkeää linjaa blogilleni.

Sisältö on aika sekalainen sillisalaatti.

Itseni olen jättänyt aika taka-alalle.

Eilisestä tukkapostauksesta sain kuitenkin vähän tuulta purjeisiin.

Innostusta, että voisin ehkä lapsen, kodin ja arjen lisäksi

 postata toisinaan äidistä, minusta.

Miltäs kuulostaisi?

Tänään ajattelin aloittaa minäpostauksen pienellä esittelyllä.

Pari faktaa minusta.

En ole muotitietoinen, koskaan ollutkaan.

En pukeudu tietyn muotin mukaisesti vaan fiiliksen mukaan.

Itsevarmin olo mulla on hyvännäköisissä farkuissa,

 ruutupaidassa, consseissa ja tukka harjaamattomana pipon alta vilkkuen.

Epävarmin olo on tiukassa pikkumekossa, ollut aina. 

Ne ei ole vaan tehty mua varten, ei ole mun tyylisiä.

Harvoin mua mekossa näkeekään.

Rennot hengailumekot on asia erikseen.

Onneli kummitytsy<3

Olen laiska laittamaan itseäni. 

Jos meikkaan, meikkaan melko vähän.

En jaksa hoitaa ihoani ja ne meikit jää useinkin yöksi naamalle.

Kampaamot, kynsienlaitot, ripset, hoidot on kaikki yhtä tuskaa mulle.

Istua monta tuntia paikallaan, äh ja puh!

Mä olen varmasti yksi maailman vaikeimpiin ihmisiin lukeutuva.

Kiihdyn nollasta sataan ja lepynkin helposti.

Teen toisinaan kärpäsestä härkäsen.

Mies joskus sanoo, että suututan itse itseäni kun haastan riistaa.

Mielialani vaihtelee pahemmin kuin hormoonihuuruisella raskaana olevalla.

Olen sarkastinen jo huomaamattanikin, kuuluu jokapäiväiseen arkeeni.

Mustahuumori on parasta.

Nauran omille vitseilleni, varsinkin silloin kun kukaan muu ei.

Tunnen itseni typeräksi kameran edessä.

Tai siis, itsehän voin ottaa itsestäni posetuskuvia mutta toisen

seisoessa kameran takana en voi ottaa itseäni tosissani.

Mä olen aidosti vähän hidas.

Tai siis hissi kulkee ylös asti,

mutta ei täydellä teholla.

Oliver oli nyysinyt mun toisen kengän. Pitkän etsimisen jälkeen se löytyi sohvan välistä!!

Vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut olemaan sinut suuni kanssa.

Mulla on super isot huulet ja mua on niistä kiusattu paljon.

On myös tosissaan kysytty olenko ottanut botoxia.

No jos ottaisin, niin en varmaan saisi edes suutani auki enään.

Syön hampurilaisen kerroksittain. Aina syönyt.

Eli ensin sämpylän yläosa, alinosa ja viimeisenä pihvi. 

Kaikki erikseen yksitellen.

Syön kaiken lusikalla.

Paitsi pihvi on jo haastava, 

siihen olen todennut toimivammaksi haarukan ja veitsen;)

Televisio, radio, kaikki missä voi säädellä ääntä tai vastaavaa,

pitää olla tasaluku.

Ihan ärsyttävyyteen asti pakkomielle. 

Mies vihaa.

Siinä pari asiaa minusta. Turhaa nippelitietoa ;) 

Ensi kerralla voisin kertoa top-ärsytyksen aiheet,

minähän kun en ole yhtään helposti ärsyyntyvää tai provosoituvaa sorttia.

Oliko tää nyt yhtään hyvä idea nostaa äiti pöydälle?

Äidin tukkaonnea

Mä oon niinkun supertyytyväinen.

Nimittäin hiuksiini.

Ensimmäistä kertaa vuosiin.

Mun hiukset ei ole omat. Ne on Ruotsista.

Mutta onhan ne omat, minähän ne ostin ja minun päässäni ne ovat.

Väri on vahinko.

Summasummarum sille, kun et käy ikinä kampaajalla 

etkä jaksa tuhlata rahaa kaupankaan aineisiin.

Heitin puolitoistavuotta sitten tumman tukan päälle värinpoiston.

Siihen sitten vaan hoitsikoita ja kirkasteita.

Parin kuukauden päästä vaalea taas päälle.

Kesäkuussa kävin heittämässä tummia raitoja ja leikkauttamassa otsatukan.

Sen jälkeen en ole kampaajalla käynyt. 

Kerran laitoin vaaleita raitoja mutta ne ei tarttunut kuin tyveen.

Lähinnä tämä väri on tullut koskemattomuudella.

Kulunut, auringonkoskettama, luonnollinen ihana väri.

Tätä väriä aloin havittelemaan vetyblondistani viisitoista kesäisenä ensimmäistä kertaa.

Tulos oli harmaa.

Vuotta myöhemmin kokeilin tummaa. Josko siitä vaalentamalla.

Tulos oli keltainen.

Päädyin takaisin ihan vaaleaan.

Pääosin olen aina ollut vaalea,

pisin tumma-kauteni oli raskausaika, kun viihdyin tummana jopa vuoden.

Olin jo luopunut toivosta havitella tätä väriä ja nyt se on minun.

Vuosien varrella oma tukkanikin on tummunut eikä ole enään niin vaalea.

Mutta jotenkin mä tykkään tästä tyvärin kontrasti tähän tukkaan,

että en halua (enkä edes jaksa) sitä värjäyttää.

Mulla on tukkaa kamalasti.

Se on ihan kamalan paksu mutta pituudessa se ei oikein ota tuulta alleen.

Mulla meni päähän 7 pakettia pidennyksiä.

Ei siis tule kovin edulliseksi.

Mutta on tämä kyllä kaiken väärti. 

Olen oikeasti tyytyväinen ulkonäkööni pitkästä aikaa.

Pinnallista? Ehkä.

Hittoakos siitä.

Askel pullantuoksuiseen keittiöön

Edellisessä postauksessa mainitsin, että keittiömme ei tuoksu pullalta.

Aamulla annoin sille mahdollisuuden köyhien ritarien muodossa.

On harvinaista herkkua,

että ollaan koko perhe samaan aikaan kotona,

muuta kuin yöt.

Nyt meillä on pari yhteistä vapaapäivää ja aamuisesta inspiroituneena ajattelin,

että olisi kiva kokeilla leipoa yhdessä,

me kaikki kolme.

Tiedän omistavan lyömättömän kotilookin.

Hetken pohdin, että miten tämä olisi järkevin toteuttaa.

Todennäköisesti ei hygieenisin ratkaisu mihin päädyttiin

mutta me emme omista minipöytää minituolilla.

Syöttötuoli olisi rajoittanut liikkumista.

Päädyin heittämään Oliverin vanhan lakanan lattialle alustaksi,

ei muuta kuin hommiin. 

Välillä kauha eksyi suuhun,

kuormasta maisteltiin

ja sotkua syntyi.

Mutta ette uskokaan miten kipinöissä tyyppi oli!

Tää oli kyllä loistoidea aikoihin.

Meillä oli tosi kivaa yhdessä.

Huomaa, että Oliverkin pitää näistä päivistä 

kun saa nauttia samanaikaisesti molempien vanhempien huomiosta.

Naps! silmänräpäyksessä isketty kiinni. Isi ikuisti kuvan.
Meillä ei edes karkkia syödä mutta haukkana oli.

Daim-muffareita!

Ohje kinuskikissasta:)

Olen varmaan kotirouvien häpeäpilkku.

Siinä missä keittiömme ei tuoksu pullalta,

en myöskään loista kädentaidoilla.

Joulukuusta asti on verhomme kaivannut ompelua

ja keittiö verhoja.

Kiitos äiti.

Tässä lyhykäisyydessään meidän päivää.

Ps. Onko okei jos miehen kanssa katsotaan täpinöissä Aladdinia,

Oliverin tönöttäessä sohvalla tutkien mielummin varpaitaan ja sovittaen kenkiä.

Olihan se kuitenkin osallisena tapahtumassa?

Onko siis okei jos suunnittelee katsovan Jafarin paluun heti kun poika on iltaunilla?

Disney-leffat, vhs:llä, nostalgista.

Täydellinen perhe

Millaisena minä miellän täydellisenä perheenä?

Onnellisen perheen.

 Perheen kokoonpanosta ja varallisuudesta riippumatta. 

Hetki sitten törmäsin yhdellä palstalla keskusteluun täydellisestä perheestä.

Täydellinen perhe oli kuvailtu ydinperheenä, 

äidin omistavan tonnin sormuksen, lukaalin,

 komean miehen ja pari kaunista lasta. 

Puudelia unohtamatta.

Nämä perheet tietenkin ylläpitää vain kulissia, 

eivätkä ole oikeasti onnellisia.

En nyt lähtisi allekirjoittamaan.

Musta ei voi lähteä vetämään suoraa viivaa sille,

 että köyhät elää onnellisina ja rikkaat onnettomina.

Toki näitäkin löytyy. 

Onnellisuus ei vaadi paljon rahaa, mutta sanonta raha ei tuo onnea,

 ei musta täysin pidä paikkaansa.

Raha tuo turvan tunnetta, ja sitäkautta onnellisuutta.

 Ei rahaa tarvitse olla ylimääräistä, ollakseen onnellinen, 

mutta sen verran, että saat laskusi hoidettua ja ruokaan riittää edelleen rahaa, 

on onnellisuutta sekin.

Myös ne perheet, joissa satasilla pyyhitään kakkoshädällä, 

voivat olla myös aidosti onnellisia.

Minulle tämä meidän pieni perhe on täydellinen.

Koti ei ole kuin ikean kuvastosta,

keittiö ei tuoksu pullalta
eikä sormessakaan komeile sormusta lainkaan.

Ei ole puudeliakaan.

Turha aliarvioida itseään vertailemalla muihin,

ei sitä koskaan tiedä mitä aidan toisella puolella on.

Voi keskittyä siihen mitä itsellä on ja tehdä siitä täydellistä.

Kevättä rinnassa!

Jokainen blogi pursuaa nyt näitä,

enkä ole poikkeus joka vahvistaa säännön.

Oliver on kasvanut ulos lähestulkoon jokaisesta vaatekappaleestaan,

sen lisäksi, että kesävaatteita on hommattava.

Tein nyt pikaisen kuvakollaasin mitä meiltä löytyy jo kevättä odottamassa, 

mitkä juuri postipate toi

sekä mitä keväälle ja kesälle vielä toivoisin.

Kuvat:
smudgetikka.com
millymog.com
niiloilo.fi
tinystyle.com.au
springstof.eu/en/blog
littlescandinavian.com
minijoops.com
busstop.fi

Toi kissalätsä on aika liikkis. 

Kaikki muut tästä meiltä löytyy paitsi Babiatorsin arskat sekä

Mini Rodinin safaritakki.

Kesävaatteita tarvitaan lisää, mutta niille ei kiirettä olekaan.

Pulaa aiheuttaa lähinnä perus sisävaatteet, joista Oltsu on kasvanut hurulumpsis vain.

Ja kengät. Kriisi!

Muutamat on jo hankittu keväälle ja muutamalle olisi vielä kaapissa tilaa ;)

Kaksin karkuteillä

Me lähdettiin minilomalle Turun Caribiaan. 

Ei olla ihan kaksisteen oltu näin pitkää aikaa sitten Oliverin syntymän. 

Täytyy kyllä myöntää, että hiukkasen kutitti persiitä, että osataanko me kaksin ollakaan.

Että meniskö sitä suoraan elokuviin, voisi olla hiljaa ihan hyvällä omallatunnolla.

Poika lähti jo aamusta mummulaan ja meillä alkoi pakkausrumba.

Otettiin reissuveska olalle ja lähdettiin ajamaan.

Kerrottakoon heti alkuun, että me ei olla mitään ruudinkeksijöitä kumpainenkaan.

Meillä on myös molemmilla uskomattoman huono tuuri. 

Kuin kaksi Aku Ankkaa olisi lyönyt päänsä yhteen.

Kaksi blondia.

Meille aina sattuu ja tapahtuu.

Kesällä oltiin varattu Helsingistä hotelli, oltiin viettämässä ystävämme häitä. 

Ilta jatkui baarin puolelle ja sieltä pilkun tienoilla hotellille. 

No, pitkän kaavan kautta, se on sitten jo oma tarinansa.

 Huoneeseen päästessä nauroin, että onko meille omat varavaatteet. 

Pidettiin vähän ehkä meteliä, kunnes huomattiin, 
että yhdessä sängyssä nukkui joku ja toisesta ihmetteli nainen puoliunessa, 
että mitäs helkkaria.

Niin.. No, meitä nauratti. Heitä varmaan ei. 

Ainakin kun mies vihdoin sai minut huoneesta ulos, kävi takalukon ääni. 

Respan tyyppi oli ihan paniikissa ja pahoitteli kovin,

naurettiin pienessä sievässä.

Toisessa asemassa olisin kyllä valitukset tehnyt ja hyvitykset vaatinut.

Me lähdettiin samantien ajamaan keskustaan, kauppakeskus Hansaan. 

(Käytiinpäs kääntymässä jonkun hotellin parkkihallissa,
 josta en päässyt pois ilman lipuketta ottamatta.
 Onneksi ei tullut maksamaan kun alle minuutissa päästiin ulosmenevälle puomille.)

Mies tarvi uudet simmarit, jotta päästäisiin rusinoitumaan kylpylänpuolelle. 

Itse olin bongannut Zaran nettisivuilta supersöpöjä lastenvaatteita,
joita toivoin löytäväni liikkeestä. 

Ei ollut sinne tullut, höh. 

Mukaan tarttui pari paitaa itselle ja miehelle ne simmarit. Pääsipäs halvalla ainakin.

Hotellille päästessä vaihdettiinkin heti kylpytakit niskaan ja suunnattiin hisseille päin.

Vähän mietittiin, että mites sinne kylpylän puolelle mentiinkään kunnes mies huomasi
pariskunnan kylpytakit päällä ja totesi, että seurataan heitä.

No, seurattiin melkein heidän huoneeseen sisälle. 

U-käännös vihellellen takaisin hisseille päin. 

Rusinoitumisen jälkeen tultiin huoneeseen hetkeksi lepäämään. 

Tarkoitus oli lähteä vielä keskustaan syömään.

Uni olisi jo maistunut, mutta oltiin aiemmin päätetty, että lähdetään vaikka mikä olisi. 

Ei me olla oikein tärskyilläkään taidettu koskaan käydä.

Napattiin taxi ja kuski suositteli meille Brahen Kellaria. Enkä ihmettele!

Otettiin molemmat häränsisäfileet, paistettua vuohenjuustoa, punaviinikastikkeella ja röstiperunoita.

Vähän viiniä kylkiäiseksi ja avot. 

-12,16 vai 24?

"joo"

-..Eli 12,16 vai 24?

"joo"

Me ei siis olla mitään yleensä viinin juojia, 

itselläkin meni hetki tajuta mutta sukkelasti osasin vastata paljonko lasiini haluan kaadettavan. 

Mies perus kaljamiehenä, joka otti viiniä vain mielekseni, ei ollut ihan niin tärppinä.

Höpöteltiin mukavia eikä puhuttu pojasta ja töistä, niinkuin pelkäsin. Eli nappiin meni.

Olin jo ihan täynnä ruoan jälkeen, mutta jälkiruoka menu oli niin houkutteleva, että oli pakko sortua.

Minä otin suklaamoussen tuoreilla marjoilla ja mies daim-kakun valkosuklaakastikkeella.

Voi luoja mikä ruokakateus iski.

Mun jälkiruoka menetti arvonsa heti kun miehen annos laskettiin pöydälle.

Päätettiin jättää juomat yksiin, ettei aamulla harmita.

Palattiin hotellille ja vaihdettiin rennompaa ylle eikä osattu mennä ajoissa nukkumaan,

taaskaan.

Mun sisäinen herätyskello herätti mut jo ennen yhdeksää. 

Kymmeneen asti maltoin, kunnes pakotin miehenkin ylös ja aamupalalle. 

Ja ah. Se fiilis tulla valmiiseen pöytään syömään. 

Söin itseni taas siihen kondikseen, että olin jo oksentaa. 

Ruokalepo, kamat kassiin ja nokka kohti kotia. 

Paljoa ei tullut kuvailtua. Tässä muutama puhelimen kätköistä.

Lähtökuopissa, jännää! 

Brahen Kellarin vessapose

Lisää kuvateksti

Miehen jo maistettu jälkkäri

mun parkimus.

 "apua. mikä tää klöntti on."
-se on hiirensydän,
aortta,
vasenkammio.

iltamöhmö

aamumöhmöt valmiina kotiinpaluuseen.

Kiva oli käydä ja kiva oli taas kotiin palata <3