Meni muutama kuukausi saada taulu seinälle

ja vei puolivuotta ripustaa verhot pojan huoneeseen.

Nyt kuumottelee päästä laittamaan pihaa kuntoon.

Siinä sitten onkin työn sarkaa.

Kasvimaat kondikseen ja vanha terassi pitäisi purkaa 

ja tehdä kokonaan uusi.

Nähtäväksi jää tehdäänkö se alkamaan heti tosta takaoven pikkuterdestä.

Arvatkaas ketä haaveilee paljusta?

Keinu kaipaa myös entisöintiä ja itseasiassa työtä on niin paljon
etten tiedä mistä aloittaa.

Silmissä vaan siintää mahdollisuuksien määrä. 

Joku päivä toi piha on tositosi kiva.

Lapsi vst. Matti

Istun sohvalla näpräämässä puhelinta.

Poika on kipeä ja taas sitkeällä tuulella.

Miksei voi vaan luovuttaa kun selkeästi väsyttää?

Matti lyö turpaan armotta mutta tyyppi hannaa vastaan.

Ihme hannari.

Siinä vaiheessa kun olin kymmenen kertaa peitellyt uudelleen

ja toiset kymmenet vain kylmän rauhallisena nakannut sänkyyn,

päätin luovuttaa.

Olkoot.

Joten päädyin näpyttämään puhelinta

ja poika leikki onnellisesti omassa huoneessaan.

Vaimea rullaus saa minut nostamaan katseeni puhelimesta.

Auto ajaa ilman kuskia olkkariin.

"Mene nyt sänkyyn sieltä"

Tasaisin väliajoin huusin

"OJ mene nukkumaan" tai "OJ mene sänkyyn".

Tämä huutelu toistui jo repeatilla ja levy jäi soimaan niin,

etten edes itse tajunnut toistelevani sitä edelleen.

Jossain vaiheessa huuteluni katkeaa kun 

tyyppi juoksee halaamaan ja antaa pusun,

kääntyy kannoillaan ja juoksee takaisin omaan huoneeseen.

Jatkan huutelua.

Jossain vaiheessa keskeytän

 ja käyn kurkkaamassa pojan huoneeseen.

Tyyppi on sängyssä!

JES!

Siellä se itsekseen höpöttelee.

Taitaa Matti olla jo niskan päällä.

Käyn napsauttamassa kahvinkeittimen päälle.

Kohta alkaa äitin oma aika.

Päätän palata olkkariin pojan huoneen kautta.

Hahaa,

niin vaan on Matti heittänyt kanveesiin

retronuken kamuks.

Ensimmäiset päiväunet sängyssä meni aika kivuttomasti

ja nukkuikin paremmin kuin ahtaaksi käyvissä rattaissa.

Se on vaan jäänyt tavaksi nukuttaa päikkärit rattaissa,

tosin sisällä silti.

Vähän siis mietitytti miten rauhottuu tonne sänkyyn,

vaikka iltaisin sinne nätisti jää.

No, olis voinut pahemminkin sujua.

Risoton kohtalo ja sillisalaatit

Onnellinen.

En varmaan ikinä ennen ole ollut  näin tyytyväinen elämääni.

Meillä on elämäntilanne hyvin hektinen tällä hetkellä ja arki on aika selviytymistä.

Lainaa ja laskuja maksellessa muistaa miksi sitä työtä tekeekään.

Juostaan töissä läpsystä vaihtoon ja siinä sivussa hoidetaan poikaa kotona.

Omakotitalossa ei koskaan hommat lopu ja rahat on koko ajan tiukilla.

Mutta mä olen onnellinen. 

Mulla on ihana mies joka osaa aina toisinaan yllättää,

 huippu huumorintajun omaava poika,

maailman hienoimpia ihmisiä ympärillä, jotka muistuttavat mua kuka Minä olen. 

Vanhempiakaan ei voi valita mutta mulle on niistäkin siunaantunut aika huippu tyypit.

Oliverilla on myös hienot kummit, isovanhemmat, enot, sedät ja tädit.

Summasummarum me ollaan ympäröity mahtavilla tyypeillä.

Vaikka arki on hektistä ja aikamoista selviytymistä 

eikä voimavaroja ole oikein mihinkään ylimääräiseen,

ei olla paljoakaan miehen kanssa vapaalla samaan aikaan

 ja taloudellinen tilanne on mitä on, niin voin sanoa olevani oikein onnellinen.

Se on ne pienet jutut.

Tämän aamun onni olit pitkät aamu-unet kun mies nousi pojan kanssa.

Niillä oli koko aamu taas yhtä urpoilua, kuten kuvasta huomaa.

Paita on Oliverin yökkis, kunnon väri/kuosi-oksennus, 

kun suunnittelija ei osannut valita väriä niin iski sitten kaikki.

Housut on mun vanhat ja nykyään Oltsun nuken omat.

Nukke sai nakuilla ja Oltsu pultsaroida. 

Boysboys..

Oliver sai nuken mummulta, kun tykkäsi nukkeja siellä hoitaa.

Kotona se ei ole paljoa napannut,

mutta aina mummulla kyläillessä on leikkirattaat ja nukke tärkeitä.

Kuten aiemmin sanoin suvaitsevaisuus-postauksessa,

homoja ei kasvateta.

Vaikka kuiskisin repeatilla vaginaa pojan korvaan iltasatujen sijaan

ja piirrettyjen puolesta näyttäisinkin kuvia naisten sukupuolielimistä,

niin homo siitä voi silti tulla.

Ei siitä homo tule sen takia,

että jos annan leikkiä nukeilla, tai leikkiä kotia.

Tai jos puen päälle pinkkiä, 

annan ostaa ensimmäiseksi pyöräksi Hello Kittyn,

tai suon sovitella äidin korkkareita.

Tai jos en tukkaa saksi.

Eikä se myöskään tarkoita sitä etten olisi ylpeä pojastani.

Että olisin halunnut salaa tyttöä.

En myöskään tyrkytä sukupuolineutraalisuutta,

pakota leikkimään niillä barbeilla

tai pukeutumaan mekkoihin.

Kyllä meillä suositaan legoja ja autoja,

mutta jos vastasuudessa Oliver haluaa jotain jonkun tyttöjutuksi luokittelevaa,

sen hän saa.

Minä olen saanut kasvaa niin,

että olen saanut tehdä omat valintani itse.

Tyylistä koulutuksen valintaan.

Suon sen lapsellenikin.

Toivon myös,
että Oliver tavoittelee unelmiaan ja onnea.
Oli se sitten kenen kainalossa tahansa.

Mua kyllä naurattaa nää kuvat.

Halvat on poikien huvit.

En tiedä ehtikö joku jo eilen ärsyyntyä mun bannerin jatkuviin muutoksiin,

mä en oo vieläkään tyytyväinen.

Koitan tänään keksiä siihen jotain..

Heräillessä poikien riekkumiseen,

siemailin aamukahvit ja ryhdyin tositoimiin.

Risotto onnistui ihan hyvin ensikertalaiselta,

mutta pieni kärtsyn sivumaku jäi leijumaan noin jokatoisella lusikallisella.

Siinä vaiheessa kun lisäsin viiniä niin se otti vähän pohjaan.

Ehkä ens kerral sit!

Anteeksi äidin meikittömästä naamasta ja sutturatukasta,
pitihän sitä viiniä lasillinen rohkaisuksi juoda;)

Marimekkoinen keittiö

Vuodenpäivät se lepäsi laskostettuna milloin missäkin nurkassa pölyttymässä,

nyt, kiitos äitini ja hänen kanssaan asustavan kaksilahkeisen,

on keittiömme seinän tyhjiö täytetty.

Tästä kyllä vaan hoksasin, ettei tuo lamppu nyt käy yksyhteen.

Pitää keksiä siihen joku sirompi ratkaisu.

Oltsun huone saa pienesti ilmettä noilla kivoilla korteilla, 

ihana Terhi Söderlund on piirtänyt kissat ja jääkarhun 

ja Marimekon kortin sain ylläripostissa ystävältä :)

Vielä kun löytäisi kehykset.

Tiiättekös, mä oon oppinut paljon äitiyden myötä.

Esmes tekee ruokaa.

Siinä jos jossain mä olen ollut hyvin avuton,

poltin nuudelitkin pohjaan.

Nykyään voisin sanoa, että olen aika keskiverto kokkaaja.

Risottoa en ole tohtinut koittaa,
mutta olen kyllä kuullut villiä huhua sen haastavuudesta.

Ajattelin lähteä haastamaan risotot, mutta silti ostin halvan viinin, 

ettei sitten käristy monen kympin viinit pannulle.

Josko onnistaisi jos vähän siemailisi samalla? Juopon tuurilla? 

Olen myös monelle nauranut, että on se hyvä, että olen Oliverin pitänyt

näin kauan hengissä kun kukat mulla ei pysy viikkoakaan.

Ruusut oli jo parin päivän päästä tässä kunnossa.

Oliver istuu mun sylissä ja jammaillaan yhdessä musan tahtiin.

Olen taas tänään muutamaan kertaan todennut, että mulla on kyllä maailman huipuin poika.

Olen myös jo muutaman päivää ahdistellut blogiahdistusta, pitäisikö poistaa vai mitä.Äh.

En ole jaksanut bloggeria pahemmin availla joten kommentteihin palailen vielä tänään.

On ollut kyllä äärettömän kivaa kun jaksatte kommailla,

vaikka ette olisi kaikessa samaa mieltä. :)

Olisko teillä jotain tiettyä mistä haluaisitte mun höpöttävän? 

Suvaitsetko suvaitsemattomuutta?

Eilen katsottu paljon puhuttu Leijonasydän puhutteli hieman minuakin.

Tuollaistakin täällä esiintyy. Tällä vuosituhannella, edelleen.

Tänään vietetty päivä leikkipuistossa pisti miettimään.

Turkkilainen isä puhuu puhelimessa ja lapsi juoksee Oliverin perässä liukumäessä.

Isä huutaa välillä puhelun seasta pojalle jotain eri kielellä ja jatkaa puhelua.

Huomaan, että lapsi innostui Oliverista, vaikka ikäeroa taitaa olla pari vuotta.

Kielimuurista huolimatta höpötän pojalle suomea, hymyilen ja koitan ottaa leikkiin mukaan.

Jossain vaiheessa Oliver huomaa pojan Cars-pipon 

ja osoittaa poikaa hymyillen pärinä ääntä pitäen.

"Joo, auto! Eikö pojalla olekin todella hieno auto pipo!"

Isomman liukumäen likeeltä kuuluu ilkikurista naurua 

"Eikä ole, ihan kamala!"

Luon vain tuiman katseen ja totean, että meistä se on hienoin autopipo mitä on nähty.

Huutajat olivat kolme pojankloppia, ikäskaalalla 3-5v.

Oliver ja poika jatkavat leikkiä liukumäellä, 

Oliver pölisee kieltä mitä ei vielä ole tunnistettu miksikään ja poika omaansa,

 se ei tunnu heitä häiritsevän.

Poika tiputtaa autotarroja, Oliver nostaa, pärisee ja ojentaa takaisin.

Ilkikurista naurua ja osoittelua pojan puoleen, käännyn katsomaan isää. Huomaa! 

Lasken aurinkolasini ja luon ilmeen mikä saa pojat perääntymään. 

Myöhemmin vähän vihasin itseäni, etten osannut sanoa mitään fiksua.

Mutta pistipä ajattelemaan.

Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, 

että lapset ovat maailman sopeutuvaisimpaa sakkia.

 Ei lapset arvota ihmisiä kultturin mukaan sen tekevät me aikuiset

 ja me siirrämme sen jälkikasvullemme. Niin se on.

Ei voida yleistää, ei vaan voida, että kaikki romanialaiset varastavat kaupoista ja haastavat riitaa

 tai väittää että kaikki tummaihoiset, pakolaiset ja maahanmuuttajat elävät verorahoillamme,

 raiskaavat naisemme ja tappavat lapsemme.

Luen uutisia harvoin, mutta aina kun olen lukenut on 

kauhutarinoiden taustalla ollut ihan supisuomalaiset.

Tai mitä tulee verorahoilla elämiseen niin olen nähnyt ihan liian monta

 saamatonta suomalaista milloin minkäkin varjolla töitä karttavan,

 kuullut liiankin monen suusta "kun kelalta saa paremmin rahaa kun töitä tehdessä".

Kyllä niitä mustia lampaita on rodussa kuin rodussa.

Ja on vaan niin, niin kamalaa, vihata jotain ihmistä vain siksi

 kun se nyt sattuu olemaan eri värinen mun kanssa. On ok vihata erilaisuutta.

Olisko muka oikeesti hienoa jos me kaikki oltaisiin vain kopioita toinen toisistamme?

Sitäpaitsi se, että vaikka olisit ulkomaalaistaustainen ei tarkoita sitä,

 ettetkö olisi samanarvoinen suomalainen.

Tästä päästään asiasta toiseen mikä saa suoneni sykkimään.

En ymmärrä kuinka kahden ihmisen välisen rakkauden voi arvottaa. 

Kuinka nainen ja mies saavat rakastaa, mutta samaa sukupuolta olevat eivät. 

Millainen rakkaus on oikeanlainen? Vain jos se on naisen ja miehen välinen vai?

Mitä helkkarin väliä sillä on millainen värkki housuista löytyy. 

Miten ketään muu voi olla oikeutettu päättämään toisen onnesta?

Miten avioliitto voi olla oikeutettu vain miehelle ja naiselle? 

Ne jotka tätä henkihieveriin asti vastustaa, 

voisitteko kertoa, miten se vaikuttaisi teidän elämäänne?

Voin vastata puolestanne: Ei mitenkään.

Joidenkin elämään se taas toisi onnellisuutta.

Haluaisitko lapsesi kuuluvan vähemmistöön?

Musta on uskomatonta ajatella, että kaksi äitiä tai kaksi isää, 

eivät olisi yhtä hyviä vanhempia.

Aivan varmasti olisivat aivan yhtä hyviä, ellei parempiakin.

Ei voida ajatella, että kun sitten niiden lapsia kiusataan koulussa. 

Lapset kiusaavat milloin mistäkin, keksivät syyn ihan mistä tahansa,

 jos he haluavat sinua kiusata niin keksivät kiusaamisen aiheen vaikka repun mallista.

Me ei voida vaikuttaa siihen joutuuko lapsemme kiusatuiksi, 

voimme vaikuttaa siihen miten se lapseemme vaikuttaa. 

Kasvatetaan lapsemme sen yläpuolelle ja vahva itsetunto. 

Ketään ei vaan pitäisi syrjiä ihon värin, uskonnon tai seksuaalisen suuntauksen perusteella.

Silittäessäni pojan pitkää kihartuvaa takatukkaa, joka saattaa hieman antaa mielikuvaa Matti Nykäsestä,

mietin, että toivottavasti sinusta kasvaa suvaitsevainen kelpo kansalainen.

KURKISTUS KULISSIEN TAAKSE

Kun aloin odottamaan Oliveria, loksahti monen muunkin leukaluut paikaltaan kuin minun.

Minä kun nyt satuin olemaan menevää sorttia joka ei oikein mihinkään pysyvästi sitoudu.

Alusta asti koin, että siinä missä nuorilta äideiltä odotetaan paljon, niin minulta enemmän.

Koin, että minulla ei ole varaa epäonnistua, minun täytyy loistaa kaikessa, minä en saa romahtaa.

Ettei ne jotka odottavat minun epäonnistuvan saa tyydytystä huonoudestani.

Näytin muille eläväni siinä vaaleansinisessä kuplassani ja pelkäsin, 

että joku vielä näkee sen läpi ja rikkoo kuplani.

Toisaalta, ehkä se todistelun tarve auttoi jaksamaan kaiken läpi.

Aika kultaa muistot ja toisinaan mietin, että miten me selvittiin edes.

Voinko nyt romahtaa hetkeksi? 

Nyt on turvallista romahtaa kun elämä Oliverin kanssa on suhteellisen helppoa. 

Voi huokaista. Me selvittiin ja tässä ollaan.

Minä en ihmettele miksi parisuhteet kaatuvat pikkuvauva aikana, 

ihmettelen miten tuo mies edelleen seisoo tuossa. 

Minä voin nyt ääneen sanoa olleeni huono puoliso. 

Olin väsynyt, hyvin hyvin hyvin väsynyt ja yksinäinen. 

Ainoa äiti ystävistä. Ja niillä ystävilläkin on omat arjen askareensa. 

Sen lisäksi olen säälittävyyteen asti huono puhumaan. 

Meillä kaikki oli aina ihan hyvin.

Neuvolatätin kysyessä parisuhteesta mietin mielessä mitä se sellainen tarkoittaa?

 Jos riittää, että joku punkkaa samassa pedissä ja syö samasta jääkaapista,

 niin kyllä, olen parisuhteessa.

Kysyessä minun voinnista, no, minähän voin ihan hyvin.

Ja nyt sanon ääneen, että en ihmettele uutisia pimahtaneista mutseista. 

Ei, ei ole oikein vahingossakaan vahingoittaa pientä lasta. 

Kuitenkin muistan itsekin liiankin hyvin ne ajat, kun en sumun keskeltä nähnyt enään mitään. 

Kuulin vain sen loputtoman huudon. 

Huudon joka alkoi kahdeksalta illalla ja jatkui kolmeen asti yöllä, tauotta. 

Ilman edes yhtä hengähdystaukoa. Joka päivä pelkäsin vain seuraavaa iltaa.

Muistan selvästi kun olin neljä tuntia kannellut Oliveria, 

joka edelleen kiljui selkä kaarella ilman aikomustakaan lopettaa. 

Muistan selvästi ajatukseni silloin. Muistan hävenneeni niitä jo silloin.

Samaan aikaan kun mietin hyppääväni katolta ja manaavani lastani maan syvinpään rakoon, 

häpeän ajatuksiani, kuinka edes kehtaan miettiä mitään niin ikävää, eihän lapsi tuskilleen mitään voi.

Muistan kuinka laskin Oliverin koliikkikeinuun tuon neljän tunnin jälkeen 

ja menin istumaan takapihalle viidekstitoista minuutiksi itkemään. 

Ossi oli (ja on) töissä 6/10 + yksi päivä yötöiden jälkeiseen nukkumiseen. 

Ossista oli konkreettisesti apua kolmena päivänä kymmenestä.

Pullo ei käynyt Oliverille, se pahensi refluksin oireita. 

Niin kerroinko siis, että lapsellamme oli refluksi sekä koliikki?

En yhtään vähättele Ossin tuolloista jaksamista. 

On rankkaa käydä vuorotöissä ja olla aina vapaa-ajat kotona apuna.

Jokseenkin kuitenkin olen vähän katkera,
 kun kaikki aina oli huolissaan Ossin jaksamisesta ja voinnista.

Ossi kuitenkin sai nukkua lähes aina aamuvuoron jälkeen päikkärit,

iltavuoroon mennessä lähes aina niin pitkään kun jaksaa ja yövuoroon mennessä koko päivän.

Neuvolantätiä lukuunottamatta kukaan ei ikinä kysynyt kuinka minä jaksan. Nukunko minä.

Ossin olisi toki ollut helpompi vapaapäivinään antaa mun nukkua yöt, 

jos meille se pullo olisi käynyt. Vaan ei käynyt.

 Joten summasummarum, mä olen nukkunut kokonaiset yöt

 ensimmäisen kerran vasta kun Oliver täytti vuoden.

Jonka jälkeen aurinko rupesi taas paistamaan ja olin ihminen taas.

Se riittämättömyyden tunne. Enkö osaa hoitaa lastani oikein? 

"Ei se meillä itke", eli se johtuu minusta. 

Viekää lapsi pois minulta, minä en sitä osaa hoitaa oikein.

Puolen vuoden kieppeillä kun kiinteäruoka oli kuvioissa,

poika enemmän ylhäällä ja liikkeellä, alkoi oireet helpottumaan.

Ei poistunut kokonaan, mutta arki oli jo hieman siedettävämpää

kun poika ei ollut tuskissaan koko ajan.

Pitkään silti pelkäsin jokaista itkua,

alkaako se taas?

Muistan aina kun ystäväni äiti sanoi Oliverin ensimmäistä kertaa nähdessään, 

kuinka on niin tyytyväisen oloinen poika, niin onnellisen näköinen.

Minä olen tehnyt jotain oikein. Minä olen riittävä. Minä olen hyvä äiti. Väsynyt, mutta hyvä äiti. 

Kiitos, että muistutit. 

Ja minä olen hyvä ja nykyään vähän vähemmän väsynyt. 

Poikani pussailee ja halailee minua päivittäin, uskaltaa uhmata ja raivota, 

tietää että voi minuun luottaa.

Kuplani on poksahtanut, en koe tarvetta kenellekään esittää täydellistä perhe-elämää.

 Mutta voin sanoa niille epäluuloisille jotka kokivat, että minusta ei tähän ole, että oikeassa ette olleet. 

Jos mä jossain olen hyvä, niin äitinä meidän puolitoistavuotiaalle.
Parisuhde, no, ollaan jo päästy lähemmäs selvyyttä mitä se olikaan.
Yksinäisyydestä, kun hoksaa, että ystävissäkin laatu korvaa määrän,
niin on helpompi hengittää.

Millainen sitten on hyvä äiti?

Sellainen joka aidosti välittää ja on läsnä.

Ja koska en ole pyhimys niin voin hyvällä omallatunnolla myöntää 

näprääväni joskus liian paljon puhelinta,

laittavan pojan katsomaan telkkarista piirettyjä 

ja että jos laiskottaa vaikka ulkona olisi hyvä sää, laiskottelemme sisällä.

Valehtelisin jos väittäisin, että en ikinä menetä malttiani.

Valehtelisin jos väittäisin, että jaksan aina leikkiä lapseni kanssa.

Valehtelisin jos väittäisin, että äitinä olo on aina kivaa.

Tekeekö se minusta huonoa? Ei.

On hyvä tiedostaa omat rajansa,

myöntää itselleen heikkoutensa.

Harjoitteluhan tekee mestarin.

"MAaaaau"

Näpytän puhelinta ja kuvailen sormiani.

Keskustelu käy kiivaasti facebookin välityksellä kynsistä.

Selitän säälittävistä kynnen rämmäleistäni

 ja harmittelen miksei minulla pysy rakenteet.

Mut on näemmä vaan tuhoon tuomittu kärsimään rumista kynsistä 

ja that's it.

Jemmi tirauttaa virtuaali kyyneleet, 

olen kuulemma haaste.

Joku nykii lahkeesta- Odota.

Mihin jäinkään? Haaste.

 Millon koitetaan taas? Vai onko se ajan tuhlausta?

Taas joku nykii. -Joo hieno auto, hae äitille kans auto.

Maanantaina, maanantaina yritetään.

 Ja yritetään muuten niin kauan kunnes saadaan pysymään- ilmaiseksi.

Lahje valahtaa kinttuihin 

ja poika katsoo mua kaksi autoa kädessään. -Sä hait äitillekin auton. 

Jätän puhelimen pöydälle ja otan auton poikani kurottavasta kädestä 

-No, näytä äitille miten auto kulkee!

Mulla on polvet kipeät ja vatsaa sekä huulia nipistää. 

Olen aiemminkin sanonut, 

että meillä isi on enemmän leikkiin heittäytyjä.

Mä olen yleensä se, 

joka auttaa legojen ja palapelien kanssa,

 lukee satuja ja antaa auttaa kotitöissä.

Huulia kutittaa vieläkin pärisemisestä ja meidän autot meni lujaa.

Oli hauska kerrankin heittäytyä, 

Oliverkaan ei millään malttanut mennä nukkumaan

 kun olisi halunut jatkaa leikkiä.

Oliverin "En mä tiedä" =D

Meillä on muutenkin tänään ollut huippu päivä.

Aamulla oltiin pari tuntia pihalla, 

ensin melkein takapihalla sijaitsevassa puistossa

ja sen jälkeen pihahommissa.

Päiksyjen jälkeen lähdettiin kaupoille 

ja fiilistelemään kevät säätä serkun tykö.

Meillä on täällä nykyään pieni maukuja.

"Maau, Maaaaaaau"

Ei, meillä ei ole kissaa.

Mutta meillä on yksi palavasti kissoihin ihastunut nassikka.

Päivittelin jo, 

että mistä löytäisin lelukisun,

kunnes löysin Oliverin jo pois laitetuista leluista

pehmopallokissan.

Voi sitä onnen määrää.

Toinen pyöri ympyrää huoneessan,

halaili ja suukotteli kisua,

ruokki ja juotti kissaa,

äidin piti pussata kissaa

ja "Maaaaaaau".

Sen jälkeen kaikki on tehty kissa kainalossa.

Näitä kenkiäkin kovin halailtiin.