KURKISTUS KULISSIEN TAAKSE

Kun aloin odottamaan Oliveria, loksahti monen muunkin leukaluut paikaltaan kuin minun.

Minä kun nyt satuin olemaan menevää sorttia joka ei oikein mihinkään pysyvästi sitoudu.

Alusta asti koin, että siinä missä nuorilta äideiltä odotetaan paljon, niin minulta enemmän.

Koin, että minulla ei ole varaa epäonnistua, minun täytyy loistaa kaikessa, minä en saa romahtaa.

Ettei ne jotka odottavat minun epäonnistuvan saa tyydytystä huonoudestani.

Näytin muille eläväni siinä vaaleansinisessä kuplassani ja pelkäsin, 

että joku vielä näkee sen läpi ja rikkoo kuplani.

Toisaalta, ehkä se todistelun tarve auttoi jaksamaan kaiken läpi.

Aika kultaa muistot ja toisinaan mietin, että miten me selvittiin edes.

Voinko nyt romahtaa hetkeksi? 

Nyt on turvallista romahtaa kun elämä Oliverin kanssa on suhteellisen helppoa. 

Voi huokaista. Me selvittiin ja tässä ollaan.

Minä en ihmettele miksi parisuhteet kaatuvat pikkuvauva aikana, 

ihmettelen miten tuo mies edelleen seisoo tuossa. 

Minä voin nyt ääneen sanoa olleeni huono puoliso. 

Olin väsynyt, hyvin hyvin hyvin väsynyt ja yksinäinen. 

Ainoa äiti ystävistä. Ja niillä ystävilläkin on omat arjen askareensa. 

Sen lisäksi olen säälittävyyteen asti huono puhumaan. 

Meillä kaikki oli aina ihan hyvin.

Neuvolatätin kysyessä parisuhteesta mietin mielessä mitä se sellainen tarkoittaa?

 Jos riittää, että joku punkkaa samassa pedissä ja syö samasta jääkaapista,

 niin kyllä, olen parisuhteessa.

Kysyessä minun voinnista, no, minähän voin ihan hyvin.

Ja nyt sanon ääneen, että en ihmettele uutisia pimahtaneista mutseista. 

Ei, ei ole oikein vahingossakaan vahingoittaa pientä lasta. 

Kuitenkin muistan itsekin liiankin hyvin ne ajat, kun en sumun keskeltä nähnyt enään mitään. 

Kuulin vain sen loputtoman huudon. 

Huudon joka alkoi kahdeksalta illalla ja jatkui kolmeen asti yöllä, tauotta. 

Ilman edes yhtä hengähdystaukoa. Joka päivä pelkäsin vain seuraavaa iltaa.

Muistan selvästi kun olin neljä tuntia kannellut Oliveria, 

joka edelleen kiljui selkä kaarella ilman aikomustakaan lopettaa. 

Muistan selvästi ajatukseni silloin. Muistan hävenneeni niitä jo silloin.

Samaan aikaan kun mietin hyppääväni katolta ja manaavani lastani maan syvinpään rakoon, 

häpeän ajatuksiani, kuinka edes kehtaan miettiä mitään niin ikävää, eihän lapsi tuskilleen mitään voi.

Muistan kuinka laskin Oliverin koliikkikeinuun tuon neljän tunnin jälkeen 

ja menin istumaan takapihalle viidekstitoista minuutiksi itkemään. 

Ossi oli (ja on) töissä 6/10 + yksi päivä yötöiden jälkeiseen nukkumiseen. 

Ossista oli konkreettisesti apua kolmena päivänä kymmenestä.

Pullo ei käynyt Oliverille, se pahensi refluksin oireita. 

Niin kerroinko siis, että lapsellamme oli refluksi sekä koliikki?

En yhtään vähättele Ossin tuolloista jaksamista. 

On rankkaa käydä vuorotöissä ja olla aina vapaa-ajat kotona apuna.

Jokseenkin kuitenkin olen vähän katkera,
 kun kaikki aina oli huolissaan Ossin jaksamisesta ja voinnista.

Ossi kuitenkin sai nukkua lähes aina aamuvuoron jälkeen päikkärit,

iltavuoroon mennessä lähes aina niin pitkään kun jaksaa ja yövuoroon mennessä koko päivän.

Neuvolantätiä lukuunottamatta kukaan ei ikinä kysynyt kuinka minä jaksan. Nukunko minä.

Ossin olisi toki ollut helpompi vapaapäivinään antaa mun nukkua yöt, 

jos meille se pullo olisi käynyt. Vaan ei käynyt.

 Joten summasummarum, mä olen nukkunut kokonaiset yöt

 ensimmäisen kerran vasta kun Oliver täytti vuoden.

Jonka jälkeen aurinko rupesi taas paistamaan ja olin ihminen taas.

Se riittämättömyyden tunne. Enkö osaa hoitaa lastani oikein? 

"Ei se meillä itke", eli se johtuu minusta. 

Viekää lapsi pois minulta, minä en sitä osaa hoitaa oikein.

Puolen vuoden kieppeillä kun kiinteäruoka oli kuvioissa,

poika enemmän ylhäällä ja liikkeellä, alkoi oireet helpottumaan.

Ei poistunut kokonaan, mutta arki oli jo hieman siedettävämpää

kun poika ei ollut tuskissaan koko ajan.

Pitkään silti pelkäsin jokaista itkua,

alkaako se taas?

Muistan aina kun ystäväni äiti sanoi Oliverin ensimmäistä kertaa nähdessään, 

kuinka on niin tyytyväisen oloinen poika, niin onnellisen näköinen.

Minä olen tehnyt jotain oikein. Minä olen riittävä. Minä olen hyvä äiti. Väsynyt, mutta hyvä äiti. 

Kiitos, että muistutit. 

Ja minä olen hyvä ja nykyään vähän vähemmän väsynyt. 

Poikani pussailee ja halailee minua päivittäin, uskaltaa uhmata ja raivota, 

tietää että voi minuun luottaa.

Kuplani on poksahtanut, en koe tarvetta kenellekään esittää täydellistä perhe-elämää.

 Mutta voin sanoa niille epäluuloisille jotka kokivat, että minusta ei tähän ole, että oikeassa ette olleet. 

Jos mä jossain olen hyvä, niin äitinä meidän puolitoistavuotiaalle.
Parisuhde, no, ollaan jo päästy lähemmäs selvyyttä mitä se olikaan.
Yksinäisyydestä, kun hoksaa, että ystävissäkin laatu korvaa määrän,
niin on helpompi hengittää.

Millainen sitten on hyvä äiti?

Sellainen joka aidosti välittää ja on läsnä.

Ja koska en ole pyhimys niin voin hyvällä omallatunnolla myöntää 

näprääväni joskus liian paljon puhelinta,

laittavan pojan katsomaan telkkarista piirettyjä 

ja että jos laiskottaa vaikka ulkona olisi hyvä sää, laiskottelemme sisällä.

Valehtelisin jos väittäisin, että en ikinä menetä malttiani.

Valehtelisin jos väittäisin, että jaksan aina leikkiä lapseni kanssa.

Valehtelisin jos väittäisin, että äitinä olo on aina kivaa.

Tekeekö se minusta huonoa? Ei.

On hyvä tiedostaa omat rajansa,

myöntää itselleen heikkoutensa.

Harjoitteluhan tekee mestarin.