Lapsi vst. Matti

Istun sohvalla näpräämässä puhelinta.

Poika on kipeä ja taas sitkeällä tuulella.

Miksei voi vaan luovuttaa kun selkeästi väsyttää?

Matti lyö turpaan armotta mutta tyyppi hannaa vastaan.

Ihme hannari.

Siinä vaiheessa kun olin kymmenen kertaa peitellyt uudelleen

ja toiset kymmenet vain kylmän rauhallisena nakannut sänkyyn,

päätin luovuttaa.

Olkoot.

Joten päädyin näpyttämään puhelinta

ja poika leikki onnellisesti omassa huoneessaan.

Vaimea rullaus saa minut nostamaan katseeni puhelimesta.

Auto ajaa ilman kuskia olkkariin.

"Mene nyt sänkyyn sieltä"

Tasaisin väliajoin huusin

"OJ mene nukkumaan" tai "OJ mene sänkyyn".

Tämä huutelu toistui jo repeatilla ja levy jäi soimaan niin,

etten edes itse tajunnut toistelevani sitä edelleen.

Jossain vaiheessa huuteluni katkeaa kun 

tyyppi juoksee halaamaan ja antaa pusun,

kääntyy kannoillaan ja juoksee takaisin omaan huoneeseen.

Jatkan huutelua.

Jossain vaiheessa keskeytän

 ja käyn kurkkaamassa pojan huoneeseen.

Tyyppi on sängyssä!

JES!

Siellä se itsekseen höpöttelee.

Taitaa Matti olla jo niskan päällä.

Käyn napsauttamassa kahvinkeittimen päälle.

Kohta alkaa äitin oma aika.

Päätän palata olkkariin pojan huoneen kautta.

Hahaa,

niin vaan on Matti heittänyt kanveesiin

retronuken kamuks.

Ensimmäiset päiväunet sängyssä meni aika kivuttomasti

ja nukkuikin paremmin kuin ahtaaksi käyvissä rattaissa.

Se on vaan jäänyt tavaksi nukuttaa päikkärit rattaissa,

tosin sisällä silti.

Vähän siis mietitytti miten rauhottuu tonne sänkyyn,

vaikka iltaisin sinne nätisti jää.

No, olis voinut pahemminkin sujua.