En tiedä mikä myöhäisherännyt teini-ikäkriisi mun iholla on meneillä,

mutta joku nyt on.

Kuten olen maininnut, mä en oikein jaksa huoltaa naisellista puoltani,

en käy kasvohoidoissa ja hyvä jos meikit pesen kasvoiltani. Siinä se.

Mutta nyt kun iho on ruvennut versoamaan, punoittamaan ja kuivumaan paikoittain,

oli jopa mun otettava itseäni niskasta kiinni.

Meikin suhteen olen myös aika laiska.

Toisaalta mä nykyään myös tykkään aika naturalimeikistä.

Mutta tässä teille, miten minä saan itsestäni vähän vähemmän kelvottoman näköisen.

ps, kivat hindumerkit triplana mun otsassa on ihan sitten pojan käsialaa.

Malu Wilz on saksalainen, joka on yksinoikeudella myynnissä Sokoksella ja Emotioneissa.

Itseltäni löytyy sarjasta meikinpoisto, kuorinta, kasvovesi ja rasva.

Itse vihaan meikin poistamisessa sitä, kun saat tehdä rituaalin vähintään kolmasti,

jonka jälkeen meikistä on hyvällä tuurilla lähtenyt 1/3.

Tahdon, että (tämäkin) hoituu mahdollisimman pienellä vaivalla.

Myönnettäköön, että olin tästä vähän epäileväinen.

Ai että vähän hieron kasvoille niin, että vaahtoaa, pesen, ja avot? 

Ja arvatkaas, justiin näin kävi.

Ihanan helppoa!

"Gentle Cleansing Foam- puhdistusvaahdon sisältämät erikokoiset jojoba-vahahelmet poistavat hellävaraisesti puhdistuksen yhteydessä ihon pinnalta kuolleet ihosolut, paljastaen raikkaan ja pehmeän ihon"

Kosteusvetenä mulla on alkoholiton ja raikas Hydro Tonic. Kyllä tuon puhdistuksen ja tämän jälkeen jää tosi freesi olo kasvoille. Perään nakkaan vielä tota ihanaa pitkäkestoisesti kosteuttavaa nassurasvaa.

Kuorintavoiteesta en osaa vielä sanoa mitään.:)

Tavoitteena mulla nyt onkin, 

että saisin naaman siihen kuntoon, että kesällä ei tarvitsisi meikkiä käyttää ollenkaan.

Mä en voi sietää sitä, kun meikkivoide on sellaisella kirahvikuosilla kasvoissa ja

ripsiväriä ei ole juuri nimeksikään enään kuulumallaan paikalla.

Oli aika, kun käytin kaikkia sateenkaaren värejä silmillä,

rajasin ja mallasin peilin edessä tuntikaupalla.

Joko en enään jaksa, osaa, tykkää tai mitään noista kolmesta,

mutta mun arkimeikki on tosi.. no ehkä jonkun silmään tylsä.

En ole merkkirajoitteinen, kunhan on sitä mitä haen.

Haluan, että lopputulos on keveä, luonnollinen ja silti peittävä.

Itse en tykkää yhtään paksusta mattameikkivoiteesta,

 tuo vaan jokaisen huonon kohdan esille ihosta(ni).

Toi Loreal täyttää mun vaatimukset, mutta kyllä mä luulen jatkossa valitsevan vanhan luoton Lumenen joka oli muistaakseni semi edullinen.

Puuterina mulla on Lumenen väritön irtopuuteri.

Suin sitä hiukan isolla sudilla, peittääkseen kiiltoa ja kiinnittämään meikkivoiteen paremmin.

Tossa värittömässä on se hyvä, kun se ei muuta sitä meikkivoiteen sävyä.

Aurinkopuuteri mulla on ollu sama jo iät, mutta se on ihan hyvä.

Nyt heitin vähän vaan sinne tänne, mutta yleensä aurinkopuuterilla tuon vain vähän sävyä

ja lisään poskipunaa raikastamaan ihoa.

Kulmat tehtailen kynällä tai pensselillä+luomarilla.

Ne onnistuu jos tahtoo, tänään eivät tahtoneet.

Joskus tykkään tummemmista ja joskus vaaleammista, 

näissäkin fiilareiden mukaan.

Ripsari on ripsienlaittajaltani hommattu ja soveltuu laitettavaksi näihin tekoräpsyttimiin.

Aaaivan huippukeksintö tilanteisiin kun puolet ripsistä (kuten allekirjoittajalla)

 on lähtenyt ja seuraava aika siintää viikkojen päässä.

Saa väriä niihin omiin haaleisiin hapsukoihin ja kiinnitettyä muita reppanoita.

Todella outo postaus multa.

Tää sairastupailu näköjään pehmittää ne viimeiset aivosolut mitä synnäriltä jäi enään jäljelle.

Rakas pieni poikani, parane pian <3

Mikä musta tulee isona?

"Moi, haittaako jos heitän sun tietokoneen seinään."

-Haittaa

"Ok."

Tekstailua isän kanssa ja hermoilua sen tietokoneen kanssa. 

Tämä tietokone soveltuisi jopa paremmin "Testaa hermosi"- kokeisiin, 

kuin ihmislapsi uhminensa. For real.

Me tultiin eilen yöksi pappalaan pojan kanssa, ettei mun tarvitse olla yksin yötä kipeän pojan kanssa kun mies on töissä.Varsinkin kun se oli aivan kamala edellisyönä. Jouduin pitelemään sitä väkisin, ettei satuta itseään. Se oli aika pelottavaa. 

Nyt, pojan nukkuessa päikkäreitä (kyllä,vasta nyt), oli suunnitelmani tulla avaamaan aihetta tulevaisuuden suunnitelmista. Joku sitä taannoin ehdotti postausideaksi ja no, miksei.

Vaikka olen aiemminkin hiuksenhienosti valoittanut menneisyydestäni, on kertaus aina opintojen äiti.

Nyt ajattelin vähän kertoa mistä mä tulen ja mihin mä toivon olevani menossa. Jos sitä itsekään tiedän.

Tuuliviiri. 

Sellainen joka ei oikein paikallaan pysy. Eikä osaa olla.

Carpe diem ja sitä rataa. Fiiliksen mukaan. 

Jos tänään tuntu siltä, että lähdetään Turkuun punkkaamaan paviljonkiin niin mennään. 

Ja jos tuntuu Egyptissä siltä, että kääritään pyyhkeet päähän 

ja ollaan supercooleja ja kuvataan se niin tehdään niinkin.

Ystävät. 

Pitkät illat biitsillä, pallon peluut, mökkeilyt, 

baari-illan jälkeiset uinnit, terassit, roadtrippeily..

Typerät reissut, sellaiset missä ei miltään kantilta katsottuna ole mitään järkeä, 

sen tiedostaminen ja silti lähteminen. 

Tunne, että tiedät, että kaikille näille naurat vielä joku päivä.

Loputon reivaaminen. Koulun altasuorittaja. Pohdiskelua, että ollako vai eikö olla oikealla alalla.

Päätöksien tekeminen. Oli se oikea ala tai ei, huonoilla papereilla en tee mitään. Ja onpahan joku ammatti.

Opintojen jälkeistä pohdintaa, että mitäs sitten. 

Työkkärin kautta sitten hommia tehtiinkin puolisen vuotta milloin missäkin. 

Ja edelleen bailattiin keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin. 

Aamu kasilta herätessä omasta kylpyammeesta, miettien, 

että oliko oikeesti niin tarpeellista mennä vaahtokylpyyn pilkun jälkeen. 

Tai oliko niinkään järkeä koko baarireissussa kun kahden tunnin päästä olisi työhaastattelu.

En viihtynyt yksin, mutta vielä enemmän kakomis-refleksejä antoi ajatus siitä, 

että jakaisin arkeani jonkun kanssa. 

Oli semmosia sä oot ihan kiva tyyppi- juttuja, mutta ne kaatui aina siihen, 

että mua ahdisti ajatus olla lähellä. 

Kaukosuhde olis voinut toimia, siis sellainen skype-suhde. 

Tai oikeastaan vielä parempi olis joku chat-suhde.

 Eikä olis ees väliä iällä tai naamakertoimella, kun ei tartte nähdä!

Itsensä etsiskelyä. 

Kuka minä olen? Mitä minä tahdon elämältä? Mietitään sitä joskus myöhemmin. 

Palataan asiaan kun olen kaksvitonen. Vähintään.

Hukassa. Kaikinpuolin hukassa. 

Suunnitelmia ainaisesta haaveesta muuttaa ulkomaille.

Melkein jo lähdin aupairiksi Californiaan.

Sen peruuntuessa minusta riippumattomista syistä, elin aika kovaa kesää 2011. 

Syksyllä alkaisi vakkariduuni ja rellestämiselle ei olisi enään varaa. Paitsi viikonloppuisin.

Baari-ilta ja ystävä, joka vetää sinut tuntemattoman miehen eteen, "jutelkaa".

Ojennan käteni vain kuullakseni, että olin kuulemma jo aiemmin esitellyt itseni.

Parin viikon kuluttua huudan ensimmäisen kerran. 

Mua ahdistaa, kun ei ahdista olla sun kanssa. Se on epänormaalia.

Kahden kuukauden päästä roijataan kamoja uuteen kämppään. 

Me muutetaan saman katon alle.

Ei me olla puhuttu missä me mennään, mutta onko sillä väliä? 

Että voi päivittää naamakirjaan "Tänään ollaan oltu 5 kk 3 vk 2 pv ja tuntipuoltoista yhessä, rakastan sua". Harmi.

5 kk ensitapaamisesta plussaan. No, olisko kannattanut vaan purra se käsi irti aamulla,

sen surullisenkuuluisan baari-illan jälkeen.

Kaikinpuolista kasvua raskauden ja vauvakuukausien aikana. Uusia työkuvioita ja muuttamista.

Ja tässä sitä ollaan. Edelleen kipuilemassa, mitä mä tahdon tehdä isona? Sitä en tiedä.

Mä olen aina haaveillut työstä nuorten ja lasten parissa. 

Olla apuna, ihmisenä joka oikeasti kuuntelee ja koittaa parhaansa mukaan auttaa. 

Olla sellainen apu, että avunsaaja kokee, ettei ole mulle vain asiakas joka maksaa. 

Mulla ei kuitenkaan vielä hetkeen taida olla sellaisia istumahermoja, 

että jaksaisin lähteä täysipäiväisesti koulunpenkille istumaan.

 Koska olen merkonomi, kyseiseen alaan tarvitsee sosiaalipuolen pohjaa.

Eli semi nollista olis aloitettava.

Toisekseen, näiden lainojen kanssa, 

ei ihan heti olisi varaa täysipäiväiseksi koululaiseksi varaa lähteäkään.

Mutta se on varmaa, että haluan itseäni vielä kouluttaa lisää. Joskus.

Ennen sitä unelma ammattia, haluaisin unelmatyön omalta alaltani.

 Sellainen työ johon olisi kiva joka aamu mennä 

vaikka aamuherääminen nostattaakin metrinmittaisen dongin otsaan.

Toivon, että vuosien päästäkin aamulla herätessä, 

löydän saman ihmisen viereltäni.

Sen, jota niin kauheen hirveästi toisinaan vihaa, 

mutta se joka sinut järjissään pitää ja jota ilman et haluaisi olla. 

Sen joka on lapsellesi maailman paras isä. 

Sen, joka edelleen sinun lihotessa kolmekymmentäkiloa ja ihon näyttäessä siltä, 

että sinua on ammuttu enemmän kuin kerran, 

sanoo, että olet kaunein maailmassa.

Ja kun huomaat, että se perhana ei edes vitsaillut.

Sen, joka muistaa päivittäin sanoa "Rakastan sua".

Toivon, että jonain päivänä meidän koti näyttää siltä miltä me molemmat haluamme sen näyttävän.

Toivon, että jonain päivänä meille on mahdollista muuttaa edes hetkeksi ulkomaille.

Toivon, että Oliver saa sisaruksia.

Toivon, että joku päivä lopetan tulevaisuudesta kipuilun ja annan ajan näyttää.

Ja toivon, että edes joku, jaksoi tämän romaanin loppuun asti lukea.

Nolikset vai söpöt samikset

En usko, että itse kuuluisin niihin, jotka väri-ja kuosikoodaa naperonsa täysin yksyhteen,

mutta aivan varmasti kuuluisin niihin, että huomaa naperoiden olevan saman hengenheimolaisia.

Ja koska poikani hengailee toistaiseksi heimossaan vielä yksin,

ajattelin koittaa onneani.

(Ehkä pojastani ei enään kysytä onko hän tyttö vai poika,
vaan kysymykset vastaisuudessa kohdistuu minuun.)

Kai sille lapselle on annettava jotain todistusaineistoa siitä,
että voi isona todeta, että onko pitänyt jo pienestä pitäen mua nolata.
Ja että mä voin vastata siihen, että se on se, mitä me mutsit duunataan parhaiten.

Olettekos muuten huomannut,
että yksi varma merkki lähestyvästä kesästä on conssitulva.

Legioonittain, joka paikassa, joka värissä.

Pääsiäinen

Perinteinen ei ollut meidän Pääsiäinen.

Ei ollut munajahtia, ei loihdittu pöytään toinen toistaan hienompia annoksia,

eikä syöty mämmiä. Varsinkaan sitä mämmiä.

Meillä ei ollut suunitelmia, eikä minkään sortin odotuksia pyhille.

Lukuunottamatta sitä, että viikkoa aiemmin oltiin päätetty viettää lauantaina miehen syntymäpäiviä.

Mutta ehkä juuri se, että ei ollut mitä odottaa, nautti oikeasti hetkestä ja meni fiilispohjalla,

teki tästä viikonlopusta yhden parhaista ikinä.

Pitkäperjantai menikin niin, että lepäilin puolipäivää flunssan kourissa

 miehen aloittaessa siivousta ja loppupäivästä menin pojan kanssa ulos. 

Kyllä vaan tekee niin ihmeitä mielelle tuo aurinko!

Isä korjasi mulle fillarin ja tiikerifani sai uudet tikrulakanat, joita sai sitten paijailla.

Lauantaina päästessäni töistä, oli poika jo kovaa vauhtia lähtökuopissa hoitoon.
Miten siitä onkin kasvanut niin reipas poika?

Hyvä, että malttoi pusut ja halit tulla antamaan, kun jo vilkutti reippaasti ulko-ovelle kävellen.

Ilta oli kaikinpuolin onnistunut, kivaa oli ja morkkikset on taas haettu.

Mikä siinä onkin, että aina on ihan kamalat morkkikset, vaikka ei olisi mitään kummallista tehnytkään?

Sunnuntaina heilutettiin valkoista lippua krapulalle.

Aamulla tuli siskon kanssa, joka oli majoittautunut meille koko pääsiäiseksi,

syötyä kokonainen ananas. Mä en tiedä oliko se se krapula, mutta ai hitto tuore ananas on hyvää.

MTV & aplarimehu.

Krapulan saadessa jo luovutusvoittoa, päätettiin kuitenkin skarpata.

Lähdettiin systerin kanssa hakemaan Oltsu hoidosta, käytiin kaupassa ja vietettiinkin loppupäivä ulkona.

Ja krapulasta ei ollut enää tietoakaan, jäljelle jäi vain onnellinen olo.

Sellainen, että mulla on kaikki tässä ja nyt.

Kyllä kesä on vaan meidän aikaa.

Silloin ollaan kyllä oikeesti aamusta iltaan ulkona, aina kun on vain mahdollista.

Maanantaina mentiin vielä perheen voimin isomummulle.

Tuoretta pullaa, kahvia ja lapsen naurua.

Pallon heittämistä koiralle, vesileikkejä, pyöräilyä, suklaamunia.

Niistä on pienen pojan hymy tehty.

Myöhemmin mies lähti pelaamaan poikien kanssa palloa

ja Oltsu sai tulla äitin kanssa viihdyttämään naisia abc:lle.

Karuselliä, jäätelöä, liukumäki (kolhuja), mopoilua.

Näistä oli hyvin väsynyt pieni poika tehty.

Millaisen valinnan sä teet?

Minulla on jakaantunut persoona.

On äitiminä, työminä, parisuhdeminä ja

 minäminä- se minä joka on ja menee ihanmitensattuu.

Minä olen vahvasti sitä mieltä,
että kokonaisen eheän paketin perheeseen saa sillä, että itsekin voi hyvin.

Ei sitä voi ketään muutakaan rakastaa, jollei itseään rakasta ensin.

Kun viihtyy omana itsenään, niin viihtyy siellä kotona juoksemassa
 polvenkorkuisen termiitin perässä ja halimassa miestä.

En oikein koskaan ole ymmärtänyt lausahdusta, että elämä muuttuu täysin lapsen tullessa.

No, tietysti riippuu ihan hirveästi millainen se elämä ennen on ollut, 

mutta en nyt itse ainakaan mitään järjetöntä vapauden riistoa ole kokenut.

Totta kai lapsen tullessa on asetettava lapsen tarpeet etusijalle,
mutta milloin menee liian pitkälle?

Se, että enää ei tule juostua humpalla joka viikonloppu,
ei ole minkäänmoinen menetys, vaan rikkaus.

Äkkiäkös sen nassikan nakkaisi isovanhemmille hoitoon
ja laittaisi jalalla koreasti, mutta kun ei kiinnosta.

On tullut parempaakin tekemistä vapaapäiville.
Ei mitään ihmeellistä, eikä tarvikaan, mutta niistä osaa nyt nauttia.

On kiva syödä hyvin, katsoa leffaa ja vain olla. 

Tietysti joskus on kiva laittaa täydet tällinnit ja vetää pää täyteen. 

Nollata. Hommata morkkikset aamuksi, jotka todennäköisesti kestää seuraavaan reissuun asti. 

Miksei sitä saisi äitinä käydä viihteellä? 

Eihän se automaattisesti tarkoita sitä, että lapsi on nyt sitten teipattuna oman huoneen seinään,
komennettuna olemaan nätisti.

Tai sitä, että se lapsi on hylätty olkkarin nurkkaan, telkkari viihdykkeenä
 ja vaippapaketti sekä pilttipurkki käden ulottuvilla. Pärjäile. 

Itsehän rakastan kaljaa. 
Usein tuleekin käytyä yhdellä, turisemassa hyvän ystävän kanssa kera hyvän oluen.

Eli siis summasummarum, edelleen voi bailata vaikka on äiti. 

Se ei tee susta yhtään huonompaa kuin ne äidit jotka ei humppaile yhtään. 

Oma lukunsa on myös äidit jotka kammoksuu moista ajatustakin.

Ai kamala, lapsi hoitoon. Kasvaa vielä kieroon ja todennäköisesti on seuraava kouluampuja, vähintäänkin.

Tai että ei voi enään matkustella.

No jaa, itsehän juuri kotiuduin Amsterdamista, että se siitä. 

Toki, ei sitä varmaan kovin äkkiä rahaa ole joka vuodenvaihteessa matkustaa Thaikkuihin tai Balille, 

mutta äkkiä sitä saa säästäessä maksettua itsensä minilomalle tai äkkilähdölle. 

Elämä on valintoja valintoja.

Edelleen voi näyttää nätiltä jos huvittaa. 

Mua nyt ei pahemmin aina huvita, mutta mä olenkin tälläinen rutku. Pipo pelastaa.

Mutta sekin on mun oma päätös, eikä kutita kenenkään muun ahteria, toivonmukaan ainakaan.

Lapsen tulo ei myöskään tarkoita sitä, että nyt sitä on linnoittauduttava kotiin.

 Kylään saa ehkä tulla.

Jos sitä naperoa ei ole mahdollista jättää puolison huoltoon, eikä kenenkään muun, 

niin äkkiäkös sen mukaan ottaa.

 Eihän se tietenkään ole sama asia, 

mutta näkeepähän muutakin kuin sälekaihtimien takaa omaa pihaansa.

Se, että itse tahtoo luopua aivan kaikesta, on oma valinta sekin.

Jos sitä tahtoo erakoitua ja omistautua vain lapselleen, niin ok.

Ainoa aikuinen jota näkee on oma puoliso, ok.

Ulos mennää siinä vaiheessa kun jääkaapissa on enään se valo ja sekin palaa enään vilkkuen.

Ja jos sä aidosti oikeasti voit sanoa, että sä olet onnellinen eläessäs juurikin noin niin fine.

Mutta sinä päivänä kun se lapsi on vähän isompi,

sille on turha avautua, kuinka "mä olen kaikesta luopunut sun vuoksesi",

koska mikään ei ole pahempaa kuin marttyyrimutsi,

ja kukaan ei sua ole pyytänyt kaikesta luopumaan,

vaan sinä teit sen ihan itse.

Koska elämä on valintoja, valintoja.

Onnea on ja ei

Onnea on iloinen lapsi, joka innostuu pienestä ja riehaantuu helposti.

Onnea on surfata laatikon rämmäleen päällä, sohva aallokkona.

Onnea on hyppiä ja tehdä kuperkeikkoja, sohvalla.

Onnea ei kuitenkaan ole melkein tippua sohvalta.

Onnea on mies, joka siivoi takkahuoneen.

Onnea ei ole olla nainen, joka ei pääse vielä toteuttamaan kyseisen huoneen sisustus puolta.

Onnea on olla oman laivansa kapteeni. Oli siihen hommaan liian iso tai ei.

Laivan kipatessa ei tosiaan pysty hylkäämään alustaan, kun on ahteria myöten jumissa.

Onnea ei ole omistaa äitiä, joka kiusaa takajeejeen omistajaa.

Onnea on kengät nätisti ojennuksessa.

Onnea ei ole saamaton nainen, jonka puolet kivoista kengistä lepää laatikossa kaapin syövereissä

ja joka kriiseilee silti kenkäpulasta.

Onnea on lapsen aarre.

Onnea ei ole se tosiasia, että aarre kuuluisi roskakoriin.

Onnea on kiva keittiönpyyhe.

Onnea ei ole se, että niitä kivoja pyyhkeitä on liian vähän.

Onnea on miehen pitkään kadoksissa olleiden arskojen kotiinpaluu.

Onnea ei ole se, että nainen tahtoisi omaa samanmoiset peiliplehat.

Sellaista meidän maanantaihin, mitäs teidän?

Ja hei, nyt te, kertokaas mistä te haluaisitte mun höpisevän?

Mitävainkertokaa!