Mikä musta tulee isona?

"Moi, haittaako jos heitän sun tietokoneen seinään."

-Haittaa

"Ok."

Tekstailua isän kanssa ja hermoilua sen tietokoneen kanssa. 

Tämä tietokone soveltuisi jopa paremmin "Testaa hermosi"- kokeisiin, 

kuin ihmislapsi uhminensa. For real.

Me tultiin eilen yöksi pappalaan pojan kanssa, ettei mun tarvitse olla yksin yötä kipeän pojan kanssa kun mies on töissä.Varsinkin kun se oli aivan kamala edellisyönä. Jouduin pitelemään sitä väkisin, ettei satuta itseään. Se oli aika pelottavaa. 

Nyt, pojan nukkuessa päikkäreitä (kyllä,vasta nyt), oli suunnitelmani tulla avaamaan aihetta tulevaisuuden suunnitelmista. Joku sitä taannoin ehdotti postausideaksi ja no, miksei.

Vaikka olen aiemminkin hiuksenhienosti valoittanut menneisyydestäni, on kertaus aina opintojen äiti.

Nyt ajattelin vähän kertoa mistä mä tulen ja mihin mä toivon olevani menossa. Jos sitä itsekään tiedän.

Tuuliviiri. 

Sellainen joka ei oikein paikallaan pysy. Eikä osaa olla.

Carpe diem ja sitä rataa. Fiiliksen mukaan. 

Jos tänään tuntu siltä, että lähdetään Turkuun punkkaamaan paviljonkiin niin mennään. 

Ja jos tuntuu Egyptissä siltä, että kääritään pyyhkeet päähän 

ja ollaan supercooleja ja kuvataan se niin tehdään niinkin.

Ystävät. 

Pitkät illat biitsillä, pallon peluut, mökkeilyt, 

baari-illan jälkeiset uinnit, terassit, roadtrippeily..

Typerät reissut, sellaiset missä ei miltään kantilta katsottuna ole mitään järkeä, 

sen tiedostaminen ja silti lähteminen. 

Tunne, että tiedät, että kaikille näille naurat vielä joku päivä.

Loputon reivaaminen. Koulun altasuorittaja. Pohdiskelua, että ollako vai eikö olla oikealla alalla.

Päätöksien tekeminen. Oli se oikea ala tai ei, huonoilla papereilla en tee mitään. Ja onpahan joku ammatti.

Opintojen jälkeistä pohdintaa, että mitäs sitten. 

Työkkärin kautta sitten hommia tehtiinkin puolisen vuotta milloin missäkin. 

Ja edelleen bailattiin keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin. 

Aamu kasilta herätessä omasta kylpyammeesta, miettien, 

että oliko oikeesti niin tarpeellista mennä vaahtokylpyyn pilkun jälkeen. 

Tai oliko niinkään järkeä koko baarireissussa kun kahden tunnin päästä olisi työhaastattelu.

En viihtynyt yksin, mutta vielä enemmän kakomis-refleksejä antoi ajatus siitä, 

että jakaisin arkeani jonkun kanssa. 

Oli semmosia sä oot ihan kiva tyyppi- juttuja, mutta ne kaatui aina siihen, 

että mua ahdisti ajatus olla lähellä. 

Kaukosuhde olis voinut toimia, siis sellainen skype-suhde. 

Tai oikeastaan vielä parempi olis joku chat-suhde.

 Eikä olis ees väliä iällä tai naamakertoimella, kun ei tartte nähdä!

Itsensä etsiskelyä. 

Kuka minä olen? Mitä minä tahdon elämältä? Mietitään sitä joskus myöhemmin. 

Palataan asiaan kun olen kaksvitonen. Vähintään.

Hukassa. Kaikinpuolin hukassa. 

Suunnitelmia ainaisesta haaveesta muuttaa ulkomaille.

Melkein jo lähdin aupairiksi Californiaan.

Sen peruuntuessa minusta riippumattomista syistä, elin aika kovaa kesää 2011. 

Syksyllä alkaisi vakkariduuni ja rellestämiselle ei olisi enään varaa. Paitsi viikonloppuisin.

Baari-ilta ja ystävä, joka vetää sinut tuntemattoman miehen eteen, "jutelkaa".

Ojennan käteni vain kuullakseni, että olin kuulemma jo aiemmin esitellyt itseni.

Parin viikon kuluttua huudan ensimmäisen kerran. 

Mua ahdistaa, kun ei ahdista olla sun kanssa. Se on epänormaalia.

Kahden kuukauden päästä roijataan kamoja uuteen kämppään. 

Me muutetaan saman katon alle.

Ei me olla puhuttu missä me mennään, mutta onko sillä väliä? 

Että voi päivittää naamakirjaan "Tänään ollaan oltu 5 kk 3 vk 2 pv ja tuntipuoltoista yhessä, rakastan sua". Harmi.

5 kk ensitapaamisesta plussaan. No, olisko kannattanut vaan purra se käsi irti aamulla,

sen surullisenkuuluisan baari-illan jälkeen.

Kaikinpuolista kasvua raskauden ja vauvakuukausien aikana. Uusia työkuvioita ja muuttamista.

Ja tässä sitä ollaan. Edelleen kipuilemassa, mitä mä tahdon tehdä isona? Sitä en tiedä.

Mä olen aina haaveillut työstä nuorten ja lasten parissa. 

Olla apuna, ihmisenä joka oikeasti kuuntelee ja koittaa parhaansa mukaan auttaa. 

Olla sellainen apu, että avunsaaja kokee, ettei ole mulle vain asiakas joka maksaa. 

Mulla ei kuitenkaan vielä hetkeen taida olla sellaisia istumahermoja, 

että jaksaisin lähteä täysipäiväisesti koulunpenkille istumaan.

 Koska olen merkonomi, kyseiseen alaan tarvitsee sosiaalipuolen pohjaa.

Eli semi nollista olis aloitettava.

Toisekseen, näiden lainojen kanssa, 

ei ihan heti olisi varaa täysipäiväiseksi koululaiseksi varaa lähteäkään.

Mutta se on varmaa, että haluan itseäni vielä kouluttaa lisää. Joskus.

Ennen sitä unelma ammattia, haluaisin unelmatyön omalta alaltani.

 Sellainen työ johon olisi kiva joka aamu mennä 

vaikka aamuherääminen nostattaakin metrinmittaisen dongin otsaan.

Toivon, että vuosien päästäkin aamulla herätessä, 

löydän saman ihmisen viereltäni.

Sen, jota niin kauheen hirveästi toisinaan vihaa, 

mutta se joka sinut järjissään pitää ja jota ilman et haluaisi olla. 

Sen joka on lapsellesi maailman paras isä. 

Sen, joka edelleen sinun lihotessa kolmekymmentäkiloa ja ihon näyttäessä siltä, 

että sinua on ammuttu enemmän kuin kerran, 

sanoo, että olet kaunein maailmassa.

Ja kun huomaat, että se perhana ei edes vitsaillut.

Sen, joka muistaa päivittäin sanoa "Rakastan sua".

Toivon, että jonain päivänä meidän koti näyttää siltä miltä me molemmat haluamme sen näyttävän.

Toivon, että jonain päivänä meille on mahdollista muuttaa edes hetkeksi ulkomaille.

Toivon, että Oliver saa sisaruksia.

Toivon, että joku päivä lopetan tulevaisuudesta kipuilun ja annan ajan näyttää.

Ja toivon, että edes joku, jaksoi tämän romaanin loppuun asti lukea.