Millaisen valinnan sä teet?

Minulla on jakaantunut persoona.

On äitiminä, työminä, parisuhdeminä ja

 minäminä- se minä joka on ja menee ihanmitensattuu.

Minä olen vahvasti sitä mieltä,
että kokonaisen eheän paketin perheeseen saa sillä, että itsekin voi hyvin.

Ei sitä voi ketään muutakaan rakastaa, jollei itseään rakasta ensin.

Kun viihtyy omana itsenään, niin viihtyy siellä kotona juoksemassa
 polvenkorkuisen termiitin perässä ja halimassa miestä.

En oikein koskaan ole ymmärtänyt lausahdusta, että elämä muuttuu täysin lapsen tullessa.

No, tietysti riippuu ihan hirveästi millainen se elämä ennen on ollut, 

mutta en nyt itse ainakaan mitään järjetöntä vapauden riistoa ole kokenut.

Totta kai lapsen tullessa on asetettava lapsen tarpeet etusijalle,
mutta milloin menee liian pitkälle?

Se, että enää ei tule juostua humpalla joka viikonloppu,
ei ole minkäänmoinen menetys, vaan rikkaus.

Äkkiäkös sen nassikan nakkaisi isovanhemmille hoitoon
ja laittaisi jalalla koreasti, mutta kun ei kiinnosta.

On tullut parempaakin tekemistä vapaapäiville.
Ei mitään ihmeellistä, eikä tarvikaan, mutta niistä osaa nyt nauttia.

On kiva syödä hyvin, katsoa leffaa ja vain olla. 

Tietysti joskus on kiva laittaa täydet tällinnit ja vetää pää täyteen. 

Nollata. Hommata morkkikset aamuksi, jotka todennäköisesti kestää seuraavaan reissuun asti. 

Miksei sitä saisi äitinä käydä viihteellä? 

Eihän se automaattisesti tarkoita sitä, että lapsi on nyt sitten teipattuna oman huoneen seinään,
komennettuna olemaan nätisti.

Tai sitä, että se lapsi on hylätty olkkarin nurkkaan, telkkari viihdykkeenä
 ja vaippapaketti sekä pilttipurkki käden ulottuvilla. Pärjäile. 

Itsehän rakastan kaljaa. 
Usein tuleekin käytyä yhdellä, turisemassa hyvän ystävän kanssa kera hyvän oluen.

Eli siis summasummarum, edelleen voi bailata vaikka on äiti. 

Se ei tee susta yhtään huonompaa kuin ne äidit jotka ei humppaile yhtään. 

Oma lukunsa on myös äidit jotka kammoksuu moista ajatustakin.

Ai kamala, lapsi hoitoon. Kasvaa vielä kieroon ja todennäköisesti on seuraava kouluampuja, vähintäänkin.

Tai että ei voi enään matkustella.

No jaa, itsehän juuri kotiuduin Amsterdamista, että se siitä. 

Toki, ei sitä varmaan kovin äkkiä rahaa ole joka vuodenvaihteessa matkustaa Thaikkuihin tai Balille, 

mutta äkkiä sitä saa säästäessä maksettua itsensä minilomalle tai äkkilähdölle. 

Elämä on valintoja valintoja.

Edelleen voi näyttää nätiltä jos huvittaa. 

Mua nyt ei pahemmin aina huvita, mutta mä olenkin tälläinen rutku. Pipo pelastaa.

Mutta sekin on mun oma päätös, eikä kutita kenenkään muun ahteria, toivonmukaan ainakaan.

Lapsen tulo ei myöskään tarkoita sitä, että nyt sitä on linnoittauduttava kotiin.

 Kylään saa ehkä tulla.

Jos sitä naperoa ei ole mahdollista jättää puolison huoltoon, eikä kenenkään muun, 

niin äkkiäkös sen mukaan ottaa.

 Eihän se tietenkään ole sama asia, 

mutta näkeepähän muutakin kuin sälekaihtimien takaa omaa pihaansa.

Se, että itse tahtoo luopua aivan kaikesta, on oma valinta sekin.

Jos sitä tahtoo erakoitua ja omistautua vain lapselleen, niin ok.

Ainoa aikuinen jota näkee on oma puoliso, ok.

Ulos mennää siinä vaiheessa kun jääkaapissa on enään se valo ja sekin palaa enään vilkkuen.

Ja jos sä aidosti oikeasti voit sanoa, että sä olet onnellinen eläessäs juurikin noin niin fine.

Mutta sinä päivänä kun se lapsi on vähän isompi,

sille on turha avautua, kuinka "mä olen kaikesta luopunut sun vuoksesi",

koska mikään ei ole pahempaa kuin marttyyrimutsi,

ja kukaan ei sua ole pyytänyt kaikesta luopumaan,

vaan sinä teit sen ihan itse.

Koska elämä on valintoja, valintoja.