Mikäs se meille onkaan rantautunut?

Toisinaan se näkyy ruokapöydässä, kun muuten käytöstavat omaava poika heittääkin ruokaa lattialle 

ja rummuttaa lusikkaa lautasella. Välillä se on korttelin taakse saakka kantautuva huuto, kun äiti käskee sisälle.

Tai sitten se on levyksi asettautumista lattialle, jokaisen ruumiinosan osoittaessa eri ilmansuuntiin, potkuja lattiaan 

ja sätkiminen on jo sitä luokkaa, että ei ole varma kannattaako soittaako lääkärille- vai papille (manaajalle).

Se on sitä kun kaikkeen sanotaan ei, tai mielummin painottaen eieieiei, että varmasti ymmärtää sen olevan ei,

ja vaikka luvassa olisi kivaa, sanotaan kuitenkin ei, ihan vaan siksi, että oltaisiin eri mieltä.

En mä tiedä miten teillä, mutta meillä se uhma osoittautuu näin.

Se on raskasta vanhemmille mutta on hyvä kun lapsi uhmaa, on hyvä, että lapsi uskaltaa uhmata. 

Lapsi ei uhmaa kiusatakseen vanhempiaan (vaikka tästä en ole aina ihan varma) vaan lapsi harjoittelee oman tahdon ilmaisua ja säätelyä. Vaikka välillä tuntuukin, että harmitus menee tilanteeseen nähden ihan överiksi, ei lapsi vain osaa vielä käsitellä tuntemuksiaan. Tunteisiin on lupa mutta pettymyksiä täytyy tuottaa- ne ovat väistämätön osa elämää, ennemmin tai myöhemmin. Lasta ei pidä rankaista tuntemuksistaan, vaan yrittää selvittää lapselle, mikä harmittaa. Rauhoituttua muistuttaa, että lapsi on rakas kiukkuineen kaikkineen. 

Tässähän tuleekin mukavana aasin siltana se, mitä me vanhemmat päätämme tehdä, kun se uhma lähettää 

ennakoivia signaaleja- mennäkö sieltä mistä aita on matalin vai pysyä jämptinä. 

Yleisimpiä virheitä on antaa periksi uhman saapuessa, peläten kohtausta ja ihmisten katseita, 

tai se mitä ehkä pidän pahimpana, kun Ei ei olekaan Ei, vaan muutaman ein jälkeen se on Kyllä. 

Lapset eivät ole typeriä (vaikka toisinaan hyvin koittavat hämätä) ja ymmärtävätkin pian,

että tarpeeksi kun jankkaa niin kyllä mutsi periksi antaa. 

Meillä uhma kohtaukset on onneksi pitkälti rajoittunut kotiin tai pihapiiriin. Olen koittanut aina keskustella, tehdä kompromisseja ja auttaa lasta ymmärtämään miksi. Olen tarjonnut vaihtoehtoja ja antanut aikaa, mutta kuitenkin tehnyt selväksi, että minä olen se, joka päättää. Tehnyt selväksi, että vaikka kuinka harmittaa niin äitiä ei silti saa lyödä. 

Olen antanut Oliverille mahdollisuuden päättää joistakin asioista. Antanut vaihtoehtoja mitä vaatteita puetaan, valita kaupassa mitä leipää syödään jnejne. Kotona Oliver saa kokea olevansa tärkeä osallistumalla kotitöihin ja oikeastaan aina kun olen hellan äärellä, on poika jo hakemassa penkkiä, että ylettää auttamaan.

Siinä missä vaadin kiitosta Oliverilta, pidän tärkeänä osoittaa sitä hänelle. 

Kiitetään ja kehutaan, kun poika auttaa, tekee kun pyydetään tai vaan kun on muuten vain mallikas. 

Olisi kuitenkin ihan törkeä emävale väittää, että itse osaisin aina olla se aikuinen uhman kyläillessä.

Välillä on äitille tullut symppisuhma ja on sitten huudettu kilpaa. 

Menetetty totaalisesti hermot. En ole tästä mitenkään erityisen ylpeä.

On tietenkin hyvä, että myös vanhemmat näyttävät tunteensa, niin hyvät että ne huonommatkin, 

niin lapsikin oppii ymmärtämään sen olevan normaalia ihan meille kaikille tallaajille. 

Niin vaan ne vanhemmatkin on erehtyväisiä. Mutta on ehdottoman tärkeää selittää lapselle, miksi äiti suuttui 

ja pyytää yhtälailla anteeksi. Halata ja kertoa, että on vieläkin ihan kauhean rakas. Me ollaan kaikki kuitenkin vain ihmisiä. Kauhean rakkaita toisillemme kiukkuineen kaikkineen.