Oodi ystäville

Joskus aikoinaan vannotin itselleni, että minä en antaisi ikinä minkään mennä ystävyyden edelle.

Se oli niitä aikoja kun omasin ystävän, joka koki tarpeelliseksi kertoa teinirakkaudelleen jopa
kuukautispäiväni ja joka tuli luokseni vain kun oli ryppyjä rakkaudessa.
Silloin sen oikeastaan päätin, että vaikka olisin kuinka ihastunut tai rakastunut, ystäviä en unohda.
Oikeanlaisen ystävän löytäessä harvemmin tulee bänksejä vaikka olisi ryppyjä rakkaudessa.

Koen, että olen onnistunut siinä aika hyvin. 

Toki asiaan on vaikuttanut jo luonteeni olla taipumatta ällösöpistelyyn poikkiksen kanssa kotosalla

ja jonkinnäköinen viisaus olla ärsyttämättä matalaa hermostumiskynnystä katsomalla 

samaa naamaa päivästä toiseen tunti tolkulla.

Mutta noin niinkuin muutenkin, olen aina kokenut ystävät tärkeiksi. 

Poikaystävää ja ystävää ei voi asettaa rinnakkain, yhtä tärkeitä eri merkityksin.

Olen kokenut tärkeäksi jutella tyttöjen jutut (vaikka en niin girlygirl olekaan) ihan tyttöjen kesken,

enkä todella ole saanut tyydytettyä juorunhimoja mieheni kanssa.

Eikä sen miehenkään oikeasti tarvitse ihan kaikkea tietää.

Varsinkaan sitä, milloin sen Pirkkaleenan kuukautiskierto alkoi.

Perheeni on minulle tärkein, tietenkin. Mutta ystäviä en silti kuunapäivänä yhtäkään jättäisi tai unohtaisi,
kyllä kalenteristani löytyy aikaa täältä perheen keskeltäkin.

Vaikka olenkin mielestäni onnistunut pitämään ystävät lähellä, ei tarkoita ettenkö olisi koskaan epäonnistunut.
Olen epäonnistunut monesti, pettänyt ystäväni ja samalla itseni. Typeryyksiä on tullut tehtyä puolin jos toisin,
mutta siitä huolimatta on kuopan pohjalle ojentunut käsi, siihen tartuttu ja alettu rakentamaan luottamusta uudelleen.
On tunnettu paljon häpeää ja mielipahaa mutta silti fiilistä,
että vaikka ei tämän näin pitänyt mennä, niin tälläistä se ystävyyskin on.
Eräänlainen suhde ja se vaatii yhtälailla ylä-ja alamäkensä, sillä tiellä tippuu heikommat
ja jäljelle jää se mikä on jäädäkseen.

Me kaikki olemme kuitenkin vain ihmisiä ja me kaikki teemme joskus virheitä.

Ei pitäisi aina muistaa mitä se yksi ihminen teki väärin, muistamatta mitä kaikkea hän on tehnyt oikein.

 

Ystävänä itse koen olevani se vitsin heittäjä, huonon sellaisen, sekä kuuntelija. En mielelläni puhu omista asioista, mikä on väärin sekin.
Olen siinä vain niin huono ja olen aina ollutkin.
On väärin vastata aina olevansa okei sitä olematta, silloin et voi myöskään odottaa ymmärrystä ja apua.

Nyt on oltu vähän heikoilla jäillä ja olen antanut sen näkyä.

Sain tuntea, että aina ei tarvitse puhua. Voi olla vaan hiljaa.
Olla vaan hiljaa ja katsoa leffaa hyvän ystävän kanssa ja jäädä yöksi kun pojat ovat muualla etkä halua olla yksin.

Toisena päivänä hyvä ystävä pitää kädestä kriittisellä hetkellä.

Lähettävät illalla viestiä oletko kunnossa.

Saat liudan tsemppaavia viestejä, monilta.

On se ystävyys vaan niin kumma, kun ei se tarvitse edes sanoja. 

Viime päivinä on tullut todettua taas miksi on hyvä pitää ystävyydestä huolta, 

tullut huomattua, että perheen lisäksi ei ole mitään arvokkaampaa kuin ystävät. Kiitos.