Vastaan kävelee kahta koiraa taluttava vanhempi rouva, pysähtyy kohdallemme ja hetken höpöttelyn jälkeen kysyy "Onko hän tyttö vai poika". Hyvä, etten tirskahtanut nauruun kun kuulin jo päässäni jatko kysymykset rodusta ja agilitysijoituksista, mutta totesin lapseni urokseksi ja ymmärsin, ettei nykypäivänä voi olla aina varma. Nukuin myös yöni hyvin ja lapseni ei ole toistaiseksi kieroon kasvanut, traumatisoitunut ja hämmentynyt omasta identiteetistään. Poika hän sanoo olevansa ja äiti on kuulemma poika, jolta on pippeli pudonnut.

Tämä tapahtui kesällä, jolloin ei vaatteet ollu piilossa haalareiden alla ja tukka vilkkui lippiksen alta

ja luultiinpa minua kerran myös kaupassa söpön pikkutytön siskoksi. Jostain syystä en ole jaksanut ottaa kuumaa siitä, jos joku herkeää luulemaan lastani tytöksi. Tietenkin aina korjaan, että minulla on poika ja meillä kyllä kasvatetaan ihan _poikaa_ eikä kannateta sukupuolineutraalia kasvatusta, mutta sukupuolisensitiivisyys on sellainen juttu mikä pitäisi mielestäni olla ilman tituleerauksia päivänselvä homma joka kodissa. Lapsi saisi olla kiinnostunut mistä haluaa ja me vanhemmat tuetaan siinä ohjailematta omien mieltymyksien ja olettamuksien mukaan. Leikit on leikkejä, värit värejä ja harrastukset harrastuksia, lokeroimatta niiden sopivuutta lapselle sukupuolen mukaan. 
Ei kävisi pienessä mielessäkään kieltää lapselta nukkeleikkiä sen tähden, että se ei nyt äidistä ole kovin soveliasta pienelle pojalle ja pinkistä et sitten ihan varmasti saa tykätä kun sehän on päivänselvästi tyttöjen väri. 
Dinosaurukset ja autot kuuluu pojille eikä ole suotuisaa, että mekkoihin printataan traktoreiden kuvia. 
Pojat harrastaa tietty lätkää ja tytöt balettia. Kuinkas muutenkaan.

Paras argumentti asiaan on kuitenkin ehdottomasti "lasta voidaan kiusata". 
Miten musta tuntuu, että asia kuin asia kielletään kun siitä voi kiusata. Pitääkö sitä varpaillaan elellä ja mahdollisimman muita miellyttävästi? Mahdollisia kiusaajia vartenko täällä pitäisi kasvattaa? Samaa kastia sen suhteen, että aina kiusatut vaihtavat koulua.

Ensinnäkin on todettu, että se lapsi kiusaa jos on kiusatakseen ja toisekseen voitais koittaa kasvattaa ne kullanmurut olemaan kiusaamatta ja arvostamaan erilaisuutta. En ajatellut opettaa Oliverille, että hänen täytyy olla sellainen kuin kanssaelelijät haluavat hänen olevan ja mistä luokan bädäri sattuu parhaiten pitämään, vaan mitä Oliver tahtoo olla. Hyvä sellaisenaan toppuuttelematta minkään suhteen, että et sä nyt voi kun joku voi sua sit kiusata. Älä oo tollanen tai ton näkönen ettei sua vaan kiusata. Ääk. Ja jos minä opetan lapselleni kuinka hempeät värit kuuluu vain tytölle, niin todennäköisesti hän siitä mainitsee sille kaverille joka erehtyy vaaleanpunaista päälleen pukemaan. 
Kyllähän nämä on ihan vanhemmalta lapselle opetettuja juttuja, lapsi näkee värit väreinä, ihmiset ihmisinä jne mutta se mihin lapset kasvaa riippuu ihan meistä kasvattajista. 

En tietenkään tarkoita, että joka pojan täytyy tykätä barbie-leikeistä ja värikkäistä väreistä tai tyttöjen dinosauruksista vaan, että meidän ei pitäisi niin herkästi rajoittaa lapsen omia mieltymyksiä sen takia, että itse olemme jämähtäneet kivikaudelle ja kuluneihin kategorioihin. Oliver on autopoika ja kaikki missä on moottori kiinnostaa, aina kun teen ruokaa kipittää pienet jalat keittiöön penkkiä hellan viereen kiskoen. Kotityöt tehdään lähes aina yhdessä ja onpa hänellä oma kyökkikin. Hän tahtoo aina istua pytyllä ja katsoa kun meikkaan ja kynsilakan laittaminen on maailman kivointa, varsinkin kun saa itse "maalata" ja samassa hötäkässä saada väriä omiinkin pikku varpaanpäihin. Tykätään mustasta ja harmaasta, mutta löytyy kaapista pinkkiä ja keltaistakin.  Silti vielä viime tsekkauksen tiedon mukaan löytyi vaipan kätköistä sama varustus.

KUORMASTA EI SYÖDÄ

Oliver kantaa tikkaria pitkin kaupan käytäviä ja välillä kertoo, että maksaa ensin. Toisinaan pienet kädet rapisuttelevat paistopisteeltä croissuja täyteen napattua paperipussia ja kaukaa jo huomaa kuinka kieli pitkänä toisen tekisi mieli maistaa, edes vähän. Malttaa kuitenkin, kantaa kassalle ja laskee hihnalle, koska "maksaa ensin".

Tähän päivään asti olen pitänyt asiaa päivänselvänä. Tai siis, olenhan minä kaupan kassatätinä todennut, että näin ei todellakaan ole jokaisen kohdalla, mutta kuitenkin luullut, että näin sen kuuluisi olevan ja näin valtaosan ajattelevan. Mutta niin vain ajatusmaailmani nyrjähti ja sai kovia kolhuja saadessani kuohuvaa keskustelua aikaan aiheesta ja oli todettava, että tässä(kin) asiassa jakaantuu popula vähintään fiftififti. 

"Ei se laissa ole kielletty" - no ei, eikä raamattuun kirjattu tai kirkossa kailotettu, itsekin pidän enemmin sellaisena "kirjoittamattomana sääntönä", osana hyviä käytöstapoja. Kuten todettu, olen rento mutsi kireällä pannalla, joka toisinaan painaa ohimolle turhankin syvät uurteet ja joissakin asioissa olen äärettömän ehdoton, kuten niissä käytöstavoissa. Tietty on niitä, jotka ajattelevat ettei kaupassa pienelle lapselle pillimehun ojentaminen ennen maksua ole käytöstapojen puutetta kun kyllähän se maksetaan kuitenkin- mutta itse näen asian niin, hyvin yksinkertaisen mustavalkoisesti, että tuote on minun/meidän vasta kun se on maksettu. En usko, että jokainen kauppanapostelija on kaikinpuolin huonokäytöksinen ja menetetty tapaus tyystin. Tietenkin kokonaisuus ratkaisee hyväkäytöksisyydessä, eikä pelkkä kuuliaisuus kaupparetkillä kerro kokonaiskuvaa lapsen käyttäytymisestä, mutta pidän sitä itse kuitenkin yhtenä osana hyvää käyttäytymistä.

"Jos se nälkä yllättää"- kommentteihin en osaa myöskään mukautua kun peukutan ennakoimista ja "on se kaikille parempi tyrkätä pulla naamariin kuin huudattaa" kaltaisiin järjen_riemuvoitto_argumentteihin vastaan olankohautuksella ja koittakaa kestää kanssaolijat, mun puolesta saa seistä vaikka päällään ja kyllä maailmaan ääntä mahtuu. En tietenkään puolla mitään varttitunnin kestävää desibelit ylittävää ylänuottia mutta kyllä mulla jokin suoni poksahti erään mamman tullessa lahjomaan Oliveria minuutin kitinän jälkeen. En osannut todeta muuta kuin sen, että jos menettää kyynelistä yöunensa suosittelen siirtymään takavasemmalle heti, koska mitään ei heru ennen kuin visa on vingahtanut, enkä menettänyt yöuniani itsekään vaikka tuhahduksia sain perässäni aikaan.

Asiaa helpottaa myös se ettei meillä harrasteta välipalojen välipaloja ja ruokailuajat on säännölliset (ja taas panta kiristää), joten pyritään olla menemättä ruoka-aikaan kauppaan, jolloin ei myöskään välipaloille ole tarvetta. 

Jos jostain syystä kuitenkin ollaan lounasaikaan viikon ruokaostoksilla, niin kipaisen kassan kautta hakemaan pikkupurtavan, minkä voi sitten ennen isompia ostoksia syödä. Suosittelen myös ennakoimaan tilanteissa, joissa kauppaan on kiirehdittävä suoraan töistä lapset lentävällä lähdöllä napaten päiväkodista. Noin niinku muuten meillä ei kyllä ole tapana raahata kassissa eväitä. Kesähelteillä suosittelen sen sijaan, että avattaisi sitä mehutetristä ennen maksutapahtumaa kuljettamaan vaikka vesipulloa mukana. En nyt vaikka kuinka väkisin yritän miettimällä miettiä keksi miksi tai mikä tähän antaisi poikkeuksen. Okeiokei, pyrin ymmärtämään viimemetreillä raskaana olevia ja diabeetikkoja (jotka kyllä aika hyvin osaavat itse varautua verensokerin laskuihin kantamalla evästä mukana) ja ketään en kieroon katso, eihän sekään sopisi niihin paljon parjattuihin käytöstapoihin;), mutta järkyttävintä kaikista taitaa kuitenkin olla aikuiset ihmiset, jotka ei vaan viitsi, jaksa ja kun ei kiinnosta odotella. Mua ei kauheesti nappaa saada niitä Eskimo-paperin jämiä hihnalle ja hyvällä tuurilla saada sulat käsille. Kai aikuinen ihminen jaksaa odottaa sen verran, että on maksanut ostoksensa?

Oliverin mielestä poliisi sakottaa nykyään kaikesta. Kerran erehdyin mainitsemaan, että se on yksi syy miksei hän saa istua etupenkillä ja sen jälkeen sakkoja on jaettu niin kauppareissuista ruokatarjontaan.

Sen lisäksi, että tämä on mulle ja meille päivänselvää enkä kuunapäivänä kehtaisi muuten edes tehdä- on se yllättävän iisiä. Kun ei koskaan ole opettanut, että sieltä kuormasta saa kopeloida- ei sitä lapsi kyllä vaadikaan. Ei meillä Oliver kitise kaupasta yhtään mitään ja jos jotain saa, kantaa hän sen kiltisti kassalle. Meidän kaksi ja puolivuotias tietää, että mitään ei syödä ennen kuin on käyty kassatädin tykönä, joten ei luulisi sen kovin vaikeatakaan olevan.

... Mutta hei, koittakaas te värittää minun mustavalkoista ajattelutapaani?

Käykääs lukemassa myös mitä Lauran näkemys asiasta!

YSTÄVISTÄ

Kaksplussan facebook- sivuilla pyydettiin kommentoimaan tai lähettämään säpöä, jos on kokemusta ystävyyssuhteiden katkeamisesta äidiksi tullessa. Kirjoitin, pyyhin, kirjoitin.. 
En osaa sanoa. Ei minulla varsinaisesti ole yksikään ystävyyssuhde katkennut, mutta on se joitain väliä löysännyt. Joidenkin suhteen se muutti asioita.

Tiedättekös te sen tunteen, kun kuulette illanistujaisista jälkikäteen. Ei koska olisitte ollut vaan niin tuhannen tuitareissa ja ette niistä mitään muista, vaan koska kutsu ei koskaan saavuttanut sinua. "No kun ne oli ihan spontaanit"- no kyllä te kaikki muut siellä silti olitte. Tottahan se on, että en välttämättä pääsisi mutta se, ettei saa edes kutsua kirpaisee jokainen kerta ja saa tuntemaan ulkopuoliseksi. Mutta se on asia johon olen tottunut ja jonka olen jo hyväksynyt. Olenhan nyt äiti ja olemani pitää olla tylsä ja kotipiika. Saan minä onnekseni kuitenkin kutsut juhliin pidemmällä aikavälillä, että kai minulla jotain toivoa on kuitenkin;)
Olisi kuitenkin kiva, että sille "spontaanille" kahvireissulle pyydettäisiin mukaan. Edes kysyttäisiin pääsetkö.

Mutta en minä niin pikkusieluinen ole, että moisista kävisin väittämään olevani yksinäinen.
On minulla ystäviä ja niitä ystäviä, joita ilman olisi hankala jaksaa. Sellaisia, jotka peruvat työpäivänsä tullaksesi kanssasi sairaalaan ja järkkäilevät työaikojaan auttaakseen sinua lapsenhoidossa. Tai tulee luoksesi, käy jääkaapillasi ja voitte vaan istua sohvalla pieruverkkareissa telkkaria katsoen, eikä tarvitse edes puhua. Sellaisia, että vaikka on kuukausia kun ette näe mutta kun vihdoin näette, tuntuu ettette erossa koskaan olisi olleetkaan. Eli onnekas olen kuitenkin vaikka en heitä ihan liiakseen näe enkä jokaiseen juhlaan kutsua saisi.

Mutta tiedättekös. Vaikka ystäväni ovat ihan huipputyyppejä ei se ole sama asia kuin ystävä samassa veneessä, jonka kanssa keskustelu on samalla aaltopituudella ja itselle ajankohtaista, samassa elämäntilanteessa kun olette. Sellainen ystävä, jolle ei tarvitse selitellä miksi oma lapsi vitu**aa aina toisinaan, hän tietää sen itsekin. Hänelle ei tarvitse selitellä, miksi olla niin ylpeä kakasta potassa, hän on tuntenut sen ylpeyden. Ei tarvitsisi himmailla kuinka paljon siitä omasta lapsesta voi puhua, kunhan antaa toisellekin suunvuoron. Tsemppaa sinua äitiyden haasteissa ja kertoo, että hyvin pyyhkii. Tietää, että sinusta on muuksikin kuin äidiksi, eikä äitiys määritä meitä ihmisinä, ainakaan tylsiksi ja typeriksi.Sellainen, joka ymmärtää parisuhteen kipuiluista lapsien viedessä suurimman huomion arjesta. Ei tarvitse pelätä, että toinen salaa sinut tuomitsee kun karjaisit väsymyksessä lapselle. Hän tietää sen kaiken, samassa veneessä kun on. 

Mutta kylläpä ärsyttää, harmittaa ja surettaa kun se ainokainen samassa paatissa soutaja ei asu samassa korttelissa. Sellainen melojafrendi joka pistää harkitsemaan jopa paikkakunnan vaihtoa. Sellaisia on harvassa ja sellaisia jokainen äiti ystäväkseen tarvitsee.

KUKKUU, KUMPI SIELLÄ?

Tänään poksahti 17+1 raskausviikkoa, mikä tarkoittanee että pian ollaan jo puolessa välissä raskautta. Jännittyneenä myös odotan parin viikon päässä siintävää rakennusultraa ja tietoa kaiken olevan niin kuin pitää ja tietysti toivoa, että pikkusintti ei loikoilisi jalat ristissä.

Sukupuolta ei saisi toivoa mutta kuitenkin olisi suotavaa ja odotettavaa, että kuitenkin toivottaisiin siunaantuvan kumpaakin sukupuolta, kinkkistä eikö? On vähän niin kuin sääntö jota poikkeus harvoin vahvistaa, että kysyttäessä kumpaa sukupuolta toivot, on vastattava "ei väliä, pääasia että on terve". Tietysti toivon ensisijaisesti lapsen terveyttä, mutta ei kai sukupuolitoiveet ja terveys toisiaan sulje pois. 
En usko, että multa Levikset repee jos ultrassa värkki on eri kuin toivekuvissa, enkä usko että silloin tyttöni on tuleva Unelma-Sirpaleena.

Samassa rytäkässä ihmettelen suuresti, miksi on automatio haluta molempaa sukupuolta? Entäs jos minä haluankin seitsemän veljestä? Tullaanko minulle surkuttelemaan synnärillä vauvaa katsomaan tullessa, että ehkä ensi kerralla onnistaa? En oikeastaan voi kuvitella itseäni tytön äitinä, loogista varmaan näin yhden pojan kasvattaneena. Poika siis olisi kaikista kätsyin vaihtoehto, mutta okei, minä ehkä hiukan toivon kuitenkin tyttöä. Okei, toivon TERVETTÄ lasta ja tyttöä.

Pojat on ihan huippuja ja jos pikkusisarus on poika niin yhtä onnellinen olen tulokkaasta silti. 
Oikeastaan painavin syy tyttötoiveelle on nimi. Meillä Oliverinkin nimi oli työn ja tuskan takana tulla yhteisymmärrykseen ja kaikki hyvät käytettiinkin häneen (well done.. ) ja nyt me ollaan ihan eri linjoilla nimiehdotuksien kanssa.

Poikien nimistä mulla tuntuu olevan neuroosi alkamaan E kirjaimella. 
Eliel, Eemi, Eeli, Eelis, Elia, Elja, Elliot, Eden ah, rakkautta. Mutta ei miehen mieleen ollenkaan. 
Haluan nimen sopivan Oliverin kanssa, sointuva ja saman verran tavuja. Neuroosi tästäkin. 

Luulenkin, että jos meille poika suodaan tulee hänestä todennäköisesti Nimetön. Kelakortissa tyhjäpitkäviiva Sukunimi ja nimenhuudossa pitkä hiljaisuus. 

Tytölle taasen meillä on aina ollut nimi.
Nimi on niin kaunis, että olisi sääli jos se jäisi käyttämättä ja näin ollen toivon tyttöä.

Itse en ole koskaan ollut mikään girly girl tai prinsessa tylleineen kaikkineen, että en minä tyttöä kaipaile kynsi- ja meikkileikkeihin enkä usko, että eteen tulisi kauheasti sellaista mitä en Oliverin kanssa voisi tehdä.

Tytölle löydän monta kaunista nimeä, joista yksi on ylitse muiden ja sen nyt jätänkin mainitsematta ;) Lilia, Isla, Lilian, Elle, Ellen, Lumi, Vilja, Hilja, Aisla, Odette, Odessa.

Nimiä on musta kamalan kiva pyöritellä eikä se ole haitaksikaan aloittaa pohdintaa ajoissa, onhan se nimen valinta kuitenkin iso asia, jonka lapsi toivonmukaan kantaa ylpeydellä loppuelämänsä. Itse tykkään vähän erikoisimmista, mutta kuitenkin sellaisista jotka sopii myös suomalaiseen suuhun. Itseäni ei liiemmin lämmitä väännetyt nimet, Petriinat ja Severiinat, eikä liiemmin ysikytluvun Samit, Mikat tai Sannat. Tykkään myös vanhoista nimistä, Unto, Sulo, Linnea, Martta jne, mutta ne ei meille kuitenkaan sopisi.

No kumpi meille tulee? Sitä saadaan jännäkakkailla hyvällä tuurilla parisen viikkoa ja vähän huonommalla tuurilla synnärille asti. Sitä ennen tyydytään näihin leikkimielisiin testeihin;)

Jos kannat vatsaasi matalalla, vatsassasi on poika. Tyttövatsa on korkealla. 

Jos kärsit pahoinvoinnista, vatsassasi on tyttö. Pojasta ei ole pahoinvointia.

Jos mielesi tekee suolaista, kertoo se pojasta. Tytön odottajat ovat persoja makealle.

Jos syöt paljon hedelmiä, on vauva tyttö. Pojan odottajille maittaa juusto ja liha.

Jos jalkasi ovat kylmemmät kuin normaalisti, odotat poikaa. Tytön odottajat eivät huomaa eroa.

Jos ylimääräinen paino kerääntyy vyötärölle sekä takapuoleen, on tuleva tyttö. Jos kaikki kertyy eteen on tulossa poika.

Jos rintasi eivät ole kasvaneet huomattavasti, on vatsassa poika. Nopea kasvu viittaa tyttöön.

Jos säärikarvojen kasvu on hitaampaa kuin aikaisemmin, odotat tyttöä. Jos vauhti kasvaa saatte pojan.

Jos olet rauhallinen ja hyväntuulinen, enteilee se poikaa. Kiukkuisuus kertoo tytöstä.

Jos käsien iho on aiempaa kuivempi, saatte pojan. Jos taas normaalia pehmeämpi, tytön.

Jos linea negreaa ei ole tai se ylettyy vain navan alapuolelle, odotatte tyttöä. Navan yli mennessä odotatte poikaa.

Arat ja verestävät ikenet viestivät tytöstä. Jos näin ei ole, on tulossa poika.

Tyttöä odottaessa äiti kärsii närästyksestä, pojasta ei näin ole.

Tyttö vie äidin kauneuden ja poika korostaa sitä.

Testin mukaan 11 ja 4 eli selkeä tyttölupaus;) Vaikka näitä ei kannata tosissaan ottaa lainkaan niin täytyy sanoa, että monen kohdalla odotus Oliverista piti paikkansa. Oliverin kanssa närästys tuli vasta loppuraskaudesta, nyt alkuraskaudesta asti. Pahoinvointia ei ollut, nyt se vaivasi koko ensimmäisen kolmanneksen. Oliverista minulla oli tumma linea negrea pitkälle navan yläpuolelle alkumetreiltä asti, nyt siitä ei näy merkkiäkään. Minulle myös maistui suolainen kun nyt syön makeaa mahan täydeltä. Eli ainakin aivan erilaisista raskauksista on kyse. 

Mitäs te veikkailette sukupuolesta tai nimestä? :)

Ps. Osa onkin varmaan huomannut blogin päivittyneen ulkoasun ja siitä kaikki kiitos ja kunnia Heart Pumps Dieselin Sofialle. Itse en voisi olla enempää tyytyväisempi. <3

KÄDET YLÖS SINUT ON PIDÄTETTY

Kesällä vanhoista leluistani löytyi lelupyssy. Ensimmäinen ajatukseni oli, että meillä ei pyssyillä leikitä ja parempi jos ei lainkaan ja asia jäi siihen. Eilen se taas jostain putkahti esiin ja ennen kuin nakkasin menemään jäin hetkeksi pohtimaan asiaa, miksi minä "pelkään" pahaista muovista kapinetta? Miksi aseleikit nähdään vain negatiivisena asiana ja yhdistetään suoraan väkivaltaan ja ihmisten tappamiseen. 

Mites metsästys? Armeija? Länkkäri tai vanha kunnon pollari & voro- leikit?

Hetken kun mietin asiaa laajemmin totesin, etten voi lapseltani moisia kieltää, kun ne ovat lapsuudessani kuulunut ehdottomasti omiin suokkareihini. 

Oma vanha leikkipyssyni on mielestäni liian aito, enkä sitä kuitenkaan tahdo leikkeihin antaa. Muistan kuitenkin kuinka pikkusiskoni tenavana kinui itselleen "pyhhyä" niin kauan, että äiti sen hälle osti. Sen jälkeen jokailtainen traditio muiden iltahommien lomassa oli metrin mittaisen kiväärin kiillottaminen. En muista koskaan siskoni leikkineen "tappoleikkejä" vaan pyhhy oli hänen aarre ja silmäterä. 

Itse näen meille sopivana vaihtoehtona ehdottoman ein ja kaiken sallivan väliltä olevan kaikki mitä mielikuvitus lapsella itse tuo eteensä. 

Kaikesta kun saa pyssyn rakennettua jos sellaiset vähääkään kiinnostaa; kepeistä, legoista ja vaikka banaanista.

En osaa myöskään nähdä vesipyssyjä, nallipyssyjä tai puisia aseita kauhean syntisinä.

Toki tässä(kin) asiassa kohtuus kaikessa ja kuuluisa maalaisjärki käyttöön. 
En näe tarvetta työntää väkisin asetta käteen ja opettamalla opettaa lapselle pyssyleikkejä, mutta lähes jokaisella pojalla (ja miksei tytöllä) tuntuu pyssyleikit olevan sisäänrakennettu juttu. Niin ja oppiihan sitä muiltakin. 

Jos ja todennäköisesti kun, pyssyt meille rantautuvat, en kuitenkaan tahdo kuulla lapseni suusta huutoja kuinka "tapan sut" tai nähdä osoittelevan niitä, jotka eivät ole leikissä mukana.

Oikeastaan siinä vaiheessa kun lähdin miettimään omaa lapsuuttani tajusin, ettei sitä leikkiä lapsena ajatellut samalla tavalla mitä nyt vanhemmiten. Ei sitä oltu ketään tappamassa vaikka asellaa uhkailtiin, leikkiähän se vain. Enkä oikein osaa sanoa, mitä pahaakaan siinä sitten loppupeleissä on, en osaa yhdistää sitä seurauksena traumatisoituneeseen kieroon kasvaneeseen nuoreen, joka ei erota oikeaa ja väärää. Kyllä poikatyttönä tuli leikittyä rajujakin leikkejä, mutta aina on ollut takaraivossa oppi mikä on oikein ja mikä väärin- kasvatettu arvot niin, ettei ole edes halua satuttaa muita. 
Katsottiin hetkittäin leffa miehen kanssa, missä kaikki valtakunnan rikokset murhineen kaikkineen oli yhden päivän vuodessa sallittua, totesin, että mä en pystyisi riistämään keneltäkään elämää vaikka se sallittaisiin, tai vaikka siitä maksettaisiin. 

Kehtaanpa siis väittää, että lapsen leikissä pyssyllä ampuminen ei tuo pakonomaista tarvetta aikuisiällä tarttua oikeaan aseeseen "leikit" mielessä "pampam" tai yllytä muunkaanlaiseen väkivaltaan.  Väitän, että siihen vaaditaan paljon muutakin kuin länkkärileikit snadina. Uskon, että näissä ääritapauksissa saa sukeltaa  vähän syvemmälle kuin lapsuuden leikkeihin. 

Eli summasummarum: lelupyssyn ensikohtauksen järkytyksestä selvinneenä taidan myöntyä sallimaan hyvänmaun rajoissa leikit meilläkin. 

Kuinkas teillä? :)

RETKIRETKIRETKI-UUUU

Viiden päivän sairaselon jälkeen pienikin voitonele voinnissa tekee ihmeitä. Töitä ei onnekseni ole osoittautunut kuin kahdelle päivälle, mutta ne päivät veivätkin mehut siinä mittakaavassa, ettei musta ollut sängystä liikkumaan kuin hätätapauksessa. Eli pissahädän uhatessa tai nessujen vähentyessä. Tänään heräsin ensimmäistä kertaa alta viikkoon ilman kovettunutta räkävanaa poskellani ja nousin aurinkoiseen päivään intoa puhkuen suunnitelman kanssa. Me lähdetään retkelle! 

Määrätietoisesti olin päättänyt, että nyt lähdetään laavulle grillaamaan. Mikäs sen kivempaa kirpeässä aurinkoisessa pakkassäässä kuin reippailla muutama kilometri ja päättää se makkaran paistoon notskilla. Poika säesti askeltahtia omilla remixeillä Bieberin Babybiisistä, grillaagrillaagrillaa-uuuu-grillaagrillaagrillaa- uuuuu retkelleretkelleretkelle-uuu-retkelleretkelleretkelle-uuu, mutta suunnitelmani ei ollut siitä huolimatta kovin vedenpitävä. Tai säänkestävä. Parin kilsan kävelyn jälkeen oli todettava, että a) ei olla varmoja ollaanko oikealla reitillä ja b) haarat on niin jäässä, että askelta ottaessa pelottaa että tulee särö. Oli todettava, että ens kerralla tullaan vähän pienemmillä pakkaskeleillä ja paremmilla reittiohjeilla. Se siitä sitten. No, me tehtiin notskit takapihalle ja pääsi poika laittamaan luvatun makkaran tikun nokkaan. Fantsua oli.

Mitäs muuta meille? Pahoinvointi on lieventynyt, nälkä ei. Edelleen voisin syödä syömisen ilostakin. 

Olen myös tullut uskoon, suklaa tosiaan on ratkaisu kaikkeen.

Oliver suhtautuu kivasti. Tiedä häntä, miten paljon ymmärtää, mutta mahaa on kiva halailla, paijata ja pussailla. Masun viereen on myös kiva käpertyä peiton alle tai hyödyntää tyynynä ja mahasta on kiva kuunnella hassuja ääniä. Toistaiseksi siis kiva juttu, mutta lienee kesällä totuuden valjetessa mielipiteenkin muuttuneen.

Ai niin. Uusivuosi vaihtui meillä rennoin meiningein ja Oltsu ihasteli taivaalle ilmaantuneita "ihania tähtiä" joita aina toisinaan vieläkin kaipaillaan. Meinasin tehdä vuosikatsauksen, mutta tuleeko jo korvista? Jep. Uudenvuoden lupauksen tein. Lupasin olla lupaamatta yhtikäs mitään. Jos jotain konkreettista tulee, ei lupauksen tekeminen vaadi aikaa tai paikkaa. Blogi on myös lomien ja sairastelun uhalla pysynyt hiljaiselossa. Välillä edelleen pohdin, mitä mulla on tänne antaa enää. Kaikki on sanottu, eikä mun arjessa mitään ekstriimiä tai superinspiroivaa tapahdu. 

Että sellaista. Mitäs teille kuuluu? Ja hei, onko teillä jotain tiettyä, josta haluaisitte mun höpöttävän?