KÄDET YLÖS SINUT ON PIDÄTETTY

Kesällä vanhoista leluistani löytyi lelupyssy. Ensimmäinen ajatukseni oli, että meillä ei pyssyillä leikitä ja parempi jos ei lainkaan ja asia jäi siihen. Eilen se taas jostain putkahti esiin ja ennen kuin nakkasin menemään jäin hetkeksi pohtimaan asiaa, miksi minä "pelkään" pahaista muovista kapinetta? Miksi aseleikit nähdään vain negatiivisena asiana ja yhdistetään suoraan väkivaltaan ja ihmisten tappamiseen. 

Mites metsästys? Armeija? Länkkäri tai vanha kunnon pollari & voro- leikit?

Hetken kun mietin asiaa laajemmin totesin, etten voi lapseltani moisia kieltää, kun ne ovat lapsuudessani kuulunut ehdottomasti omiin suokkareihini. 

Oma vanha leikkipyssyni on mielestäni liian aito, enkä sitä kuitenkaan tahdo leikkeihin antaa. Muistan kuitenkin kuinka pikkusiskoni tenavana kinui itselleen "pyhhyä" niin kauan, että äiti sen hälle osti. Sen jälkeen jokailtainen traditio muiden iltahommien lomassa oli metrin mittaisen kiväärin kiillottaminen. En muista koskaan siskoni leikkineen "tappoleikkejä" vaan pyhhy oli hänen aarre ja silmäterä. 

Itse näen meille sopivana vaihtoehtona ehdottoman ein ja kaiken sallivan väliltä olevan kaikki mitä mielikuvitus lapsella itse tuo eteensä. 

Kaikesta kun saa pyssyn rakennettua jos sellaiset vähääkään kiinnostaa; kepeistä, legoista ja vaikka banaanista.

En osaa myöskään nähdä vesipyssyjä, nallipyssyjä tai puisia aseita kauhean syntisinä.

Toki tässä(kin) asiassa kohtuus kaikessa ja kuuluisa maalaisjärki käyttöön. 
En näe tarvetta työntää väkisin asetta käteen ja opettamalla opettaa lapselle pyssyleikkejä, mutta lähes jokaisella pojalla (ja miksei tytöllä) tuntuu pyssyleikit olevan sisäänrakennettu juttu. Niin ja oppiihan sitä muiltakin. 

Jos ja todennäköisesti kun, pyssyt meille rantautuvat, en kuitenkaan tahdo kuulla lapseni suusta huutoja kuinka "tapan sut" tai nähdä osoittelevan niitä, jotka eivät ole leikissä mukana.

Oikeastaan siinä vaiheessa kun lähdin miettimään omaa lapsuuttani tajusin, ettei sitä leikkiä lapsena ajatellut samalla tavalla mitä nyt vanhemmiten. Ei sitä oltu ketään tappamassa vaikka asellaa uhkailtiin, leikkiähän se vain. Enkä oikein osaa sanoa, mitä pahaakaan siinä sitten loppupeleissä on, en osaa yhdistää sitä seurauksena traumatisoituneeseen kieroon kasvaneeseen nuoreen, joka ei erota oikeaa ja väärää. Kyllä poikatyttönä tuli leikittyä rajujakin leikkejä, mutta aina on ollut takaraivossa oppi mikä on oikein ja mikä väärin- kasvatettu arvot niin, ettei ole edes halua satuttaa muita. 
Katsottiin hetkittäin leffa miehen kanssa, missä kaikki valtakunnan rikokset murhineen kaikkineen oli yhden päivän vuodessa sallittua, totesin, että mä en pystyisi riistämään keneltäkään elämää vaikka se sallittaisiin, tai vaikka siitä maksettaisiin. 

Kehtaanpa siis väittää, että lapsen leikissä pyssyllä ampuminen ei tuo pakonomaista tarvetta aikuisiällä tarttua oikeaan aseeseen "leikit" mielessä "pampam" tai yllytä muunkaanlaiseen väkivaltaan.  Väitän, että siihen vaaditaan paljon muutakin kuin länkkärileikit snadina. Uskon, että näissä ääritapauksissa saa sukeltaa  vähän syvemmälle kuin lapsuuden leikkeihin. 

Eli summasummarum: lelupyssyn ensikohtauksen järkytyksestä selvinneenä taidan myöntyä sallimaan hyvänmaun rajoissa leikit meilläkin. 

Kuinkas teillä? :)