Meillä on ollut remonttia enemmän ja vähemmän kun ollaan päivitelty vanhaa omakotitaloa 2000- luvulle. Mitäs tykkäätte eteisen muutoksista? Olisko jotain vinkkiä kivannäköisistä avainnaulakoista?

TARKOITETTU

Elokuun ensimmäisenä lauantaina herään syvään hiljaisuuteen. Ei läiskyntää mikä syntyy paljaiden jalkojen iskiessä vuoronperään lattiaan pojan juostessa aamuvarhain makuuhuoneeseemme. Ei märkiä pusuja, ei rutistuksia tai ilmoille kajahtavaa huutoa heräsyyyyyy. Hiljaisuutta rikkoo ainostaan pihalla kilpaa sirkuttavat linnut ja rapina talon seiniltä, joita pitkin meitä pitkään piinannut orava taas kipuaa.

Oliver on lähtenyt mummun ja papan kanssa mökille saaristoon, eikä kukaan ole vaatimassa aamupalaa tai kiukuttelemassa aamupesuista. Hihkun ilosta kun tajuan, että saisin juoda aamukahvini a)lämpimänä ja b)rauhassa. Napsautan keittimen päälle ja painelen aamupesuille kahvin vielä tippuessa, matkalla vilkaisen ikkunasta ulos ja sää näyttää erittäin lupaavalta.

Aamu alkoi hyvin ja päivä tuntui täydelliseltä aina vessareissuun asti jolloinka huomasin ne muutamat veritahrat. Se olisi voinut hyvin suurella todennäköisyydellä olla ihan normaalia mutta minä tiesin, tunsin, siitä hetkestä alkaen että kaikki ei ollut hyvin. Lääkärillä käydessä todettiin sama kuin aiemmin puhelimessa, se voi olla normaalia ja jos ei niin sille ei sitten voi mitään. Painelin kotia ja koitin olla miettimättä asiaa ja siinä se lauantai sitten menikin.

Seuraavana päivänä lähdin sovitusti ystävän kanssa Helsinkiin. Kävimme lounaalla ja pikaisella shoppailurundilla jonka jälkeen suuntasimme Tennispalatsille. Tyypillisesti saavuimme paikalle jälleen viimetinkaan ja kiirehdimme vielä vessoille ennen leffan alkua. Tällöin huomasin, että olin taas vuotanut. En paljoa mutta kuitenkin. Tunsin palan kurkussani, nielaisin ja pyyhkäisin silmäkulmiani, nappasin tavarani lattialta ja lähdin vessoilta kiireen saattelemana saliin, jossa mainokset pyörivät jo hyvää vauhtia. Leffa sai ajatukseni hetkeksi muualle mutta kotimatkalla soitin Terveyskeskukseen. Huusin ja itkin että tutkisivat minut, en aikonut odottaa keskiviikkoiseen ultraan asti kuullakseni huonot uutiset. Mies oli yön töissä ja ystävä lähti kanssani näytille, jossa sain seuraavalle päivälle sairaslomatodistuksen ja lähetteen ultrattavaksi. Yön nukuin ystävän vieressä.

Maanantai oli kamala. Vaikka olinkin varautunut pahimpaan ja oikeastaan jo vannoutunut siitä, niin viimeiseen asti pidin kiinni viimeisestäkin toivonrippeestä, että kaikki tuntemukseni ja olettamukset olisivat olleet ylireagointia. Sydämenlyöntejä etsiessä sekunnit tuntuivat tunneilta, toivoin niin kovasti pian kuulevan tasaista hevosten laukkaa muistuttavaa ääntä. Ei mitään. Hiljaisuuden rikkoi vasta hoitajan todetessa, että sikiö löytyy mutta sykettä ei.

Keskeytynyt keskenmeno muutamaa päivää ennen 12 viikon täyttymistä. En tiedä kauanko pieni sydän oli jo ollut lyömättä, voi olla että päivän, ehkä jo viikon. Tiedän vain miltä se tuntui. Ja jos ei siinä ollut vielä tarpeeksi niin siitä piti huolen lääkkeellinen avustus ulos saamiseksi ja sitä seuranneet kivut. Kyllä se sattui ihan luissa ja ytimissä asti. Sydän sykkyrällä rutistin esikoista, onneksi minulla oli hänet.

Voi olla että helmikuussa olleen lasketun ajan tienoilla olisin ollut ihan maassa ilman kasvavaa mahaani. Oli onni tulla raskaaksi heti keskenmenon jälkeen vaikka se pelottavaa pitkään olikin. Helmikuuta muistelen kaiholla mutta kesäkuun 12 päivä saadessani vauvan vihdoin syleilyyni tiesin että niin se kuului aikanaan mennä ja tämän meille tulla. Hän oli meille tarkoitettu.

       © oi siskoni mun

Tänään olisi 40+0 ja meidän tylleröisen laskettu, mutta hän päättikin mullistaa maailmamme 17 päivää aikaisemmin. Kiitos että olet ja teit perheestämme kokonaisen.

KAKSI VIIKKOA

*vaavisänky saatu lainaan 

p a i n o 3 4 0 5 g (3365g)

"Suloinen ihanainen tyttövauva. Ottaa katsekontaktin. 

Iho, silmät, suu, napa siistit. Vauvantahtinen rytmi. Paino noussut upeasti.

Jäntevyys hyvä. Heijasteet esille. D-vit aloitus"

Hurjaa, vauvani on jo kaksiviikkoinen. Ja ihan kohta ostellaan jo ensimmäisiä Alwayseja (olettaen, että ne tuoksut ovat saaneet jo kyytiä) ja iskä saa hätistellä poikia ovelta. Hehheh, ei kai, vaikka totta se on miten aika näiden pienien kanssa juoksee. Eilisiltana pukiessani tytölle yövaatteetta ylle huokaisin syvään, vasta eilenhän puin tuota samaista kulahtanutta yökkäriä pienenpienelle poikavauvalle. Sille samaiselle kullanmurulle, joka nyt on olevinaan mukamas "kovin iso, ainakin näääääin iso, mutta kasvaa vielä isommaksi".

Siinä missä esikoisen kanssa kiirehti etapista etappiin, seuraavan kanssa toivoisi ajan vain pysähtyvän. Tajusin, että minulla oli niin kiire päästä esikoisen kanssa näkemään ja kokemaan kaikki samantien, että en oikein tajunnut nauttia täysin siemauksin hetkestä. Oli kiire nähdä ensimmäinen hammas sekä ilme, joka syntyy maistaessa ensimmäistä kiinteää ravintoa. Malttamattomana odotettiin kamera kourassa ikuistaakseen pyörähdys kyljeltä selälle, hapuileva konttausasento, ja haparat ensimmäiset askeleet. Korvat höröllä kuunneltiin jokainen mutina ensimmäisten sanojen toivossa ja innoissamme odotettiin pojan kasvavan päästäksemme huvipuistoihin ja kehittämään kaikkia kivoja leikkejä. Nyt sitä tietää, että kaikki nämä opitaan ajallaan. Ne kyllä tulee ennemmin tai myöhemmin, mutta mieluiten myöhemmin. Nyt haluaisi vain nuuskia vauvatuoksua, lässyttää sylki vaahdoten ja rutistella niin kovasti, ennen kuin se oppii pistämään hanttiin. Huutaa stop tykkänään, älä sinäkin mene ja ota kasvaaksesi.

SYNNYTYSKERTOMUS

Synnytyksestä on pian jo kaksi viikkoa, ajatella! Mikäs sen kliseisempää kuin "aika menee niin nopeaa" mutta se on niin totta. Haluaisin jäädä tähän hetkeen hetkeksi. Hetkeen kun vauva on ihan rusinaruttu ja tuoksuu vauvalta ja kaikki vaatteet ovat aivan liian isoja. Nyyh. Palataan siis hetkeksi parin viikon taakse, synnytyksen kulkuun. Varoitan, tämä on maratonpostaus.

Keskiviikkona oltiin mummolassa ja naureskelin, että minun tuurillani menee yliajalle sen pari viikkoa, yhtään ei tuntunut siltä että laskettu aika oli lähestymässä. Ei minkäänlaisia ennakoivia supistuksia, jollei lasketa pientä mahajuilua. Ei mitään merkkejä lähestyvästä synnytyksestä. Illalla lähdettiin siskon kanssa vielä Selloon ja tultiin myöhään takaisin. Vedettiin pizzaöverit ja katsottiin likeelle puoleenyöhön asti Frendejä. Ossi oli yön töissä ja koko sänky oli valtakuntaani mutta silti nukuin yöni huonosti. Mielessä kävi, että olisiko se jokin merkki tulevasta. Ei kipuja vieläkään, mutta heräilin useaan otteeseen ja muutenkin nukuin koiranunta.

Torstaiaamuna herättiin aikaisin. Laitoin piirretyt pyörimään siksi aikaa kun valmistin aamupalaa ja poika jäi suu auki tapittamaan RyhmäHauta. Ojensin lapselle paahtoleivän, istuin viereen syömään ja kerroin, että tänään mentäisiin viimeistä päivää pitkään aikaan päiväkotiin, jonka jälkeen starttaa koko kesän mittainen kesäloma. Oliver oli edellispäivänä valinnut kaupasta lahjat hoitajille, joita poika innoissaan odotti saavansa antaa. Nousin sohvalta ylös kerätäkseni puettavat vaatteet pojalle, kun lorahti. Ajattelin sen kuitenkin olevan jotain loppuraskauden vuotoja, olihan laskettuun vielä jokunen tovi. Laitettiin tavarat kasaan ja lähdettiin kodin kautta (oltiin siis jo evakossa remontin takia) päiväkodille. Kotona tulin vaihtamaan housut ja hetken istuin pöntöllä kun lorisi. Laitoin Annalle viestiä, etten pääsisi Helsinkiin todennäköisesti lapsivesien lorahteluiden takia, joihin en vieläkään täysin suostunut uskomaan.

Vein Oliverin päiväkodille, riisuin hänet, halasin ja otin syliin. Ja tunsin kuinka taas lorahti. Lähdin kiireenvilkkaa autolle ja soitin äippäpolille, että mitäs nyt. Oliverista minulla puhkaistiin kalvot, joten vesien meno oli ihan vierasta. Kätilö vilkaisi tiedostoista, että viimeviikolla labraan toimittamani tulokset streptokokista olivat positiiviset ja näin ollen joutuisin tulla ottamaan antibioottia. Tässäkään vaiheessa en vielä ollut ihan kärryillä missä mennään ja kysyin tarvitsenko jotain mukaani. Kätilön todetessa, että joo, tulisin olemaan sairaalassa niin pitkään että synnytän, huudahdin että ai kaksi viikkoa? En minä vielä ollut valmis synnyttämään. Minä olin valmistautunut antamaan synnytykselle ajatuksia vasta lähempänä laskettua aikaa. Oliverkin syntyi ajallaan. Ei. En minä nyt ollut valmis synnyttämään, kiitos vaan, eikä mulla ollut sitä sairaalakassiakaan vielä pakattu, vaikka juuri olin siitä tännekin kirjoittanut.

Soitin äidilleni. Että heipähei, hakisitko Oliverin tänään päiväkodista, että mä meinasin synnyttää viikonlopun aikana. Soitin siskolleni, että herättää yötyöstä kotiin tulleen miehen olemaan tärppinä jos soitan ja että hakee pojan äidiltäni kun heräilee. Pakkasin reppuni ja sairaalalla olin n. 10.00.

11.30  sain tipan käteeni, josta antibiootti laitettaisiin neljän tunnin välein (myöhemmin vaihdettiin antibioottiin, jota lisättiin 8 tunnin välein) jossa olin kiinni vajaa tunnin. Menin syömään ja treffasin pankkineuvottelijaani aulassa. Kyllä, luit oikein. Meillä olisi ollut viimeinen tapaaminen pankinvaihdon myötä ja allekirjoituksia vaille valmis, kun soitin että ei päästä paikalle. Ja virkailija saapui sairaalalle tuomaan paperit nimmaroitaviksi. En voi ainakaan palvelusta moittia.

Voitte vain kuvitella kuinka pitkäksi aika kävi. Mies kävi moikkaamassa päivällä mutta passitin sen kotiin remppaamaan kun en nähnyt tarpeelliseksi hänen läsnäoloaan sairaalalla. Olin saanut tuomion odotella josko synnytys käynnistyisi itsestään, mutta muussa tapauksessa olisin torstain vain tipassa ja vasta perjantaina tehtäisiin uusinta arviota. Vieläkään ei tuntunut supistuksia, joten uskalsin väittää että ainakaan ennen iltaa ei tapahtuisi mitään.

16.00 sain taas antibiotit, jonka jälkeen kävin syömässä. Yksi ystävistäni ja vauvan tulevista kummeista tuli kanssani kanttiiniin kahville ja silloin tuli ensimmäisiä kipeitä supistuksia.

18.00 laitoin miehelle viestiä, että supistukset alkavat olla sen verran kipeitä että voisi pikku hiljaa saapua seuraksi ja seiskan pintaan hän saapui paikalle. 

21.00 supistukset alkoivat olla jo sen verran kivuliaita, että sain panadolia. 

23.00 supistukset ovat jo melkoisia ja päädyn kokeilemaan akupunktiota. Supistukset tuntuu ihan yhtä epämiellyttäviltä, mutta aku auttoi rentoutumaan ja sain torkuttua suppareiden välissä.

01.30 pääsen saliin ja saan ilokaasua. Supistukset on todella kipeitä ja uppoan maskiin aina toisinaan. Se on muuten jännä miten sekaisin se kaasu kupin laittaa.. Tietäisittepä mitä mielikuvia mulla tuli välillä päähäni=D

02.40 saan kiireellisen spinaalipuudutuksen. Supistukset tuntuu silti ja otan toisinaan myös ilokaasua. 

03.06 saan oksitosiinia, jotta spinaalipuudutus todennäköisimmin riittää koko synnytyksen ajaksi. Melko pian siitä nukahdan. Tuntuu kuin olisi nukkunut pitkään, mutta todellisuudessa aikaa ei mennyt kuin vartin verran kun säpsähdän hereille- tunnen supistukset todella voimakkaasti ja tajuan spinaalin vaikutuksen häilyneen. Käteni hapuilee kapulaa jolla hälyttää kätilöä paikalle, mutta turhaan. Huudan Ossin hereille, joka säpsähtää ja painaa nappia samantien. Supistukset tuntuvat kovina ja elän toivossa saada vielä puudutetta mutta kätilön tullessa paikalle selviää, että nyt on aika ponnistaa.

03.29 Ponnistusvaihe. Menen paniikkiin. Tuntuu, että olen liian selvä ja ilokaasun kanssa en pysty keskittymään. Pelottaa, tuntuu etten osaa enkä pysty, kykene saati halua. Enkä tunne ponnistuksen tunnetta, kun taas Oliverin kanssa se oli ihan selkeä. Ponnistusvaihe tuntuu pitkältä ja siltä ettei se etene lainkaan. Sanon ääneen etten osaa, mutta kätilöni oli ihanan tsemppaava ja saa minut keskittymään.

03.40 Tyttö syntyi.

Saan tytön syliin, mies ottaa kuvia ja leikkaa napanuoran. Tyttö tulee rinnalle ja me vaan ollaan. Ihastelen. Käyn pesulla jonka jälkeen kävelen salista itse tyttö sylissäni huoneeseen. Mies lähtee kotiin ja minä jään kuuntelemaan pientä tuhinaa ja nuuskimaan vauvahuuruja. Olo on niin onnellinen että itkettää. Laitan kuvat kummeille ja isovanhemmille ja melko pian nukahdan tyttö vasten ihoani.


Mielestäni tämä(kin) synnytys oli kaikinpuolin erittäin onnistunut ja jäi positiivisena kokemuksena muistoihin. Miten teidän synnytys on sujunut? Onko kokemus jäänyt mieleen positiivisena vai onko vasta aika kullannut muistot? 

OMA KOTI KULLAN KALLIS

Oma koti kullan kallis. Blogi on elänyt hiljaiseloa ja muissa kanavissa seuraavat tietävätkin miksi. Sairaalasta kun ei kotiuduttukaan kotiin, vauvan kanssa sai rampata sairaalalla, keskeneräinen remontti ja uudenlainen arki pitivät huolta siitä, että koneelle ei siunaantunut sekuntiakaan. Ja vaikka olen äärettömän kiitollinen mahdollisuudesta leikkiä kotia muiden nurkissa on kotiin äärettömän kiva palata. Arki ei ole kuitenkaan arki jos ei sitä pääse kotona pyörittämään. Niinpä muiden kysyessä meidän uutta alkanutta vauva arkea, en ole oikein osannut vastata kuin että ihan kivasti menee. Toisinaan ahdistaa, itkettää, kiukuttaa ja toisinaan itkettää silkasta onnesta ja olen pakahtua tähän rakkauden määrään mitä näitä kahta tirriäistä kohtaan koen. Uskon, että imetyshormonit ovat suuressa roolissa mielialamuutosteni suhteen normaalisti kun olen niin kauhean tasapainoinen.. mutta uskoisin niidenkin helpottuvan kun tämä ihan oikea arki alkaa sujumaan.

Alkuperäinen sotasuunnitelma oli laadittu kutakuinkin niin, että isoimmat remontit olisi remontoitu ennen vuokralaisen häätämistä kohdustani. Ihan kaikkia ajatellen, yhden lapsen kanssa on jo tarpeeksi tekemistä, saati että notkuttaisiin muiden nurkissa yhden uhman ja yhden vauvan kanssa. Tytön suunnitelmat vaan olikin toiset, kun päätti hän ulkoistua päältä kahta viikkoa ennen laskettua. Synnytyskertomukseen palaan myöhemmin. Sairaalassa viruin neljä päivää. "Kotiuduttiin" sunnuntaina ja maanantai iltana huomasin tytön silmien kellastavan, jonka johdosta juostiin sairaalalla verikokeissa ja painokontrolleissa neljänä päivänä bilirubiini arvoja seuraten. Itse märisin viitisen päivää kamalia imetystuskia ja kahtena päivänä koin niin kamalia jälkisupistuksia, että taju oli ihan lähteä. Oikeesti.

No mutta, loppu hyvin kaikki hyvin. Typyn arvot laskivat, paino otti kovan tuulahduksen purjeisiin, mun tissit on ok ja supparit mennyttä. Ja kaiken kaaoksen keskellä me ollaan nyt 15 päivän jälkeen jälleen kotona. K o t o n a. 

Psst. Kiitos kaikille ihanista kommenteista sekä onnitteluista. Olen kaikki lukenut hymyssä suin ja aika ajoin roska silmässä, mutta en ihan tosi ole jaksanut muuta kuin julkaista. Ootte ihania. 

PULLOTAN SUN TUOKSUSI

Baby V:n paino oli laskenut liiakseen ja jouduttiin jäämään vielä täksi päiväksi sitä kerryttämään. Nyt hän on iltapäivästä hokannut tämän syömisen ihanuuden ja painokin on alkanut kertyä sen verran, että hyvin todennäköisesti pääsemme kotiutumaan huomenna. Imetys sujuu hyvin, jokseenkin tekee kipeää ja aiheuttaa kovia supisteluja, mutta on vauva rinnalla ihanaa.

En tiedä kumpi huumaa enemmän, ilokaasu vai vauvantuoksu. Ehkä jälimmäinen. Voi kun sen tuoksun voisi pullottaa, laittaa olohuoneen hyllylle ja käydä pullonsuulla nuuskuttelemassa kun vauvasta on tuoksu kadonnut. Muistatteko sen tuoksun? 

HÄN ON TÄÄLLÄ

12.06

03.40

37 + 5

49 cm

3365 g

Kiitollinen, siunattu, onnellinen. Pieni tirppa on vihdoin täällä.

19

Olin 19 kun tapasin Ossin ja olin edelleen 19 vuotias kun aloin odottamaan Oliveria. Nyt, melkein 4 vuotta myöhemmin on jäljellä 19 päivää